Kirjoitukset avainsanalla luopuminen

Tänä vuonna joulua rakennettiin rauhassa, pikku hiljaa ja hyvillä mielin. Joululaulut soivat kynttilöin valaistussa saunan jäähyhuoneessa ilta illan jälkeen, joulukuun alusta lähtien.

Joulupäivänä lapset perheineen valtasivat talon, entisen kotinsa. Itse häärin emäntänä keittiössä, mies avusti viemällä sitä ja hakemalla tuota.

Pienet lapset kirkuivat ilosta, aikuiset siemailivat glögejä iloisissa tunnelmissa.

Tunsin mielessäni suurta kiitollisuutta siitä, että mieheni, viime joulun keuhkokuumepotilas hääräsi joukossa terveenä miehenä.

Illan edetessä tajusin vuosien myötä tapahtuneen roolien muutoksen. Aikuiset lapsemme kumppaneineen pitivät yllä keskustelua, nauroivat ja vitsailivat.  Me kaksi iäkästä istuimme  seurassa ja kuuntelimme heitä, emme kovin paljon puuttuneet puheisiin. Nuoret olivat keskiössä, me sivulla. Valta oli vaihtunut.

Seuraavan päivän iltana vanhin poikani majaili perheensä kanssa edelleen meillä. Pikkulasten mentyä unten maille jäimme keskenämme istuskelemaan olohuoneen sohville.

Puhe kääntyi tulevaisuuteen, mitä pitäisi tehdä mieheni veljessarjan yhteisesti omistamille mökille ja metsille. Tultiin tulokseen, että parempi päättää omistuksista päämiesten eläessä, ettei serkusten tarvitsisi katkaista välejään riitoihin. Puheeksi tuli myös muu omistuksemme, vanha lapsuudenkotini Pohjanmaalla ja yhteinen kesämökkimme Turun seudulla. Molemmat ovat paikkoja, joissa lapsemme ovat viettäneet omaa lapsuuttaan ja vieneet nyttemmin sinne omatkin lapsensa. Olin mieleni perukoilla asettautunut niiden suhteen ikuisuusajatukseen, jossa nämä vuosikymmeniä vanhat talot saisivat jatkaa olemassaoloaan vielä meidän jälkeemmekin.  Minun ei tarvitsisi nähdä niistä luopumista koskaan.

Nyt jouduin tajuamaan, ettei asia ollutkaan näin. Lapsilla on puolisoidensa kautta käytettävissään lähempänä sijaitsevat rantamökit. Siksi he eivät haluaisi ylläpitää kaukana sijaitsevia vanhoja, harvoin käytettäviä rakennuksia. Jo nyt heidän omat kouluikäiset lapsensa alkavat vieroksua lähtemistä paikkaan, jossa heillä “ei ole mitään tekemistä”, kun omat kaverit ovat muualla. Näin ollen ei kannattaisi kuulemma enää satsata mihinkään mittavampiin remontteihin noiden rakennusten osalta.

Mieleeni alkoi lipua alakulo, -  ymmärrys, ettei tuo luopumisen aika olisi enää kovin kaukana. Lapsuuden kotini, johon olen ollut tunnetasolla kiinni koko aikuisuuteni ajan, häviäisi olemasta minulle. Kun lisäksi ilmeni, ettei syrjäseutujen vanhoja taloja enää nykyisin osta kukaan, näin jo silmissäni vanhan kotitaloni katto vinksallaan, ikkunat rikkoutuneina ja piha metsittyneenä. Hylättynä. 

Onko alettava valmistautua luopumiseen?  Mökeilläkäynti vuosia ei todennäköisesti ole edessä monia, huomioon ottaen jo nyt heikentyneen liikuntakykyni. Ja mikäli mieheni kuolee ennen minua, käyntini loppuvat siihen. Tämä kaikki on realismia. Miten siihen tottuisin! 

Apeus leviää. Harmillista olla vanha! Kuinka luopumisen suru kestetään? Etsin vastausta. 

Työlistallani on jo pidempään ollut prosessi nimeltään “luottamus hyvään”? Sen tarkoitus on kääntää ajatukseni uuteen toiveikkaampaan suuntaan. Löytyisikö siltä vastaus

Ihme kyllä, löytyi!

Voi tapahtua luonnollinen muutos. Olo vanhassa kotitalossa alkaa vähitellen menettää kiinnostustaan. Kun minua vanhemmat sukulaiset kuolevat tai siirtyvät laitoksiin, paikan vetovoima hiipuu. Ajan myötä kaupunkikodin mukavuuksista  lähtemisen kynnys voi yleisemminkin nousta, tuntuu mukavammalta jäädä kotona olevien asioiden pariin. Jo nyt olen havainnut, että lopettaessamme syksyisin kesämökkimme käytön, tunnen helpotusta. En kaipaa mökkiä, enkä oikeastaan uhraa sille ajatustakaan talviaikaan.  Keskityn kaupunkiasumiseen ja sen tapahtumiin.

Ehkä näin tulee käymään kotimökkinikin suhteen. Ehkä en enää tietyssä vaiheessa kaipaa sinne. Ehkä olen valmis luovuttamaan sen ajatuksistani. Vaikka muistot säilyvät. Näin tapahtuu, kun käy hyvin.

Oloni helpottaa. Kukapa tietää: ehkä lasteni perheet kuitenkin pitävät talon ja tietyin väliajoin avustavat mummon mukaan katsomaan vanhaa kotiaan. Kuten minäkin omaa äitiäni.

