Kirjoitukset avainsanalla kuolema

Lähdöstäsi on nyt noin viisi kuukautta. Minä elän ja pärjään. Kymmenet vuodet luulin, etten kestä kuolemaasi. Sen ajatteleminen tuntui ahdistuksena rinnassa. Epäröin jopa pidemmille matkoille lähtöä siinä pelossa, että sen aikana loppusi koittaa. Olen aina ajatellut, että haluaisin olla lähdön hetkellä vierelläsi, ettei sinun tarvitsisi lähteä yksin.

Niin se sitten tapahtui viisi kuukautta sitten. Kuolema. Ja sain olla koko loppuvaiheen vierelläsi. Siitä tunnen kiitollista mieltä. Pelättyä katastrofia ei tullut. Lähtöhetkesi sujui rauhallisesti. Päivä päivältä etäännyttiin arjen virrasta.

Nyt jälkikäteen tulet mieleeni usein ohikiitävänä haikeutena. Ymmärryksenä, ettei sinua enää ole. Ettei päivän aikataulua tarvitse laatia sinun kuljetustesi perusteella. Seison umpeenluodulla hautakummullasi ja “näen” sinut siellä mullan alla valkoisessa villatakissasi, tukka kiharrettuna ja kauniisti lakatut sormet ristittyinä rintasi päällä. Mutta missä oikeasti olet, sitä en tiedä.

Olen kirjoittanut sinusta kriittisiä blogeja. Eräät luonteenpiirteesi ovat ärsyttäneet minua. Juuri ne samat, jotka ovat myös minussa. Olen pyristellyt kirjoitusteni kautta eroon itsessäni jostakin, josta sinä muistutit. Kun kritisoin sinua, kritisoin samalla itseäni. Sitä haluaisin pyytää sinulta anteeksi.

Nyt, kuolemasi jälkeen ihmettelen, miksi huomioni kiinnittyi lähinnä siihen, mikä ärsytti. Miksi en nähnyt sitä ihailtavaa ja hyvää, joka sinussa on aina ollut.

Sinä kannoit aina huolta kärsivistä. Erityisesti lasten hätä järkytti sinua. Olisiko tuo sama ollut minullakin ammatin valintani lähteenä.

Halusit tuottaa läheisillesi mukavia kokemuksia: kutsuit kylään ja tarjosit ruokaa. Apujoukkoja hommaan et pyytänyt.

Kannoit kirjastosta kotiimme, työläisten mökkiin kasat kirjoja. Siitä sain minäkin mallin. Vielä viimeisinä hetkinäsi palvelutalossa korvillasi oli äänikirjojen kuulokkeet. Näkökyky oli mennyt mutta kuulokojeen avulla kuulit.  Olit myös kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista. Otit kantaa toisten puolesta luottamusmiehenä.

Sinä huolehdit itsestäsi naisena. Kuolemaasi edeltävänä päivänä halusit tukkaasi papiljotit ja kuolinpäivänäsi pyysit käsiisi koneen, jolla olit tottunut ajamaan karvantyngät leuastasi. Omahoitajasi sallit sivellä kynsiisi totutun lakkakerroksen. Pukeuduit kauniisti, ja vaadit rintaliivit vielä silloinkin, kun niitä tuskin kukaan huomasi. Olit nainen elämäsi loppuun asti. Ihailen sinua!

Sinä myös uskalsit panna hanttiin. Kun sinua käskytettiin kuuntelematta mielipidettäsi, aloit riidellä vastaan. Et halunnut taipua käskyvallan alla. Ystävälliseen puheeseen olit yleensä taipuvainen suostumaan. Teit aivan oikein, äiti! Ihmistä, vanhustakaan ei saa alistaa! Hänen mielipidettään pitää kuulla. Tästäkin ihailen sinua, äiti!

Silmäni ovat vasta nyt avautuneet näkemään, että olit erinomainen nainen. Mitat täyttävä.Kumpa voisin elää pitkään kuten sinä, sinun tavallasi! Hiukan enemmän kärsivällisyyttä ja luottamusta toisten osaamiseen ja apuun voisi totta puhuen olla silti hyvä lisä!

