Kirjoitukset avainsanalla hyvä isä

Olen blogikirjoituksissani kirjoittanut paljon vanhasta äidistäni. Nyt kun häntä ei enää ole, ehdotti eräs ystäväni, että rupeaisin kirjoittamaan miehestäni.

Sanoin, että olen kirjoittanut äidistäni siksi, että minun on pitänyt tutkia ristiriitaista suhdettani häneen. Mutta koska mieheni ja minun suhteessa ei ole ristiriitaa, minun ei tarvitse kirjoittaa hänestä. Jäin kuitenkin miettimään asiaa. Tosiasia nimittäin on, että äitini ja isäni ohella eniten minuun vaikuttanut ihminen on mieheni Timppa. Olen ehkä etsinyt hänestä sitä, mitä en ole vanhemmiltani saanut. En ole tähän mennessä tullut ehkä ajatelleeksi asiaa.

Timppa edustaa minulle turvaa. Ei ole montaa tilannetta, missä en olisi tarvinnut häntä vahvistamaan omia päätöksiäni, ratkaisemaan ongelmallista tilannetta tai ylipäätään varmistamaan olosuhteiden vakautta. Häntä, “kaikkien alojen asiantuntijaa”, kuten olen hänet lempeästi nimennyt, tarvitaan lähes kaikessa. Jopa unieni eksymistilanteissa hän yleensä ilmestyy paikalle pelastajana.

Olenko siis itse niin avuton ihminen, etten selviä yksin ja itse mistään? Mielestäni en. Selviän kyllä monista asioista, valtaosasta asioitani, mutta tarvitsen ilmeisesti jonkun varmistajan. Lieneekö perua lapsuuden vaaroja tarkkailevasta asenteestani, että kaipaan vakautta, varmuutta ja turvallisuutta. Tarvitsen sitä liikaakin, myönnän.

Onko mieheni siis minulle vain turva? Ei. Hän jakaa kanssani yhteiseen elämäämme liittyvät havainnot ja tuntemukset. Puhumme keskenämme paljon, erityisesti istuessamme saunan jäähyllä saunakaljan äärellä. Ei siis ihme, että saunon paljon. Myös aamuisin kahvikupin ja lehden parissa kerron hänelle öisin mieleeni tulleista asioista. Kysyn järjen ääntä. Ja päivisin istutan hänet usein nojatuoliin sanoilla  “pidetääs pikku palaveri”, ja niin alamme suunnitella ja kalenteroida päivää, pian huomistakin, ensi viikkoa ja sitä seuraavaa… Moni pitääkin elämäämme liian suunniteltuna ja kalenteroituna. Mutta kun yhteiset menemiset pitää saada passaamaan, tai meneväisen miehen poissaoloon suunniteltava sopivasti omaa tekemistä, aikataulut on hyvä tietää.

Hänen ääretön sosiaalisuutensa joskus rassaa ja saa riidanpoikastakin aikaseksi. Mitä hiekkalaatikkoporukkaa olet taas menossa tapaamaan? Entisiä koulukavereita? Vai inttikavereita? Vai mantskulaisia? Vaiko niitä helkkarin kauppakamarin naisia (= työkavereita)? Jotain näistä kumminkin… Myös jatkuva kännykän näpräys ja viestittely harmittaa, vaikka hän sanoo minun tekevän samaa. Eli ei tämä parisuhde pelkkää idylliä ole!  Kaipa minun kohdaltani on kyseessä pelkoa kakkoseksi jäämisestä; hän pitää menemisistään enemmän kuin kanssani kotona olemisesta. Eipä silti!  Vitsi vitsi! Ymmärrän tämän hyvin ja sallin sen hänelle. Elämä olisi tosi tylsää meille kummallekin, jos vaan istuisimme keskenämme kotona. On hyvä, että meillä molemmilla on omat menemisemme.

Tämä minun rakas mieheni täyttää 75 vuotta ja minä tulen perässä. Jos Luoja suo. Kuinka tämä kaikki on mennyt niin nopeasti? Yhteisiä vuosia jo lähes 50 tiivis seurusteluaika mukaan lukien! Elämme mielestäni keskenämme onnellista elämää. Viihdyn hänen kanssaan. On mukava olla mökillä, yhteisillä matkoilla ja myös rauhassa kotona. Suurin onnemme tällä hetkellä ovat rakkaat pienet lastenlapsemme Lucas, Minea, Stella, Aava ja Eevi. Olemme molemmat heistä kiitollisia ja onnellisia. Tuntuu hyvältä katsoa mieheni suurta kiintymystä lapsenlapsiinsa. Hän on itse ollut hyvä isä ja kasvattanut omista pojistaan hyviä isiä omille lapsilleen. Eihän hän mikään lattialla konttaava sössöttäjä ja jatkuva halailija - pappa ole. Hän ei omassa lapsuudessaan ole kasvanut sellaiseksi. Kuten en minäkään. Mutta tiedän, että hän rakastaa, häneen voi kaikissa tilanteissa luottaa ja hän antaa kaikkensa lastensa ja lastenlastensa eteen. Saman hän teki auttaessaan vuosikymmenet Tyyne-äitiäni sekä aikanaan omaa Vuokko-äitiään, Hilkka - tätiään, Annikki - työtoveriaan ja monia muita. Hän auttaa apua tarvitsevia. Rakas Esko-kissammekin valitsi hänet ykköshoitajakseen, vaikkei hän olisi moista tehtävää halunnutkaan. Pihamme linnut ja oravat elävät hänen kustannuksellaan ja luultavasti hartaasti odottavat häntä reissuilta kotiin.

Että tällainen mies on tämä seiskavitonen! Yhä toimelias ja elämänsä kunnossa! Kumpa armelias Luojamme, johon molemmat uskomme, sallisi meidän vielä saavan elää yhdessä tätä meille suomaansa hyvää elämää.

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Blogin nimi ”Maan korven kulkijoita” tuo mieleen käsi kädessä kulkevat lapset ylittämässä vaarallista rotkoa. Taustalla enkeli antamassa turvaa.

Ihmisenä oleminen sisältää haasteita koko matkansa osalta. Vastoinkäymisiä, pettymyksiä mutta myös iloa ja onnistumisia. Jopa kiitollisuutta!

Tässä blogissa yhdistetään kirjoittajan omaa elämänkokemusta, psykologista tietoa ja hengellistä pohdintaa. Kirjoittajan elämän haasteet eivät ole poikkeuksellisia. Ne liittyvät esimerkiksi siihen, kuinka selvitä ristiriitaisista tunteista suhteessa omaan lapsuuteensa, vanhan äitinsä hoitamiseen ja omaan ikääntymiseensä. Ja sittemmin äidin kuolemaan. Hengellisten asioiden merkitystä pohditaan elämää voimaannuttavana tekijänä.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva helsinkiläinen psykologi ja psykoterapeutti, kolmen aikuisen lapsen äiti, viiden pienen lapsen mummo, sekä 93 vuotiaana kuolleen äidin tytär. Avioliitossa 47 vuotta.