Kirjoitukset avainsanalla huoli

Puuhailu oli ollut hyvässä vauhdissa: laadittiin työlistoja, tehtiin tarvikehankintoja ja ostettiin lahjoja lastenlapsille. Kotona leijaili Joulun tunnelma. Iltaisin istuimme saunan jäähyllä kynttilöiden valossa. Joululaulut kaikuivat jouluradiosta. Olo oli onnellinen: kaikki hyvin! Lapsenlapset tulisivat parin päivän päästä Sitten olisi Joulu!

Sitten tulee kuume. Nousee yllättävän korkeaksi. Vaientaa miehen: makaa peitto päällään, ei reagoi mihinkään, on kuitenkin hengissä. Vähättelee oireitaan: kyllä tämä tästä.

Pitäisikö varata lääkäri? Mistä? Jouluna ovat kaikki paikat kiinni.

Välillä kuume putoaa hetkeksi. Onnen tunne: tuliko nyt käänne parempaan? Ei sittenkään! Seuraavana päivänä kuume kipuaa jo neljäänkymmeneen. Hiljainen hahmo makaa sängyllä. Ei kiinnosta ruoka, ei tv-uutiset, ei kännykkäviestit. Mitä pitäisi tehdä? Netistä löytyy aattona auki oleva lääkäriasema. Varataan!  Peruutetaan kuitenkin, kun kuume näytti laskevan. Mutta kuume nousee uudelleen. Nyt lähdetään!

Kolmen tunnin reissu: tulehdusarvot huipussa!  Haetaan antibiootit. Piina jatkuu… kuume jatkuu. Laskee hetkeksi buranalla, sitten taas nousee. Joulurauhan julistus Turun torilta menee ohi. ”Taas kaikki kauniit muistot” radiosta menee ohi. Joululaulut eivät soi. Televisio pysyy kiinni. Joulun valmistelu pysähtyy… Tapaninpäivänä lähdemme lopulta päivystykseen. Ja siitä lähtien alkaa tapahtua: mies osastolle, tutkimuksiin, tiputukseen. Keuhkokuume. Minut lähetetään yksin kotiin.

Katselen autiota kotia, sen täyttää tyhjyys, vaikka kynttilät palavat ja joulukukat tuoksuvat. Istun aloillani. En osaa ryhtyä mihinkään. Olisi ruoka-aika, mutta en halua syödä.

Odotan, odotan tietoja häneltä. Viestittelen huolestuneita viestejä perheelle, kerron isän tilanteesta. Onhan hän sentään jo iäkäs mies.

Alkaa usean päivän piina. Yöllä pelkään aamuja: mikä on viesti yön tilanteesta? Puolelta päivin lähden hänen luokseen lyhyelle vierailulle, palaan kotiin ja lähden illalla uudestaan. Odottelua, toiveikkuutta, pettymyksen pelkoa. Hänen luonaan käynti helpottaa, koska hän itse on toiveikas ja kerta kerralta vointi kohenee. Kotiin tullessani alan jo löytää pientä aktiivisuutta kodin järjestelyihin.

Lopulta, neljäntenä sairaalapäivänä tulee ilouutinen: saan hakea hänet kotihoitoon, jossa antibioottihoito jatkuu.

Mietin omaa lamaannustani. Ja ajatusten viipymistä ahdistuksen puolella. Miksi en uskalla odottaa parasta, vaikka monet sanovat, että kyllä hän toipuu. Olen aina pelännyt menettäväni hänet. Siispä ensimmäinen ajatukseni oli: onko se hetki tulossa nyt? Miten elämäni voisi jatkua, jos…?

Saunan jäähyllä katselen enkelikynttilää, joka siirtyi minulle vuosi sitten äitini jäämistöstä. Sen takana seisoo puinen pieni ristiinnaulittu. Katson niitä ja kysyn, mistä saan voiman kestää, jos joutuisin menettämään mieheni, rakkaani. Rukoilen apua ja neuvoja selviytymiseen. Mikä voisi auttaa minua?

Saan vastauksia:

1. Saan tarvittavat voimat Jumalalta sitten, kun hetki tulee ja tarvitsen niitä. En saa niitä ennakkoon! Vastaus on sama, jonka sain vuosi sitten äitini lähtöön valmistautuessani. Ja se toimi.

2. Rakkaus auttaa kantamaan surun. Kun rakkaus on läsnä, on läsnä myös Hyvyyden voima. Tämä voima lohduttaa ja kannattelee. Rakkaus kannattelee elämää.

3. On asioita, joihin voi valmistautua jo ennakkoon. Kun kokee olevansa rakkauden piirissä, haluaa jakaa saamaansa hyvää toisille. Näin rakkauden piiri laajenee. Rakkaus ei kuitenkaan lähde omasta erinomaisuudestani, vaan se on saatua ja antaa itse yllykkeen jakamiseen. Rakkauden piirissä saat huolenpitoa ja lämpöä toisilta, jos vaikeat hetket koittavat. Tiedämme, ettei elämän vaikeita asioita voi kukaan välttää.

