Kirjoitukset avainsanalla kiitollisuus

Olen syyslomalla vanhassa lapsuudenkodissani, maaseudun pikkukylässä. Kaikki näyttää tutulta, vaikka jotain uuttakin  on tienvarteen rakennettu. Naapureiden talot, tuttu taivaanranta ja levollinen luonto ympäröivät pihapiiriä. On hiljaista. Ketään ei näy missään. Vain tuntematon koira haukahtelee jossakin.Täällä on hyvä olla, etäällä maailman ja kaupungin melskeistä.

Vai onko?

Kännykkä taskussani suihkii tietoa meneillään olevista projekteista, joissa olen osallisena. Viestit kulkevat, enkä malta jättäytyä eroon niiden virrasta.  Vaikkei se vaatisi kuin napin painalluksen. Pitäisi sitä ja pitäisi tätä... Infota sitä sinne ja tuota tuonne. Täydentää tekeillä olevaa yhdistyksen jäsenkirjettä, valmistella lehteen tulevaa juttua, kuunnella ja opetella  youtubesta kuoron konserttikappaleita, tulostaa valokuvia, jne, jne… Kaikki ajankohtaista.

Illalla pihasaunan jäähyillä rauha valtaa hetkellisesti mielen. Katse kiertää hiljaista, pimenevää maisemaa. Kaikki on hyvin. Kuitenkin jo aamun heräämisvaiheessa mieleen iskeytyy kauhu: ylihuomenna pitäisi mökkitalkoissamme olla lämmintä ruokaa 10:lle talkoolaiselle, heti aamupäivästä! Ja minä olen kokki, mutta pääsen paikalle vasta myöhään edellisenä iltana! Apua! Miten saan sen ruokailun onnistumaan? Mitä laittaisin niin nopeasti, että se valmistuu aamupäiväksi ja mistä ehdin saada  raaka-aineet keitoksiini. Alkaa ahdistaa ja aamun jälkiunet karisevat silmistä.

Nousen ylös, otan kynän ja lehtiön ja alan tehdä toimintasuunnitelmaa… Samalla mieleen tunkevat ne muut sovitut menot, jotka ovat odottamassa kun palaan huomenna reissultani ja astun junasta  kotimaaperälle kaupungissa. Hartioita painaa, otsaa kiristää, tuntuu kireältä…. Miksi olen tuon ja tuonkin mennyt lupaamaan..?

Käsken itseni rauhoittua. Ei onnistu.

Sitten kuulen kuin “äänen taivahista” puhuvan minulle. Se tuo esille pitkän perustelu-luettelon, miksi nyt vaan voisin heittää nuo huolet harteiltani.

Se sanoo: Ensinnäkin: kaikki ongelmasi ovat tähänkin mennessä selvinneet. Ovat itse asiassa menneet hyvin. Olet saanut suunnittelun lahjan: kun alat suunnitella ja järjestellä asioita ja aikatauluja, saat ne aina järjestymään. Sinulla on osaava ja avulias mies, joka tekee oman osuutensa kunhan ohjeistat hänet esim. ostoslistalla. Ihmiset ympärilläsi ovat ymmärtäväisiä, jos jokin homma osoittautuu sinulle mahdottomaksi, he ymmärtävät ja tulevat apuun. Kunhan pyydät sitä apua. Nyt rauhoitut! Kaikki järjestyy. Kaikki on  hyvin.

Kuin ihmeen kautta mieleni tosiaan rauhoittuu. Alan uskoa, että asiat ovat järjestettävissä. Eikä minulta vaadita jotain, mikä on mahdotonta.

Taas sain näytteen taipumuksestani kerätä niskaani stressiä. Ensimmäisenä ajatuksena tyypillisesti epätoivo: en selviä tästä!  Ja kuitenkin selviän. Olen aina selvinnyt. Kunpa alkaisin muistaa tämän jo ennakolta, ennen kuin päästän itseni syöksymään kauhun syövereihin. Tämä vaatii vielä opettelua.

Onneksi on tuo “ääni”, joka tulee väliin. Sen voima on suurempi kuin minun. Siksi minun on uskottava sitä. Se muistuttaa hyvästä, siitä että itse haluan tätä kaikkea. Se nostaa esiin elämän rikkauden ja kumoaa katastrofin. Tuo esiin yllättäen jopa päinvastaista: kiitollisuuden tästä elämästä.

