Ystäväni hehkuttaa Kaupunginorkesterin sinfoniakonserttia, jota oli ollut kuulemassa. Kyseessä oli Mahlerin kuudennen sinfonian loppukohtaus. Valtaisat moukariniskut, joita seurasivat yhä vaimenevat soittimet. Mitä säveltäjä tällä dramaattisella voiman vaihdoksella haluaa ilmaista, kyselen. Ystäväni sanoo, ettei sellaista voi eikä tarvitse määritellä. Hän kertoo joidenkin tulkinneen, että kyseessä on energia/voima, joka ei löydä toteutumisen suuntaa, ja hiipuu. Vastakkaisten tulkintojen mukaan suunta on kyllä olemassa, mutta toteuttamisen voimat loppuvat.

Oli niin tai näin, voisi ajatella! Mitä väliä, pääasia että musiikki on vaikuttavaa!

Minun sisälläni kuitenkin jotakin räjähtää. Hyvänen aika! Tuohan kuvaa juuri minua! Ehkäpä meitä kaikkia vanhenevia ihmisiä.

Toiset meistä kantavat vielä vanhoilla päivilläänkin tavoitteita, joiden suuntaan haluttaisi mennä. Kätkeytynyt toive, josta olemme kenties aina haaveilleet, mutta joka ei ole päässyt toteutumaan. Vieläköhän voisin? Mutta eteen tulee esteitä: ”no me ollaan kyllä ajateltu vähän niinkuin nuorempaa väkeä..”. Torjuminen on nöyryyttävää. Tai sisältäpäin nousee lannistava ajatus: ”ei mun varmaan enää kannata…”. Ei taida riittää enää voimiakaan noin isoon urakkaan… Sisäinen palo sammuu: liian myöhäistä, ei enää… Ja tuloksena sisältököyhä, kenties jopa tyhjän tuntuinen elämä, vaikka ulkonaisesti kaikki olisi hyvin. Tarkoitus on kadonnut.

Osa ihmisistä on käyttänyt voimansa aktiiviaikanaan erilaisiin tavoitteisiin. Työhön, harrastuksiin, yhteiskunnalliseen osallistumiseen. Suorittamiseen ja saavutuksiin. Tavoitteita on ollut ja suuntakin on ollut selvä. Nyt on tullut aika luovuttaa. Ei löydy enää halua pyrkiä mihinkään. Tarvittavat voimat ja motivaatio puuttuvat. Rauhallinen oleilu riittää. Olemassa ollut suunta hiipuu pikkuhiljaa.

Molemmissa tapauksissa lopputulos on voiman häviäminen, luovuttaminen.

Olen viime aikoina löytänyt itseni pysähtyneestä olosta. Istun, enkä tiedä mihin ryhtyisin. Onko tavoitteistani kadonnut suunta, eivätkö aikaisemmin tärkeinä pitämäni asiat enää tuota minulle mielihyvää? Pitäisikö niistä luopua? Vieläkö voisin lähteä uusiin suuntiin? Mihin? Yölläkin saatan unikatkoksen jälkeen jäädä kierimään päämäärättömässä olotilassa. On kuin olisi tehtävä jokin ratkaisu.

Olen identiteettikriisissä, sanon puolisolleni kahvikupin ja aamulehden äärellä… Käännän apua anelevan katseen häneen, joka on syventynyt Hesarin taloussivuille. ”Jaa, no rupea vaikka kirjoittelemaan omaelämäkertaa…”, hän sanoo ja jatkaa lukemistaan.

Ilmankos niin moni eläkeikäisistä kirjoittaa omaelämäkertoja…

Omalla kohdallani asia jää ratkaisematta. Haluaisin uutta voidakseni luopua vanhasta. Haluaisin päiviini innostavaa haasteellisuutta, mutta samanaikaisesti vapautta ja rauhaa… Miten tällaisen umpisolmun voisi ratkaista?

Yön pimeinä tunteina teen päätöksen: en tee väkisin suuria ratkaisuja. En suuntaan enkä toiseen! Annan Johdattajan viedä minut niihin suuntiin, jotka ovat kannaltani oikeita. Luopua jos on sen aika, lähteä mukaan ilman pakkoa, jos siltä tuntuu. Mistä tiedän mistä ja mihin? Siitä, että kuuntelen päivittäin itseäni ja sisäisiä tuntojani. Muutos tapahtuu pikkuhiljaa. Katson mielenkiinnolla, mihin kuljen…

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (1)

cesana
1/1 | 

Itse olen ihan samassa tilanteessa ja tunteetkin samat. Uusi suunta pitaisi loytaa.

Vahitellen , sen jalkeen kun annoin asian olla, alkoi sumupilvi vahan helpottaa. Tytar suurin piirtein nosti minut sohvalta ja netin aarelta ja ilmoitti minut maalauskurssille. Siella nyt kayn kerran viikossa ja olen alkanut vahan innostua elamasta jalleen. Opettaja on innostava ja osaava, vanhempi taiteilija, ja oppilaat kaiken tasoisia, jotkut aloittelijoita, kuten mina. Kerran viikossa kolmen tunnin opetusjakso , joka monesti liukuu neljaankin tuntiin, kun oppilaat ovat niin innostuneita, etta eivat malta lahtea pois. Kotona sitten lopetellaan kotilaksyna asiat, jotka on opetettu ja opeteltu.

En tieda, jos tama sinulle olisi, mutta halusin vain kertoa, etta kylla maailmassa kaikenlaisia asioita loytyy. Ne vain tarvitsee hakea ja/tai loytaa.

Onnea etsintaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Blogin nimi ”Maan korven kulkijoita” tuo mieleen käsi kädessä kulkevat lapset ylittämässä vaarallista rotkoa. Taustalla enkeli antamassa turvaa.

Ihmisenä oleminen sisältää haasteita koko matkansa osalta. Vastoinkäymisiä, pettymyksiä mutta myös iloa ja onnistumisia. Jopa kiitollisuutta!

Tässä blogissa yhdistetään kirjoittajan omaa elämänkokemusta, psykologista tietoa ja hengellistä pohdintaa. Kirjoittajan elämän haasteet eivät ole poikkeuksellisia. Ne liittyvät esimerkiksi siihen, kuinka selvitä ristiriitaisista tunteista suhteessa omaan lapsuuteensa, vanhan äitinsä hoitamiseen ja omaan ikääntymiseensä. Ja sittemmin äidin kuolemaan. Hengellisten asioiden merkitystä pohditaan elämää voimaannuttavana tekijänä.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva helsinkiläinen psykologi ja psykoterapeutti, kolmen aikuisen lapsen äiti, viiden pienen lapsen mummo, sekä 93 vuotiaana kuolleen äidin tytär. Avioliitossa 47 vuotta.

Hae blogista