Tapanani, jota en ole itse valinnut, on ottaa aamuyön pimeydessä ratkaistavaksi elämän suuria kysymyksiä.

Viim yönä havahduin kauhistuttavaan ajatukseen: mistä jälkeenjäävät löytävät kuoltuani kaikki ne paperit, jotka toivon heidän näkevän ja tallentavan? Tiedot jaettavista tavaroista, elämänohjeeni heille, kouluaikaiset aineeni, vanhat päiväkirjani, oletetut suuret  kirjalliset tuotokseni, muistiinpanoni lastenlasteni elämästä? Eivät mistään.

Kotimme jokainen huone on täynnä niin paljon paperia, tavaraa, mappeja, laatikoita yms. että niistä on mahdotonta löytää tai edes etsiä tärkeitä dokumentteja. Puhumattakaan jos ei tiedä, että jotain pitäisi etsiä. Mieleni valtasi öinen huoli. Mitä pitäisi tehdä? Ehdinkö toteuttaa tämän juuri oivaltamani asian kaiken muun tekemisryöpyn keskellä!

Miksi hitossa olenkaan haalinut itselleni päivät täyteen ohjelmaa? Jonka lisäksi vielä pitäisi koota kuivumassa oleva pyykki, kerätä huoneisiin levinneet lehdet, nostella lojuvat vaatteet, silittää röykkiö odottavia puseroita, maksaa maksamattomat laskut, siirtää talvivaatteet pois tieltä ja imoittaa sinne sitä ja tänne tätä.  Vain muutamia mainitakseni. Tekemätöntä työtä on hirveästi. Yöllinen stressi alkaa kiertää kehää. Päätän ryhtyä hommiin heti herättyäni.

Aamulla muistelen, että jokin mylläkkä rasitti yöllä mieltäni. Mutta mikä se oli? Muistan ydinteeman, huolen säilytettävistä papereista, mutta kun ryhdyn selittämään asiaa aamulehteä lukevalle miehelleni, en tahdo saada niistä aikaan minkäänlaista luetteloa. Sen verran kuitenkin muistuu mieleen, että pääsen moittimaan miestäni siitä, ettei hän käytä aikaansa jälkisäädöstemme tallettamiseen vaan kaikenlaiseen joutavaan puuhasteluun.

Päivän valossa asia ei ihme kyllä tunnukaan enää niin tärkeältä kuin yön ahdistavassa pimeydessä. Se saa kuitenkin minut miettimään, mikä  loppuelämässä on tärkeää? Mihin jäljellä oleva aika kannattaisi satsata?

Olisiko se tosiaankin omien paperiensa tallettaminen niin selkeästi, että jälkeen jäävät löytäisivät sen mikä on heille tarkoitettua? Jos, niin lajittelua ja arkistointia olisi tehtävä ja mietittävä, mistä he sen löytäisivät. Miksi? Jotta sanomatta jääneet asiat tulisivat lopulta mutkan kautta ilmaistuksi (kuten “rakastin teitä…” yms) Jotta lapset tulisivat edes kuoleman jälkeen tuntemaan edesmenneen äitinsä sisimmän ja todellisen luonnon.

Pitäisikö aika käyttää kodin tavararöykkiöiden ja vanhojen paperikasojen läpikäymiseen, pois heittämiseen ja lajitteluun. Pitäisikö nurkat ja kaapit selvittää? Ettei jälkipolvi heittäisi kaikkea summanmutikassa jätelavalle? Mukana voisi mennä jotain säilyttämisen arvoista, joka haudassa olijaa harmittaisi. Harmi, jos lapset joutuvat elämänsä kiireissä käyttämään aikaansa ja manaamaan kaappiemme kaaosta. Vaikkakin todennäköisesti kyllä ajaisivat tavarat kaatopaikalle.

