Olen ilmoittautunut kotiseurakunnassani järjestettävään ignatiaaniseen "Arkipäivän retriittiin". 

Menen ensimmäiseen tapaamiseen odottavin mielin, mikä mahtaa olla homman nimi: ketä siellä on ja miten siellä toimitaan.

Astun tunnelmalliseen takkatulen valaisemaan tilaan, jonne kukin saapuu vuorollaan valiten paikan ympyrään asetetuilta tuoleilta. Tunnelma hiljentää, jokainen istuu paikalleen pienin elein. 

Tapahtuman järjestäjät, kaksi pappia, ottavat meidät ystävällisesti vastaan.

Alkajaisiksi käydään läpi retriitin toimintatavat. Tarkoitus on, että jokainen tutkistelee kotonaan kullekin päivälle annettuja raamatun tekstejä. Kun viikon kuluttua tavataan, jokainen saa käyttää muutaman minuutin kertoakseen ajatuksistaan tekstien äärellä. Puheita ei kommentoida. Mielestäni tämä kuulostaa hyvältä! Kaikki turha minimoidaan. 

Kuin malliksi työskentelytavasta toinen vetäjistä ottaa esille raamatun kertomuksista tutun tapahtuman ja kehottaa meidät kuvittelemaan itsemme mukaan tilanteeseen.  Kertomuksessa Jeesus on pitänyt rannalla ihmisjoukoille puheen ja lähtee sen jälkeen opetuslapsineen veneellä järven yli. Mitä mielessäni liikkuu, kysytään? Nousenko mukaan veneeseen vai jättäydynkö rannalle? Oma ajatukseni on, että koska en kuulu tuohon ydinporukkaan, jään rannalle. Jostain syystä hyppään kuitenkin viime hetkellä mukaan veneeseen ja asetun huomaamattomasti jonnekin veneen perukoille. En osallistu porukan keskinäiseen keskusteluun, koska heidän juttunsa eivät koske minua. Yhtäkkiä huomaan, että Jeesus, joka istuu lähettyvillä omalla paikallaan, on alkanut nukkua. Hän nukkuu sikeästi pää veneen reunaa vasten kallistuneena eikä kuule eikä näe ympäristöään. Mieleni valtaa hienoinen pettymys. Olisin tuntenut halua jutella hänen kanssaan, ehkäpä kysyä jotakin tai saada häneltä jotain vastakaikua. Mutta hän nukkuu. Minusta tuntuu, ettei hän välitä olemassaolostani. Tunnen itseni merkityksettömäksi.

Sitten alkaa tuulla ja myrsky yltyy. Veneen miehistö kamppaillee myrskyn kanssa, mutta he eivät voi sille mitään. Veneessä nousee pelko ja kauhu. Hukummeko tähän? Myös minut valtaa hirveä hätä, miten minun käy! Lopulta miehistö herättää Jeesuksen moittien, etkö välitä että me hukumme? Tee jotain, yritä taltuttaa myrsky! Jeesus nousee seisomaan ja huutaa myrskylle käskyn laantua. Näin tapahtuu. Myrsky alkaa menettää voimaansa ja tyyntyy.

Miltä sinusta tuntuu, mitä ajattelet veneessä, meiltä kysytään. Minä tiedän vastauksen välittömästi, heti. Tunnen voimakasta halua pysytellä tämän miehen lähettyvillä. En voi päästää häntä käsistäni! Tarvitsen häntä. Pidän kiinni vaikka edes hänen viittansa helmasta.

Kun mietintätuokio on ohi, tunnen hämmästystä. Näinkö kovasti tätä suurta hahmoa tarvitsin?  Miksi? Olenhan pitänyt itseäni hyvin pärjäävänä ja selviytyvänä ihmisenä. Olen jopa auttanut muita. Tunne kykenemättömyydestä auttaa itse itseään myrskyssä yllätti voimakkuudellaan. Hämmästelin jälkimietinnässä myös sitä, kuinka vähäiseksi ja merkityksettömäksi koin itseni ydinporukan liepeillä, ja kuinka mieleni valtasi pettymys, kun Jeesus nukkui, eikä välittänyt olemassaolostani.

Harjoitus viipyi mielessäni pitkään. Se nousi pintaan uudestaan, kun koko maailmaan levisi yllättävä tieto koronaviruksesta. Epidemia tuntuu jatkavan kasvuaan kaikista estotoimenpiteistä huolimatta. Pelko, huoli ja hätä on levinnyt kaikkialle kulovalkean tavoin. Kaikki tehdään mitä voitavissa on, mutta pandemia on voimakkaampi. 

Olemme yhteisessä veneessä. Vaikka maailman huippuosaajat ovat laivan peräsimessä, emme tunnu pärjäävän myrskyä vastaan. Mistä pelastus?

Jään miettimään...

 

 

 

 

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Blogin nimi ”Maan korven kulkijoita” tuo mieleen käsi kädessä kulkevat lapset ylittämässä vaarallista rotkoa. Taustalla enkeli antamassa turvaa.

Ihmisenä oleminen sisältää haasteita koko matkansa osalta. Vastoinkäymisiä, pettymyksiä mutta myös iloa ja onnistumisia. Jopa kiitollisuutta!

Tässä blogissa yhdistetään kirjoittajan omaa elämänkokemusta, psykologista tietoa ja hengellistä pohdintaa. Kirjoittajan elämän haasteet eivät ole poikkeuksellisia. Ne liittyvät esimerkiksi siihen, kuinka selvitä ristiriitaisista tunteista suhteessa omaan lapsuuteensa, vanhan äitinsä hoitamiseen ja omaan ikääntymiseensä. Ja sittemmin äidin kuolemaan. Hengellisten asioiden merkitystä pohditaan elämää voimaannuttavana tekijänä.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva helsinkiläinen psykologi ja psykoterapeutti, kolmen aikuisen lapsen äiti, viiden pienen lapsen mummo, sekä 93 vuotiaana kuolleen äidin tytär. Avioliitossa 47 vuotta.

Hae blogista