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Hiljattain julkaistun kansainvälisen tutkimuksen mukaan me suomalaiset olemme onnellista kansaa. Koska tutkimuksen kriteerit olivat ulkoisia, moni jäi kuitenkin epäilemään tulosten todenperäisyyttä.

Mitä onni oikeastaan on? Tätä kysymystä ovat monet pohtineet ja vastauksia on etsitty monesta suunnasta. Sisäinen rauha on mainittu usein onnen synonyyminä. Antiikin Aristoteles määritteli onnen sisäiseksi rauhaksi, joka seuraa hyvien tekojen tekemisestä (hyveistä). Myös kristinusko lupaa sisäisen rauhan niille, jotka luovuttavat huolensa Herran haltuun. Sisäinen rauha merkitsee vapautusta huolista, pelosta ja ahdistuksesta. Tässä on oma viisautensa, koska yleensä juuri huoli karkottaa onnen.

Yhteiskuntamme arvot ovat yksilöpainotteisia. Huomion keskipisteenä ja mittapuuna on ”minä” ja minun paikkani yhteisössäni. Tällöin kuvaan tulee vertailu muihin ja menestymisen vaatimukset. Harva kuitenkaan onnistuu ihmisten välisessä kilpailussa kaikilla mittareilla mitattuna, josta seuraa mielipahaa sekä epäonnistumisen ja arvottomuuden tunteita. Tämä ei todellakaan edistä onnellisuutta. Haastava kysymys onkin, toimiiko yltäkylläinen elinympäristömme itse asiassa onnellisuuden esteenä?

Eräiden mielestä onnellisuus on sitä, että ihminen kokee elämänsä mielekkääksi ja merkitykselliseksi. Jos löytää omat elämänarvonsa ja tavoitteensa, joita kohti haluaa mennä, elää hyvää elämää. Tätä voi edustaa mikä tahansa itselle tärkeä: lastenlasten seura, toisten ihmisten auttaminen, hakeutuminen paikkoihin joissa mieli lepää, kuten luontoon tai vaikkapa kesämökin rauhaan. Myös etsiytyminen tehtäviin, jotka edustavat omaa vahvuusaluetta synnyttää onnistumisen kokemuksia ja sitä kautta mielihyvää. Kynnyksen ei tarvitse olla korkealla eikä tavoitteiden tarvitse olla luxusta. Tavoitteiksi riittävät arkiset mieltymykset halonhakkuusta puutarhatöihin tai käsitöihin. Tai mitä muuta tahansa.

Me ihmiset emme ole tasa-arvoisia onnellisen elämän lähtökohtien suhteen, sen toki tiedämme. Joillakin on ollut onni kokea turvallinen lapsuus ja heidän on helpompi solmia hyviä ja luottavaisia ihmissuhteita, joita tarvitaan aikuisuudessa. Monen ihmisen osana on kuitenkin kärsiä mielenterveyden ongelmista, esimerkiksi masennuksesta, jonka koetaan vievän elämästä ilon ja merkityksen. Mistä silloin löytää onnen?

Onnellisuusprofessori Markku Ojasen mielestä arkisten, mielihyvää tuottavien tavoitteiden löytäminen on kaikille mahdollista. Ongelma on usein siinä, että käytämme tavoitteissamme mittapuina kilpailuyhteiskunnan kovia vaatimuksia, jotka aiheuttavat epäonnistumisen tunteita ja itsensä mitätöimistä. Kunpa voisimmekin tietoisesti luopua näistä ja ryhtyä tavoittelemaan omalle elämällemme mahdollisia, ja sisäistä tyydytystä tuottavia tavoitteita!

Nykyisessä mielenterveystyössä on etsitty ja otettu käyttöön uusia keinoja hyvän elämän mahdollistamiseksi. Toipumisorientaatio – hoitosuuntaus korostaa, että ihminen voi elää hyvää elämää myös sairautensa kanssa, jos hän saa noudattaa omia mielenkiinnon kohteitaan ja kokee tulevansa hyväksytyksi omana itsenään. Itsemyötätuntoa korostava hoitosuuntaus puolestaan kannustaa lempeyteen ja myötätuntoon omaa kärsivää itseä kohtaan. Useimmiten olemme itse oman elämämme suurimpia kriitikkoja. Kun luovutaan moittivasta ja tuomitsevasta asenteesta itseä kohtaan ja suhtaudutaan itseen lohduttavasti ja kannustavasti, paljon ahdistusta katoaa.