Vai pitäisikö jäljellä oleva aika käyttää kirkastamaan omaa käsitystäni kuoleman jälkeisestä elämästä? Sitä, mitä olen välillä alitajuisesti miettinyt. Että onko sitä vai ei?  Jotta osaisi  lähtiessään paremmin asennoitua siihen, minne on menossa. Ettei tulisi yllätyksiä. Asia vaatisi paneutumista ja tutkimista.

Tai ehkä sittenkin pitäisi omistautua entistä paljon enemmän lastenlasten elämään? Minimoida syyllisyys ja suru siitä, että tämäkin jakso on lyhyt, koska he joka tapauksessa vetäytyvät hetken päästä ulottuviltamme omaan elämäänsä. Pitäisikö yrittää nauttia tästä kiitävästä hetkestä heidän kanssaan?

Vai pitäisikö sittenkin vain unohtaa suuremmat tavoitteet ja keskittyä yksinkertaisesti elämään sitä elämää, minkä avautuva päivä tarjoaa. Osallistua, mennä, tehdä, olla mukana elämässä? Nauttia? Miettimättä tulevaa…

Kaikki edellä mainittu tuntuu tärkeältä enkä haluaisi jättää pois mitään. Olenko ahne? Kiittämätön?

Tiedän, että valitsin mitä tahansa, aina jotakin jää kesken… En saa kaikkea, hyvä jos jotakin. Joku muu, suurempi, päättää aikataulustani. Elämä jää aina kesken... Ehkä sen tajuaminen helpottaa valinnan tekemisen painetta.

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (7)

Käyttäjä2325
Liittynyt2.3.2017
1/7 | 

hei bloggari-toveri,

Minusta hyvä ohjenuora elämässä on : "Niin kuin tahdotte ihmisten tekevän teille...". Jättivätkö vanhempasi sinulle ison tavararöykkiön selvitettäväksi? Kannattaisiko ehkä pyytää apua ammattijärjestäjältä  tai omilta lapsilta jo nyt?

terveisin,

Tarja

Tarja Porkka Knudsen

Käyttäjä1034
Liittynyt12.7.2016

Oman äitini jäämistö karsiutui pikkuhiljaa, vuosien myötä. Palvelutalon huoneeseen ei paljon tavaraa mahtunut. Tämä tavarakaaoksen selvittäminen tulee ongelmaksi vain, jos  tulee äkkilähtö suht. nuorena.

Käyttäjä1034
Liittynyt12.7.2016

Hei Tarja!
Vastaukseni on viivästynyt, kun en oikein osaa tätä vastaussysteemiä...
Ovathan lapset lupailleet avustaa romppeiden hävitys talkoissa.
Mutta ehkä tarkoitin enemmän jotain "mielenperintöä", kirjoitusten yms. muistojen tallentamista lapsia varten.
Kiitos kommentistasi!

Anjakaarina
Liittynyt18.10.2015
2/7 | 

Itse olen ratkaissut (mikäli nyt mitään olen varsinaisesti ratkaissut), että teen monia mainitsemiasikin asioita ainakin nyt  vielä, kun olen hyvässä kunnossa. Sen lisäksi teen ainakin vapaaehtoistyötä. En siis intohimoisesti keskity mihinkään yhteen asiaan. Tuskinpa kukaan aamusta iltaan jaksaisi esimerkiksi miettiä kuolemanjälkeistä elämää. Minun mallini on ehkä se, että en ajattele pystyväni täydellisesti tekemään mitään näistä ja yritän olla ainakin stressaamatta tekemättömistä töistä, ainakin huushollitöistä. Keväinen ikkunoiden pesukaan ei ole enää niin päivän, eikä edes kuukauden päälle. Minun etuni on toki sekin, että mies, vaikka tekeekin vielä osittain leipätyötä, tekee myös kotihommia eikä aseta minun tekemisilleni minkään suhteen mitään vaateita.  Lapsenlapsetkin asuvat Brysselissä, joten heidän kanssaan, valitettavasti, ei mene arjessa aikaa. Tilanteeni voi toki muuttua milloin vain, jos ja kun kuntoni muuttuu. Niin kauan kuin näin mennään, en näe asioista painajaisia, en yöllä enkä päivällä. Tosiasia lienee se, että mitään emme saa valmiiksi tässä maailmassa. Näin ainakin luulen.

