Kun ympärillä alkaa nähdä ikätoverien kärsimystä, sairautta ja kuolemaa, se alkaa tuntua taakkana myös omassa mielessä. Lähestyttäessä kahdeksatta kymppiä, on ymmärrettävää että nämä uutiset lisääntyvät, tietoja tulee lähes päivittäin. Aamuyön tunteina, unen väistyttyä taaemmas mieleen voi nousta raskaita ajatuksia elämän rajallisuudesta ja yhteyksien päättymisestä.

Ajatuksia toki voidaan karkottaa kauemmas siirtämällä huomio lukuisiin myönteisiin asioihin, joita niitäkin näemme runsaasti ympärillämme.

Yrittäessämme ymmärtää mieleemme tunkevia pelkoajatuksia, voimme tulkita ne hengellisen maailman guruja mukaillen sisäänrakennetun ”egomme” toiminnaksi. Tämä ”minämme” nostaa alitajuntamme kätköistä esiin asenteita, jotka ovat vuosien saatossa asettuneet jämäkästi paikoilleen. Se ei helposti luovuta elämänaikaisista, mahdollisesti lapsuudessa koetuista peloista ja uhkakuvista. 

Haluaisimme kuitenkin ehkä syöstä sen vallasta ja luottaa hyvään, rakastavaan Jumalaan, joka lupaa voiman päiviimme ja avun vaikeuksiimme.

Eräänä aamuna pohdiskelin näitä asioita nojatuolissani kesämökin kuistilla kahvikuppi käsissäni. Yhtäkkiä huomioni kiinnittyi pieneen mustaan olioon, joka huiteli epätoivoisesti jalkojaan lasipurkin pohjalla ikkunanlaudalla. Selällään, vailla tilaa muuttaa asentoaan. Kiiruhdin saman tien ottamaan purkin ja kumosin sen ulos portaiden kaiteelle ja avustin ötökän jaloilleen. Miksi tein sen? Toiminta tuli automaattisesti, koska säälin sen hätää. Jälkikäteen tulin ajatelleeksi, että jos minä, itsekäs ihminen autan avutonta ötökkää, eikö suuri rakastava Jumala lupaustensa mukaan auta jaloilleni myös minut, jos joskus sellaista apua tarvitsisin. Auttaa, sanotaan kirjoituksissa.

Miksi meidän on vaikea luottaa, että asiamme hoidetaan? Olemme ehkä kasvaneet vastuunottajiksi, jotka ovat tottuneet itse varmistelemaan, ohjaamaan ja kontrolloimaan asioita niiden onnistumiseksi. Ominaisuudesta on paljon yleisen tason hyötyä, mutta myös haittaa etenkin omiin inhimillisiin tarpeisiin liittyvissä asioissa. Täydellistä turvallisuuden tunnetta voi olla vaikea saavuttaa.

Miksi niin monelle voi olla vaikeata luovuttaa ja antaa omia asioitaan ”toisen”, edes suuremman käsiin? Terapeutti Tommi Hellsten pohtii tätä ihmiselle tyypillistä luottamisen vaikeutta omaa elämäänsä kuvaavassa kirjassaan ”Enää en pelkää”. Hän sanoo, että vasta rakkaus antaa ihmiselle kyvyn luottaa Jumalaan. Se, että ihminen kokee tulevansa rakastetuksi. Mutta mistä sen näkee? Mistä sen tuntee? Tämä rakastetuksi tulemisen kokemus on aiheuttanut mielessäni pohdintaa aina, kun puhutaan Jumalan rakkaudesta.

Pikkuhiljaa nämäkin kysymykset saavat vastauksia. Ainakin koen niin. Kun uskallan olla aidosti oma heikko itseni, uskallan avautua muille. Siinä tulee näkyviin tarpeeni tulla toisten ihmisten lähelle, tuetuksi ja rakastetuksi. Ja yllättäen ehkä alankin nähdä merkkejä rakkauden olemassaolosta ympärilläni.  Ei henkilökohtaisina ”suhteina”, vaan lämpimänä, myötäelävänä ymmärtämisenä. Samalla myös lähimmäiseni saa usein rohkeuden avautua omista painolasteistaan. Kun saamme olla toistemme tukena, tulee kokemus turvasta. Samalla voi tulla aavistus siitä, että mukana on myös joku muu, kolmas, meitä suurempi. Hän sitoo ihmiset toistensa yhteyteen, toistensa tueksi.

Kun uskaltaa luottaa hyvään, ei tarvitse pelätä. Näin kävi ötökällekin!