 

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Mieheni kuuluu Puolueeseen. Siksi lähdimme mukaan itsenäisyyspäivän juhlallisuuksiin Oopperatalolla. Oletin näkeväni ympärilläni monia tuttuja kasvoja vuosien takaa. Mutta, kuinka olikaan! Sali täyttyi nuorista ihmisistä, vain muutama harmaantuneen oloinen tuttu kasvo vilahti joukossa.

Tunsin selvästi, että kuuluimme vähemmistöön. Vanhoihin. No, eihän tämän pitänyt olla mikään uutinen. Sama havainto on toistunut viime aikoina monesti ennenkin.

Seuraavana yönä uneni taustalla oleili selittämätön alakulo. Yritin lähestyä sitä kyselemällä, mikä painaa mieltäni? Joulunaika tulossa, paljon kivoja menoja, kuoroa, yhdistystoimintaa, tuttavien tapaamista. Ja rakkaitten lastenlasten käyntejä mummolassa tutkimassa adventtipukin yllätyksiä. Kaikki hyvin! Elämä ihanaa…!

Tavoitin mieleni perukoilta alakulon siitä, että tiedän olevani elämäni suhteen loppusuoran puolella. Entinen hiipuu, kivoista asioista pitää ryhtyä luopumaan, uutta mittavampaa ei ole näköpiirissä. Miten se tuli näin pian? Tuntuu, että nythän vasta nämä antoisat asiat ovat päässeet käyntiin. Elämäni alkoi monipuolistua vasta viisikymppisenä.

Mittailen peilistä kasvokuvaani: näkyykö ikääntyminen? Pitävätkö muut minua liian vanhana osallistumaan porukoihin? Haluaisin laulaa hyvin soivissa tasokkaissa lauluryhmissä: niissä karsastetaan iäkkäämpiä. Haluaisin jatkaa järjestöelämässä: pitäisikö antaa tilaa nuoremmille? Toivon ammatilĺista arvostusta: ei kai vaan aika ole kulkenut ohitseni? Meikkaan ja laittaudun menoihin lähtiessäni. Kiinnostuneet katseet ohittavat minut.

Olenko jonkin sortin narsisti? Onko minulla oikeus odottaa tällaista? Olen saanut elää toimintakykyisenä yli 70 vuotiaaksi, enkö ole saanut jo yllin kyllin? Liikaakin hyvää? Monet joutuvat luopumaan jopa elämästään nuorina.

Myönnän, että olen saanut kokea paljon hyvää. Olen paljosta kiitollinen. Mutta miksi luopuminen on niin vaikeaa?  En haluaisi olla ikääntynyt. En haluaisi että minut määriteltäisiin ikäni perusteella. Haluaisin, että minua kiinnostavat ja minulle tärkeät asiat saisivat jatkua. Totuuden nimissä on tosin myönnettävä, että fyysinen jaksaminen on heikentynyt ja mieli unohtaa neljästä samanaikaisesta asiasta vähintään yhden...

Herätän aamulla kahvikupin ääressä keskustelun tästä teemasta. “Surettaako sinua olla vanha?”, kysyin mieheltäni. Hän katsoo minua hämmästyneenä lehtensä takaa. “ No ei! En edes ajattele sellaisia”.” Enkä minä ole vanha”, hän jatkaa…

Mietin, onko väärin pelätä luopumista ja vanhuutta. Vainko pessimistit ja masennukseen taipuvaiset antavat tulla sen ajatuksiinsa? Pääseekö terve ihminen hyppäämään sen yli? Elääkö hän kuin mitään muutosta ei olisi tulossakaan. Kuitenkin vanheneminen seurausilmiöineen on tosiasia, se on realismia meille kaikille.

Osallistutaan täysillä niin kauan kuin pystytään, sanoo mieheni. Ollaan mukavissa asioissa mukana, nautitaan tästä elämämme vaiheesta! Se ei tarkoita todellisuuden kieltämistä vaan tässä hetkessä elämistä. Luopumiset tulevat, mutta ei päästetä niitä ennenaikaiseen valtaan!

Hän on oikeassa. Ehkä on sitten aikanaan helpompi luovuttaa, kun on ensin elänyt täysillä.

Toisaalta, kun on uskaltanut nähdä vanhenemisensa etenemisen, on valmiimpi kohtaamaan sen. Se toimii kuin saattohoito: tiedetään, mihin mennään, mutta sitä ennen otetaan elämästä kaikki hyvä vastaan. Sitten ollaan valmiimpia kohtaamaan se mikä on edessä. Sitten kun on sen aika.

Olenko kummajainen tuntemuksineni, vai oletko itse pohtinut samaa?

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Blogin nimi ”Maan korven kulkijoita” tuo mieleen käsi kädessä kulkevat lapset ylittämässä vaarallista rotkoa. Taustalla enkeli antamassa turvaa.

Ihmisenä oleminen sisältää haasteita koko matkansa osalta. Vastoinkäymisiä, pettymyksiä mutta myös iloa ja onnistumisia. Jopa kiitollisuutta!

Tässä blogissa yhdistetään kirjoittajan omaa elämänkokemusta, psykologista tietoa ja hengellistä pohdintaa. Kirjoittajan elämän haasteet eivät ole poikkeuksellisia. Ne liittyvät esimerkiksi siihen, kuinka selvitä ristiriitaisista tunteista suhteessa omaan lapsuuteensa, vanhan äitinsä hoitamiseen ja omaan ikääntymiseensä. Ja sittemmin äidin kuolemaan. Hengellisten asioiden merkitystä pohditaan elämää voimaannuttavana tekijänä.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva helsinkiläinen psykologi ja psykoterapeutti, kolmen aikuisen lapsen äiti, viiden pienen lapsen mummo, sekä 93 vuotiaana kuolleen äidin tytär. Avioliitossa 47 vuotta.