Huomaan että olet ollut minulle mallina monessa. Olen toistanut hätäisyyttäsi ja taipumustasi huoleen. Mutta olen tarkemmin ajateltuna saanut osani myös vahvoista puolistasi. Niitä haluan toistaa elämässäni. Kiitos mallistasi naisena, huolenpitäjänä, kannanottajana ja jopa vastaan hangoittelijana! Perässä tullaan!

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (2)

Vierailija
1/2 | 

Oli miellyttävää luettavaa ja niin totta. Puhutteleva kirjoitus. Kiitos ajatuksen jakamisesta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Olen kirjoittanut äidistäni paljon. Miksi? Ehkä pyristelläkseni henkisesti hiukan etäämmälle yli 70 vuotta kestäneestä läheisestä suhteestamme. Ainoana lapsena, tyttärenä, olen ollut hänen elämänsä keskeinen tekijä. Minä puolestani olen kantanut huolta hänen hyvinvoinnistaan. Pitkässä prosessissa on ollut puolensa ja puolensa. Ärtymys  ja rakkaus ovat olleet läsnä, usein jopa samaan aikaan. Vuodet ovat vierineet ja meistä molemmista on tullut vanhuksia.

Olen kymmenet vuodet kantanut pelkoa äitini kuolemasta. Huoli ja ahdistus on pilannut mm. monta kesälomaani. Uskallanko lähteä ulkomaan matkalle, jos hänelle sillä välin tapahtuu jotain? Kuinka kestän hänen kuolemansa? Ehdinkö vierelle saattelemaan häntä, ettei hänen tarvitse lähteä yksin. Läheisriippuvuutta, diagnosoi sisälläni asuva psykoterapeutti.

Vuoden alussa se sitten tapahtui, lähellä äitini 93 - vuotispäivää. Sain tiedon hänen terveydentilansa heikentymisestä. Äiti oli joutunut saattohoitovaiheeseen. Hänellä ei ollut tuskia, mutta hän ei enää halunnut syödä eikä juoda. Istuimme parin viikon ajan hänen sänkynsä vieressä palvelutalossa. Ikään kuin elämän merkkinä katsoimme televisiosta presidentinvaalit ja laitoin äidille kuulokkeista soimaan äänikirjoja ja musiikkia. Sukulaisiakin kävi sängyn vieressä istumassa ja rupattelemassa. Äiti pidettiin näin ikäänkuin porukassa. Hän halusi saunaan, vaikka ei enää juuri pysynyt jaloillaan. Tukkaan laitettiin papiljotit, kynnet leikattiin ja hän antoi omahoitajan laittaa uudet kynsilakat kuluneiden tilalle. Sojottavat leukakarvansa hän ajeli itse koneella kuten ennenkin. Seuraavana iltana hän kuoli. Makasi sängyllään ja yhtäkkiä lopetti hengittämisen. Reaktiomme oli epäuskoinen hämmästys. Odotimme, mutta uutta hengitystä ei tullut. Äiti oli lähtenyt.

Näinkö se sitten tapahtui? Tämäkö oli nyt ohi! Tuli hämmästynyt hiljaisuus. Silittelen hänen kylmenneitä kasvojaan. Peittelen kädet peitteen alle lämpimään. Katselen hellyydellä saunareissun jälkeen kihartuvaa tukkaa. Äiti oli ihminen ja nainen loppuun saakka. Missä hän nyt on? Minne hävisi?  Meidän on jätettävä hänet yksin omaan sänkyynsä. Lähdemme yöksi asunnollemme pohtimaan tilannetta.

Lähdön hetki oli melkein huomaamaton, lähes arkinen. Olimmeko eronneet oikealla tavalla? Saiko äitini lähteä tietoisena siitä, että hän oli minulle rakas? Viimeisinä päivinä ei oltu puhuttu tunteista. Oli kuin äitini olisi suorastaan karttanut kaikkia tunneasioita ja keskittynyt pieniin ”tässä ja nyt” asioihin. Kuin hän olisi halunnut eskittyä sisäiseen maailmaansa.