Rauhallisia öitä sinullekin bloggarikaveri toivotellen, Anjakaarina

Anja Pohjanvirta-Hietanen

Käyttäjä1034
Liittynyt12.7.2016

Näinhän se on Anjakaarina! Kaikkea tuota tehdään pikkuhiljaa ja vuoronperään... Ja täydellisen valmista ei tule. Eikä tarvitsekaan.  Olenkin kiitollinen siitä, että elämässä on tässä vaiheessa meneillään monenlaista tekemistä ja tavoitetta.

Mumma
5/7 | 

"Toimita talosi" on sanapari, joka silloin tällöin nousee mieleeni. Olen koonnut yhteen laatikkoon paperit, joita kuolemani jälkeen tarvitaan ja olen osoittanut laatikon tyttärelleni. Siellä on myös hoitotahto ja edunvalvontavaltuutus aikaan, jos en itse pysty toimimaan. Metsäveroilmoitukseen tulevat asiatkin ovat siellä koossa , jos joku muu joutuu sen tekemään. Olen laittanut eri tilin hautajaiskuluja varten, että se on helposti käytettävissä. Näihin havahduin sairastuttuani yllättäen vakavasti. Lapsenlapsista, perhehistoriasta ja suvuista kirjoittamani tekstit olen tulostanut samaan kaappiin kuin tärkeät paperit, samoin blogejanikin. Säilytettävät paperit ovat eri paikassa kuin muistot, kuten kortit, kirjeet, työhön liittyvät jutut, jotka saa viedä roskiin ellen itse malta sitä joskus tehdä. Valokuviin kirjoitan välillä, keitä kuvissa on ja hävitään turhia kuvia pois. Kirjoja olen poistanut muuton yhteydessä metrikaupalla, maalla niitä on runsaasti. Ennen kuvat olivat itseä varten, nyt katson niitä jälkipolvien silmin. Mutta ei tähän koko päivä kulu, silloin tällöin sadepäivinä tulen tehneeksi tällaisia. Eilen hävitin kahdenkymmenen vuoden takaisia adresseja ullakolta. Poistettavaa olisi vielä paljon. On esim. monen edesmenneen muistotavaroita. Jos taloa ei myydä, ne saisivat olla ullakolla jonkun löydettävinä, mutta myyntityhjennykset ovat stressaavia jälkipolville. Tarpeettoman poisto tuo itselle hyvän olon.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Blogin nimi ”Maan korven kulkijoita” tuo mieleen käsi kädessä kulkevat lapset ylittämässä vaarallista rotkoa. Taustalla enkeli antamassa turvaa.

Ihmisenä oleminen sisältää haasteita koko matkansa osalta. Vastoinkäymisiä, pettymyksiä mutta myös iloa ja onnistumisia. Jopa kiitollisuutta!

Tässä blogissa yhdistetään kirjoittajan omaa elämänkokemusta, psykologista tietoa ja hengellistä pohdintaa. Kirjoittajan elämän haasteet eivät ole poikkeuksellisia. Ne liittyvät esimerkiksi siihen, kuinka selvitä ristiriitaisista tunteista suhteessa omaan lapsuuteensa, vanhan äitinsä hoitamiseen ja omaan ikääntymiseensä. Ja sittemmin äidin kuolemaan. Hengellisten asioiden merkitystä pohditaan elämää voimaannuttavana tekijänä.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva helsinkiläinen psykologi ja psykoterapeutti, kolmen aikuisen lapsen äiti, viiden pienen lapsen mummo, sekä 93 vuotiaana kuolleen äidin tytär. Avioliitossa 47 vuotta.

Hae blogista