4. Itseään voi yrittää vahvistaa elämää varten jo ennakkoon. Se tarkoittaa ryhtymistä itselle merkitseviin tehtäviin, sellaisiin, joissa voi toteuttaa saamiaan lahjoja. Niiden parissa mielen ahdistus helpottaa. Aistit herkistyvät muille, kiinnostaville ärsykkeille. Ajatukset siirtyvät kiinnostaviin asioihin. Lisäksi tunne omasta “pärjäämisestä” vahvistaa mieltä ja antaa uskoa kykyyn selviytyä elämässä yleensäkin. Kun on selviytynyt yhdestä vaikeasta kokemuksesta, se auttaa uskomaan, että voi selvitä vastaisuudessakin. Tämä oivallus tuli itselleni kestettyäni ennakkopeloistani huolimatta oman äitini kuoleman.

Kynttilöiden edessä nousseet ajatukset antoivat minulle lohtua. Jäin kuitenkin pohtimaan syytä siihen, miksi ensimmäinen ajatukseni ei voi olla, että asiat järjestyvät? Miksi niin helposti ennakoin pahinta? Mieleeni tulee muistoja lapsuudestani, jonka kodin ilmapiirissä leijui sanatonta kireää tunnelmaa. Äitini ennakoi katastrofeja huokaillen ”ei kai se vaan oo kuollu”, jos jonkun tuleminen viipyi. Kokemuksistani johtui, etten uskaltanut odottaa asioita ilolla, jotta ei tulisi mielipahaa ja pettymystä. Tämä taitaa olla minun ongelman ydin! Ja myöskin syy, miksi reagoin näin vielä tänä päivänäkin. Traumaattiset tunnekokemukset juurtuvat syvälle.

Kysyn itseltäni ja Jumalalta, enkö voisi jo päästä tästä irti? Olen muutoinkin antanut vanhemmilleni anteeksi heidän ymmärtämättömyytensä lapsen tunteita kohtaan. Tiedän, että he ovat tarkoittaneet minulle hyvää, eivät ole tuottaneet minulle pettymyksiä tahallaan, vaan tietämättään. Syntyessäni he olivat vasta parikymppisiä, melkein lapsia itsekin.  Kunpa pääsisin irti tästä lapsuuden kahleesta. Sitä pyydän kynttilän takana ristinpuuhun kiinnitetyltä Jeesus-hahmolta.

Eilen istuimme mieheni kanssa jälleen kynttilöiden äärellä. Laitettiin jouluradio soimaan. Joulu oli palannut.

 

 

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Hetki lähestyy vääjäämättä.

Nyt hän on vielä ulkona, kynnyksen tuntumassa. Katselee ympärilleen, kääntelee päätään. Kuin tavoitellen entisiä innostuksen aikoja. Vielä kerran, hyvästellen. Korvat osoittavat kiinnostusta, mutta jalat eivät tottele. Hän linkuttaa seinän viereen tuolin alle ja pistää maata. Hetken kuluttua katsoo jo kysyvästi ikkunaan. On valmis tulemaan sisään. Nilkuttaa peremmälle.

Hän on lähdössä viimeiselle matkalleen. Rakas kissamme Esko. Lapsi, poika, kulta, pieni - mitä kaikkia lempinimiä käytämmekään hänelle puhuessamme.

Hän on ollut perheemme keskeinen jäsen kolmetoista vuotta. Kaikessa mukana. Automatkoillamme omassa kopassaan, iltaisin saunan jäähyllä jaloissamme norkoillen makupaloja saunamakkarastamme. Saunan jälkeen koukkimassa käpälällään jäätelötuuttiani. Aamuisin hän on kiivennyt mieheni polville lehdenlukupuuhiin kärkkymään nokareita aamujuustosta. Ollut eteisessä meitä vastassa kotiin tullessamme. Rynnännyt ulkoilun jälkeen juoksujalkaa ovelta ruokakipon ääreen. Hirrveä nälkä! Aina.

Ilmankos hänelle on tullut ylipainoa. Lopulta diagnosoitiin diabeteskin. Kärsivällisesti hän on kestänyt insuliinipistokset aamuin illoin jo noin vuoden verran. Ei ole edes huomannut niitä syömisen innossaan. Verinäytteet korvista ovat olleet epämiellyttävämpiä. Mutta nekin hän on tappelematta sietänyt. Hän on ollut niin hyvä kissa! Rauhallinen ja kärsivällinen.

Sitten alkoivat vaivat lisääntyä. Diagnosoitiin astma, joka kuitenkin oli hänen kannaltaan helppohoitoinen. Lonkat alkoivat jäykistyä niin ettei hän enää kyennyt hyppäämään edes tuolille, sängystä puhumattakaan. Sitten ei enää edes matalalle jakkaralle.

