Kirjoitukset avainsanalla senioriasunto

Lehdistössä vellova keskustelu vanhusten hoidon surkeudesta pelästytti miettimään, miten haluaisin viettää jäljellä olevan elämäni. Attendonko vai Esperin hoitolaitoksessa? Vaiko loikoillen oman kotini mukavassa sängyssä. Molemmat vaihtoehdot kauhistuttavat! Hoitolaitosten kaltoinkohtelu! Ei kiitos! Entäpä omassa kodissa yksin, kotihoidon työntekijöiden piipahdellessa katsomassa, vieläkö elän. Vielä kauheampaa! Tulee polttava tarve ryhtyä ratkomaan tätä kauhistuttavaa tilannetta!

Jostain syystä näen vanhuuden päiväni lesken roolissa. Siitäkin huolimatta, että mieheni hiukan närkästyneenä huomauttaa minun olevan paljon huonompikuntoinen kuin hän. Niinkuin olenkin. Ehkä kyseessä on valitettava taipumukseni nähdä tulevaisuuden vaihtoehdot pahimman mukaan. Jotta olisin varautunut.

Mihin sitten muuttaisimme, jos pitäisi alkaa valita sitä viimeistä asuntoa? Virittelen kysymystä mieheni suuntaan. Nykyinen asuntomme on aivan liian suuri, palveluita ei ole lähellä ja lastemme perheet asuvat toisella puolella pääkaupunkiseutua. Jonnekin täältä on jossain vaiheessa muutettava, ehkä parempi vähän aikaisemmin kuin myöhemmin. Muuttaisimmeko lähemmäs lastemme perheitä? Samalla olisi mahdollisuus osallistua nykyistä enemmän lastenlastemme hoitoon. Toimia heille turvapaikkana ja mummolana koulupäivien jälkeen. Ja vanhetessamme lapset voisivat olla meille apuna.

Saisimmeko myytyä nykyisen asuntomme? Paljonko siitä voisi saada tulevan asunnon ostoa ajatellen? Kotiamme vastapäätä on sattumoisin juuri nyt meneillään työmaa, jossa rakennetaan kotimme kaltaisia uudisasuntoja. Puolet meidän neliöistämme käsittävässä huoneistossa on päätä huimaava hinta! Eikä siinä ole edes suurta pihaa niin kuin meillä, ainoastaan huoneiston levyinen ulkoterassi.

Päätämme kutsua kiinteistövälittäjän tekemään asuntoomme arviota. Ammatti-ihminen tulee, kiertää katselemassa kuluneet kylppärimme ja kiipeää katselemaan yläkerran laajoja näkymiä. Tulos on murskaava, vaikkakin ennalta arvattu: 30 vuotta vanhasta asunnosta saa murto-osan uuden hinnasta, vaikka siinä olisi kaksinkertainen määrä neliöitä. Olen lähes loukkaantunut seiniemme puolesta. Meidän ihana kotimme, ei arvoa! Mutta järjelläni ymmärrän asian ja siihen on tyytyminen.

Alan tutkailla nettisivustoilta mahdollisen tulevan asuinpaikkamme asuntoja. Ei, ei! Väärä sijainti lasten asuntojen kannalta, puuttuu sauna, ahdas terassi, pimeä ilmansuunta! Tai sitten hirveä hinta ja liikaa neliöitä! Ei ole helppoa!

Vanha asuntomme pursuaa roinaa vinttikomeroita myöten. Kaikki tavara on pantu talteen, “jos joskus tarvii”... Kuinka tästä kaikesta ikinä voi päästä eroon? Lapset puistelevat päätään: heittäkää pois! Viekää kaatopaikalle! He eivät tunnu kiinnostuvan tarjolla olevasta tavarasta. Ei, ei sovi meille. Heillä kullakin on oma sisustustyylinsä, usein varsin minimalistinen, valkoista ja harmaata ajan trendin mukaan, ei koriste tavaroita. Siis miten pääsemme eroon tavaroistamme? Kuinka voimme luopua? Vanhemmiltamme perittyä, kihlajaislahjaksi saatua, ensimmäiseen kotiimme hankittua… Kaatopaikalleko? Niin, tai kierrätykseen, lapset sanovat. Tuntuu apealta. Luopuminen vaatii opettelua.

Entä jos perumme koko projektin! Jospa asumme täällä, nautimme kodistamme, jonka pintamateriaalit riittävät meille. Jossa on kaikki, mitä tarvitsemme. Jospa emme huolehdi huomisesta, elämme päivän kerrallaan! Viekööt meidät sitten lopulta, minne parhaaksi katsovat!

Ihminen ei tiedä kohtaloaan eikä tulevaisuutensa päiviä. Kuitenkin tiedämme, että kunto heikkenee ja lopulta jompikumpi jää yksin. Onko elämänmuutos siihen vaiheeseen lykättynä liian raju? Vailla niitä vaihtoehtoja, jotka vielä nyt olisivat tarjolla. Pitäisikö sittenkin uskaltaa?

Lähteä muutokseen, kun kuitenkin tietää sen tulevan. Kuka tietäisi oikean vastauksen?

Tämä on osa sitä. Suostumista siihen, jota ei voi hallita. Joka on pakko hyväksyä. Kipeydestään huolimatta osa ihmisen kasvua.

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Blogin nimi ”Maan korven kulkijoita” tuo mieleen käsi kädessä kulkevat lapset ylittämässä vaarallista rotkoa. Taustalla enkeli antamassa turvaa.

Ihmisenä oleminen sisältää haasteita koko matkansa osalta. Vastoinkäymisiä, pettymyksiä mutta myös iloa ja onnistumisia. Jopa kiitollisuutta!

Tässä blogissa yhdistetään kirjoittajan omaa elämänkokemusta, psykologista tietoa ja hengellistä pohdintaa. Kirjoittajan elämän haasteet eivät ole poikkeuksellisia. Ne liittyvät esimerkiksi siihen, kuinka selvitä ristiriitaisista tunteista suhteessa omaan lapsuuteensa, vanhan äitinsä hoitamiseen ja omaan ikääntymiseensä. Ja sittemmin äidin kuolemaan. Hengellisten asioiden merkitystä pohditaan elämää voimaannuttavana tekijänä.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva helsinkiläinen psykologi ja psykoterapeutti, kolmen aikuisen lapsen äiti, viiden pienen lapsen mummo, sekä 93 vuotiaana kuolleen äidin tytär. Avioliitossa 47 vuotta.