Kahdeksaakymmentä lähestyessäni huomaan, kuinka paljon entisestä arjestani on kadonnut. Työn loppuessa katosivat monet pitkäaikaiset tärkeät ihmiset, asiakkaat ja järjestökumppanit. Myös antoisat kouluttautumiset ja kurssit kävivät tarpeettomiksi.
Samoihin aikoihin muutimme rivitalostamme toisen kunnan alueella sijaitsevaan seniorien vuokrakerrostaloon. Silloin katosi pitkäaikainen tuttu koti naapureineen ja sen ohella lähellä sijainneet harrastukset: kuorot, kuntosalikaverit, vesijumppakaverit.
Tavaksi tulleessa aamuhiljentymisessä keskityin miettimään, olenko joutunut luopumaan liian paljosta liian lyhyessä aikataulussa? Mitä on jäänyt jäljelle? Yllätyksekseni huomasin, että kaiken menetetyn tilalle on sittenkin tullut uutta. Jos vain näen sen.
Senioritatalossa voi tukea yksittäisiä ikäihmisiä aiemman terapiatyöni tapaan. Voi liittyä keskusteluryhmiin merkityksellisistä asioista. Voi jakaa talon yhteisissä kokoontumistiloissa tunnelmiaan omasta elämäntilanteestaan ja saada vertaistukea toisilta. Kirjoitusharrastusta voi jatkaa ammatillisten lehtien sijaan sisällöstä riippuen muissa foorumeissa. Ylimääräistäkin hyvää olen saanut: kaksi lapsistani asuvat perheineen paljon lähempänä kuin ennen. Ilokseni myös seurakunnasta löytyi lähettyviltäni säännöllisesti kokoontuvia keskusteluryhmiä, joissa voi tutustua ikäisiinsä.
Kutsun tätä prosessia elämäni laajimmaksi suunnanmuutokseksi. Lähes kaikki ympärillä on muuttunut, perhettä ja vanhoja ystäviä lukuunottamatta. Tiedän, etten ole näiden tuntemusteni kanssa yksin. Saman on todennut moni muukin ikäiseni.
Tunnen kiitollisuutta Jumalalle, että menetetyn sijalle on tullut uutta, koska koen sen Hänen antamakseen. Tätä uutta suuntaa ei uhkaa edes ikä, koska saan olla ikäisteni joukossa. Kiitän myös rakkaimpieni mukanaolosta tässä muutosprosessissa.
Tunnen saaneeni muutakin voimaa arkeeni suunnasta, joka ei ole riippuvainen omista voimistani. Aamulla väsymyksen painaessa kertaan kirjoitettuja lupauksia siitä, kuinka Hän ei hylkää, vaan antaa päivään voimat ja ilon. Illalla näen, että näin on käynyt. Päivään on tullut sisältöä, jota aamulla en osannut aavistaa. Voimaa ovat välittäneet myös ympärillä liikkuvat ihmiset. Mieli piristyy, kun heittäytyy juttelemaan arkisista asioista.
Ihmeet näyttäytyvät välillä myös hyvin pienessä. Joskus suorastaan hämmästyn, kuinka jokin toivomani pieni asia toteutuu silmieni edessä. Kadoksissa ollut esine löytyy, sopiva tarvike tulee kuin itsestään käteeni, yllätyskontakti tuottaa iloa.
Tämä kaikki vahvistaa luottamusta, että Jumala on apunamme kaikkialla, niin suuressa kuin pienessäkin. Ihmettelen, kuinka hän voi mittaamattomassa ihmismeressä nähdä yksittäisen pienen ihmisen pienet ja suuret tarpeet?
Hän voi, koska hän on kaikkivaltias, suuri Jumala. Ajattelen, että kun Hän antoi meille itse kullekin elämän, hän ei jättäytynyt sen ulkopuolelle, vaan saapui myös itse eläväksi osaksi elämäämme. Hän haluaa täyttää tarpeemme, jos sitä häneltä pyydämme. Yhteisesti suuri ja pieni muodostavat elämänlaajuisen kuvion. Meillä kullakin on paikkamme olla pieni osa tätä kokonaisuutta.