Mutta sitten tuli tämä! Lääkäri määräsi poistettavaksi syöpyneitä hampaita. Hammaslääkäri päätti poistaa samantien neljä hammasta. Operaatiosta kotiin tultuaan hän oli kuin ei mitään. Nälkäkin oli kova. Kaikki hyvin! Nyt pojalla monta vuotta edessä särytöntä elämää, näin luulimme!

Mutta kuinkas kävi! Jonkin ajan kuluttua hän alkoi piileskellä ja asettui tuntikausiksi makaamaan. ulottumattomiin sängyn alle. Tämä oli aivan uutta! Sitten alkoi hiipua syömisen halu. Poika, joka aikaisemmin oli ollut suursyömäri, ei enää kiinnostunut ruoasta. Terveysruoat vaihdettiin herkkuihin. Kuppiin pistettiin pehmeää kanan ja porsaan jauhelihaa. Ei maistunut. Lopulta hän jätti syömisen lähes kokonaan.

Tuossa vaiheessa mieleemme nousi kaivertava huoli. Mitä nyt? Mistä on kysymys? Onko tämä merkkinä siitä, että yhteinen elämämme alkaa päättyä. Että on ryhdyttävä ajattelemaan elämää ilman Eskoa? Se tuntui pelottavalta ja ahdistavalta. Ei, kumpa niin ei kävisi!

Ennusmerkit jatkoivat kulkuaan. Kissa vaimeni, etääntyi ja ilmestyi vain hetkittäin näköpiiriimme. Mielen valtasi suru hänen kärsimyksistään. Sääli häntä, rakasta kumppaniamme kohtaan. Tuli kiire yrittää selvittää ja ratkaista asia. Ettei hänen kärsimyksiään pitkitettäisi. Aloimme valmistautua hänen lähtöönsä. Kuitenkin elätellen toivoa viime hetken käänteestä. Käännettä ei tullut.

Tänään, tuolta viimeiseltä ulkoilureissulta palattuaan hänet nostettiin jakkaralle, josta otin hänestä viimeisen kuvan (yllä). Sitten hänet laitettiin kuljetusboksiin. Silittelin hänen kasvojaan ja annoin suukon nenän nipukkaan. Hyvästi Esko! Mieheni avasi oven ja niin he olivat poissa.

Esko on meille ikuisesti rakas. Hautasimme hänet kesämökkimme pihapiiriin yhdessä lastenlastemme kanssa. Hän on ollut tärkeä osa myös heidän elämäänsä. Ensimmäinen kontakti eläimeen.

Anteeksi rakas, minkä teimme sinulle! Emme sittenkään osanneet hoitaa sinua oikein: särkylääke luultavasti kalvoi vatsakalvoasi ja oli varmaankin syy vointisi romahtamiseen. Ymmärsimme tämän vasta jälkikäteen.

Sinä et olisi halunnut luopua elämästäsi! Emmekä me sinusta, vaikka järki-ihmiset muistuttivat moninaisista sairauksistasi.

Hyvää matkaa kissojen taivaaseen Esko! Itken. Jospa meillä olisikin yhteinen taivas!  Haluan uskoa, että siellä tavataan. Muistamme rakkauden. Eikä meillä kellään ole kipuja!

 

Kommentit (1)

Anjakaarina
Liittynyt18.10.2015
1/1 | 

Hei, jotakin osaan kuvitella tuntemuksistasi, kun meiltä on kaksi ikääntynyttä koiraa jouduttu lopettamaan, toinen vuosi sitten. Surua ja kaipuuta on. Mutta ihanat rakkaat ja huvittavat muistot jäljellä! Anjakaarina

Anja Pohjanvirta-Hietanen

Seuraa 

Blogin nimi ”Maan korven kulkijoita” tuo mieleen käsi kädessä kulkevat lapset ylittämässä vaarallista rotkoa. Taustalla enkeli antamassa turvaa.

Ihmisenä oleminen sisältää haasteita koko matkansa osalta. Vastoinkäymisiä, pettymyksiä mutta myös iloa ja onnistumisia. Jopa kiitollisuutta!

Tässä blogissa yhdistetään kirjoittajan omaa elämänkokemusta, psykologista tietoa ja hengellistä pohdintaa. Kirjoittajan elämän haasteet eivät ole poikkeuksellisia. Ne liittyvät esimerkiksi siihen, kuinka selvitä ristiriitaisista tunteista suhteessa omaan lapsuuteensa, vanhan äitinsä hoitamiseen ja omaan ikääntymiseensä. Ja sittemmin äidin kuolemaan. Hengellisten asioiden merkitystä pohditaan elämää voimaannuttavana tekijänä.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva helsinkiläinen psykologi ja psykoterapeutti, kolmen aikuisen lapsen äiti, viiden pienen lapsen mummo, sekä 93 vuotiaana kuolleen äidin tytär. Avioliitossa 47 vuotta.