Apealla mielellä ollessamme olemme taipuvaisia näkemään vain vastoinkäymiset ja epäonnistumiset. Pienet hyvät asiat jäävät kokonaan näkemättä. Jos voisimme poimia huomion kohteeksi tilanteet, joissa sattuma olikin myönteinen tai jokin asia onnistui,  saisimme yllättäen pilkahduksen iloa. Tämä voisi nostaa odotuksiamme toiveikkaampaan suuntaan. Hyvien asioiden tietoinen näkeminen lisää toiveikkuutta ja johtaa ajan myötä jopa kiitollisuuden kokemiseen. Kiitollinen ihminen tuntee olevansa “hyvän” ympäröimä ja uskaltaa sen voimin luottaa myös tulevaisuuteen.

Toisten auttaminen ja vapaaehtoistyö on useissa tutkimuksissa nostettu jopa varmimmaksi keinoksi tuoda elämään odottamatonta iloa. Kun näkee olevansa toiselle merkityksellinen ja kykenevänsä helpottamaan hänen oloaan, myös oma mieliala kohenee. Näemme, että emme ole yksin vaikeuksiemme kanssa! Lisäksi huomaamme, että maailmasta löytyy myös hyvää! Jopa iloa! Hyvän näkeminen antaa toivoa ja mahdollisuuksia onnen tunteisiin.

 

Kommentit (0)

Ympärilläni entisyys

 Istun nojatuolissa, lapsuuskotini kamarissa Keski-Pohjanmaalla. Olemme mieheni kanssa lähdössä paluumatkalle Helsinkiin ja koti on yritetty järjestellä siistiksi, lähtökuntoon. Astiat on tiskattu, eväät on tehty. Odotetaan noutajaa, serkkuani viemään meidät asemalle.

Katseeni kiertää huoneessa. Eilen viereisessä tuolissa istui 92 – vuotias äitini, ja toissapäivänä isompi joukko sukulaisia naapuritaloista, kun juotiin äitini synttärikahveja. Tunnen haikeutta, kuten aina täältä lähtiessäni. Olen jättämässä vanhan äitini ”yksin” taas pidemmäksi aikaa. Hän kokee minut ainoakseen, jota ainoana lapsena olenkin. Kohtalo on vienyt minut satojen kilometrien päähän etelään, jossa minulla on kotini, lapseni ja joukko pieniä lapsenlapsia. Äitini asuu palvelutalossa ja käymme hänen luonaan säännöllisesti, mutta emme voi olla täällä pitkiä aikoja kerrallaan.

Kahden viikon kuluttua tähän samaan taloon ovat tulossa kaksi aikuista poikaani vaimoineen ja lapsineen pääsiäisen viettoon. Kummallekin perheelle on oma kamarinsa eikä muita huoneita juuri olekaan. Olen yrittänyt järjestää heille viihtyisää tilaa. Lapsille leluja, kaikille vuoteet ja ruokaa pakastimeen.

Häivähdys entistä minua on läsnä tässä huoneessa. Minä lapsena ja nuorena. Nukkeni vieläkin hyllyllä istumassa. Tutut kalusteet ympärillä vuosien takaa. Sama sohva, jossa nukuin lukiovuoteni. Nuoruuden haaveet hyvässä muistissa.

Myös isäni käsien jäljet ovat nähtävissä, vaikka häntä ei enää ole. Puulatehet liiterissä, saunan lattiaritilät, puulaatikon sisusta keittiössä, hellan suuluukku. Näen silmissäni hänet ahertamassa ja huolehtimassa talon ylöspidosta.

Ikkunoista näen kotikyläni talot, monet ennallaan, vain maalilla kohennettuina. Naapurin liiteri, toisen naapurin navetta, kolmannen tuttu kotimökki. Aina siinä olleet, osana mielenmaisemaani lapsuudesta alkaen. Tuolla kentällä leikittiin, tuossa aitauksessa oli naapurin hevonen, tuoksuvia tuomia poimittiin tuolta naapurin puusta ja etäämpänä näkyvän pellonreunan heinäladossa peuhattiin. Koko elämäni on tiivistyneenä ympärilläni näkyvään. Se tuntuu turvalliselta.

