Olen lähdössä kaupungille tapaamaan vuosikymmenien takaista työkaveriani. Olemme tehneet treffit Espan Kappeliin. Olen katsonut aikataulut, arvioinut kykyäni kävellä Rautatientorilta Espalle ja asetellut vaatteeni valmiiksi.

Kun lähtöön tuntuu olevan vielä aikaa, menen hetkeksi koneelle. Fb- maailma tempaisee minut pauloihinsa ja yhtäkkiä hätkähdän kiireeseen: minunhan pitääkin alkaa jo lähteä…

Kiirehdin eteiseen. Kengät odottavat valmiina. Missä on matkakorttini? Sitä ei näy. Eihän siitä ole aikaakaan, kun näin sen jossakin... Vihreä kortti! Sen täytyi olla työpöytäni pidikkeessä. Ei näy. Pengon epätoivon vimmalla paperikasoja pöydälläni, missä se luuraa? Ei vaan tule näkyviin. Olisiko se sittenkin jossain muualla, pengon kolmen laukun sivutaskut. No johan on helkkari, tule Timppa apuun! Mieheni tulee rauhallisin askelin paikalle ja löytää kortin työpöydältäni. Huokaan helpotuksesta! Pistän kortin taskuuni.

Nyt vaan takki päälle ja matkaan! Mutta missä on keltainen takkini? Se, jonka kanssa juuri toissapäivänä palasin maalta. Laitoin sen naulakkoon. Mutta sitä ei löydy sieltä. Alan käydä kierroksilla. Missä ihmeessä se nyt voi olla? Olisiko se jäänyt autoon? En ehdi nyt etsiä enempää, joten tempaisen olkapäilleni lämpimähkön taskuttoman ponchon. Okei, nyt on valmista. Tarkistan vielä taskusta kännykän ja matkakortin. Matkakortti ei ole siellä! Ja juurihan sen sinne laitoin. Nyt alan raivota. Mies puistelee säälitellen päätään. No onko se tämän alimmaisen pusakan taskussa? Oli! Onneksi. Mutta vielä kotiavain! Eteiseen ja ulos, ohi mennessäni huomaan keltaisen takkini tuulikaapin naulassa.

Alan taivaltaa kohti bussipysäkkiä. Lonkissa tuntuu, jalat ovat jäykät. Mutta eteenpäin mennään ja lonkkakipukin alkaa hellittää. Bussi tulee ajallaan. Hiukan nuorempi nainen antaa minulle etusijan sisään menossa. Nyökkää kohteliaasti ja näyttää kädellään, ole hyvä! Nyt aion keskittyä tähän kortin käyttöön. Sehän oli, ensin vyöhyke, sitten näyttö ja lopuksi ok. Toimin näin. Mitään ei tapahdu. Jonossa takanani oleva, äskeinen nainen sanoo, näytä kortti viimeiseksi. Eli ensin ok ja sitten vasta näyttö. Siis tätäkään en osannut! Ja olen sentään matkustanut bussilla ennenkin. Tosin edellisestä matkasta on noin parisen kuukautta.

Mieleni on apea. Onko tämä sitä? Alkavaa dementiaa, pohdin huolestuneena. Jos on, mihin tämä tulee johtamaan… Yritän ajatella positiivisesti: kun on kiire, tällaista voi sattua. En ole käyttänyt bussikorttia aikoihin. Bussiakin käytän oikeastaan hyvin harvoin. Ja kuka nyt matkalta tultuaan muistaa, mihin takkinsa nakkaa.

Ehkä tässä vielä pärjätään!

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Blogin nimi ”Maan korven kulkijoita” tuo mieleen käsi kädessä kulkevat lapset ylittämässä vaarallista rotkoa. Taustalla enkeli antamassa turvaa.

Ihmisenä oleminen sisältää haasteita koko matkansa osalta. Vastoinkäymisiä, pettymyksiä mutta myös iloa ja onnistumisia. Jopa kiitollisuutta!

Tässä blogissa yhdistetään kirjoittajan omaa elämänkokemusta, psykologista tietoa ja hengellistä pohdintaa. Kirjoittajan elämän haasteet eivät ole poikkeuksellisia. Ne liittyvät esimerkiksi siihen, kuinka selvitä ristiriitaisista tunteista suhteessa omaan lapsuuteensa, vanhan äitinsä hoitamiseen ja omaan ikääntymiseensä. Ja sittemmin äidin kuolemaan. Hengellisten asioiden merkitystä pohditaan elämää voimaannuttavana tekijänä.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva helsinkiläinen psykologi ja psykoterapeutti, kolmen aikuisen lapsen äiti, viiden pienen lapsen mummo, sekä 93 vuotiaana kuolleen äidin tytär. Avioliitossa 47 vuotta.

Hae blogista