Olin olettanut, että viimeistään kuoleman lähestyessä puhutaan suurista tunteista: rakkaudesta ja anteeksiannosta. Sitä aihepiiriä oli aina vältelty, koska lapsuuden perheessäni puhuttu tunteista, ainakaan hempeistä sellaisista. Nyt se olisi tehtävä, ajattelin hänen kuolemaansa edeltävänä päivänä. Kumarruin hänen lähelleen ja otin häntä kädestä. “Onko meidän välillä kaikki hyvin?”, kysyin.  Äiti nyökkäsi hiljaa, mutta ei jaksanut tai halunnut jatkaa. “Kyllähän minä oon välillä turhaankin sulle äkäillyt, mutta olen aina tarkoittanut sinulle hyvää. Olet aina ollut minulle rakas ja tärkeä ihminen”, jatkoin. Äiti nyökkäsi. Se oli siinä. Ei kyyneleitä, ei tunnemyrskyjä. Asiallinen sananvaihto. Kuin ”mitäpä tuosta nyt itsestään selvästä”...

Riittikö tämä? Voinko uskoa, että hän oikeasti ajatteli näin? Antoiko minulle anteeksi? Haluan uskoa niin, ja lohdutella itseäni sillä, että hän kyllä tiesi  todelliset tunteeni.

Tunnemyrskyt eivät tulleet kuvaan myöskään jälkikäteen. Olin kiitollinen siitä että äiti sai lähteä tuntematta kipuja ja sain olla hänen vierellään loppuun asti. Mutta eräitä asioita aloin nähdä toisin. Aikaisemmin olin kiinnittänyt enimmäkseeni  huomioni häntä ja minua yhdistäviin negatiiviseen piirteisiin: kärsimättömyyteen, hätäisyyteen ja haluun varmistaa asiat. Nyt vasta aloin nähdä, että meillä oli myös yhteistä hyvää. Ja että senkin olen saanut häneltä. Mistä muualta olisin voinut saada kykyni suhtautua toisiin myötätunnolla? Tuntea sääliä? Haluta auttaa? Rakastaa ja hemmotella lapsia? Laittaa perheelleni hyvän kodin? Niistä en ole osannut kiittää sinua, äiti!

Äidin kuolemasta on nyt pari kuukautta. Välillä herään epäuskoiseen oloon, onko totta ettei häntä ole? Kaipaus viiltää yllättävinä hetkinä. Äiti on lähtenyt.  Mutta mielessäni hän asuu ikuisesti.


Kommentit (5)

Anjakaarina
Liittynyt18.10.2015
1/5 | 

Osanottoni! Oman äitini rajan yli saattaneena tunnistan tunteitasi. Äitejä on vain yksi. Voimaa kevääseesi toivottaen, Anjakaarina

Anja Pohjanvirta-Hietanen

Seuraa 

Blogin nimi ”Maan korven kulkijoita” tuo mieleen käsi kädessä kulkevat lapset ylittämässä vaarallista rotkoa. Taustalla enkeli antamassa turvaa.

Ihmisenä oleminen sisältää haasteita koko matkansa osalta. Vastoinkäymisiä, pettymyksiä mutta myös iloa ja onnistumisia. Jopa kiitollisuutta!

Tässä blogissa yhdistetään kirjoittajan omaa elämänkokemusta, psykologista tietoa ja hengellistä pohdintaa. Kirjoittajan elämän haasteet eivät ole poikkeuksellisia. Ne liittyvät esimerkiksi siihen, kuinka selvitä ristiriitaisista tunteista suhteessa omaan lapsuuteensa, vanhan äitinsä hoitamiseen ja omaan ikääntymiseensä. Ja sittemmin äidin kuolemaan. Hengellisten asioiden merkitystä pohditaan elämää voimaannuttavana tekijänä.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva helsinkiläinen psykologi ja psykoterapeutti, kolmen aikuisen lapsen äiti, viiden pienen lapsen mummo, sekä 93 vuotiaana kuolleen äidin tytär. Avioliitossa 47 vuotta.