Milloin tulee muutos?

Muutokset vaanivat lähettyvillä. Rakastetun kissamme hiekkalaatikosta on jälkiä ovinurkassa. Esko-kissa siirtyi kissojen taivaaseen kolme viikkoa sitten. Meidän toimestamme. Vaikka olikin iäkäs ja kivulias, joudun pyytämään lähtöä häneltä anteeksi. Suru viipyy mielessä. Hänen tuhkauurnansa odottaa meitä Helsingissä.

Oliko se esimakua tulevasta? Mikä muu uhkaa muuttua, loppua? Tutkistelen merkkejä. Joudunko piankin luopumaan äidistäni? Isästäni olen luopunut jo kolmekymmentä vuotta sitten, osana aikuisuuteni aktiivista tapahtumaketjua. Luulin isäni kuolleen vanhana. Nyt tajuan, että hän oli kuollessaan kolme vuotta nuorempi kuin minä nyt. Minunkaan vuoroni ei ehkä ole kaukana. Ajatus tämän lapsuudenkodin jättämisestä tuntuu vaikealta. Vanhana ja huonosti toimivana en voi tänne tulla, ainakaan jos jäisin yksin, leskeksi.

Olen saanut juuret

Kuitenkin nyt, tässä päivässä ja täällä olen minä. Vanhentunut nainen nuoruuteni huoneessa. Yhdessä kumppanini, mieheni kanssa. Me olemme nyt vuorossa pyörittämään tätä kaikkea. Noudamme ja huolehdimme äidin, pidämme yhteyttä sukulaisiin, järjestelemme tilat lapsillemme.

Kuinka nopeasti aika on mennyt! Kenen elämää olen elänyt? Äitini, lasteni, lastenlasteni? Vaiko omaani? Mitä elämän olisi pitänyt olla, vai onko se hyvä juuri tällaisenaan.

Haikeiden tuntemusten ohessa tunnen kiitollisuutta. Minulla on juuret. Olen saanut pitää tämän kodin koko elämäni ajan, 72 vuotta! Täällä on rauha ja hyvät muistot. Voin edelleen tuoda äitini tähän yhteiseen kotiimme. Tässä tutussa kamarissa saan vieläkin tavata lähistöllä asuvia sukulaisiani. Lapseni ja pienet lapsenlapseni ovat tulossa näiden samojen seinien sisään ja leikkivät täällä minun vanhoilla leluillani. Maisema pysyy, ja näkyy tuttuna ikkunoista.

Mitä muuta voin elämältä pyytää? Tässä on kaikki. Olisikohan tässä myös se peräänkuuluttamani oma elämä? Se, mikä minulle on tärkeintä. Luopumisen kipu ja ilo kuuluvat kaikkien ihmisten elämään, niin minunkin. En voi omistaa tätä elämää. Kun pohdin asiaa, päällimmäiseksi asettuu ilo.

Kommentit (0)

Seuraa 

Blogin nimi ”Maan korven kulkijoita” tuo mieleen käsi kädessä kulkevat lapset ylittämässä vaarallista rotkoa. Taustalla enkeli antamassa turvaa.

Ihmisenä oleminen sisältää haasteita koko matkansa osalta. Vastoinkäymisiä, pettymyksiä mutta myös iloa ja onnistumisia. Jopa kiitollisuutta!

Tässä blogissa yhdistetään kirjoittajan omaa elämänkokemusta, psykologista tietoa ja hengellistä pohdintaa. Kirjoittajan elämän haasteet eivät ole poikkeuksellisia. Ne liittyvät esimerkiksi siihen, kuinka selvitä ristiriitaisista tunteista suhteessa omaan lapsuuteensa, vanhan äitinsä hoitamiseen ja omaan ikääntymiseensä. Ja sittemmin äidin kuolemaan. Hengellisten asioiden merkitystä pohditaan elämää voimaannuttavana tekijänä.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva helsinkiläinen psykologi ja psykoterapeutti, kolmen aikuisen lapsen äiti, viiden pienen lapsen mummo, sekä 93 vuotiaana kuolleen äidin tytär. Avioliitossa 47 vuotta.