Nykyisessä rivitaloasunnossa on nyt asuttu kolmekymmentä vuotta. Suoritettu työvuodet, kasvatettu lapset ja eletty avioliittoa. Aikoja sitten, olohuonetta kalustettaessa teimme tuoreimmat hankintamme: violetit nahkasohvat, kaksi nojatuolia television eteen, pyöreä lasipöytä jne. Kalusteet laitettiin niille suunnitelluille paikoille ja siinä ne ovat jämäkästi seisseet tähän asti. Mitäpä hyvää muuttamaan!

Lapset kasvoivat ja muuttivat pois omiin huusholleihinsa. Muistoina menneiltä ajoilta on sentään käytävän perukoilla ns. Helin huone, jonne tyttäremme sängyn ja kirjoituspöydän päälle on kasaantunut vuosien mittaan suuri määrä paperikasoja: kokouspapereita, brosyyrejä, vanhoja lehtiä ja jopa vaihtovaatepusseja odottamassa eteenpäin menoa. Siellä majoittuu myös pölynimuri ja vihaamani käyttämätön kuntopyörä. Huoneesta on tullut myös mieheni läppärihuone, jossa hän istuu illat somettamassa vanhoille armeijakavereille, järjestökumppaneille, luokkatovereille ja entisten työpaikkojen porukoille. Hän on sosiaalinen ihminen.

Kun on asiaa tai tunnen yksinäisyyttä, huhuilen häntä omasta läppärikamaristani tai olohuoneesta, mutta ei hän kuule… Miksi? Homma on kesken tai kuulolaitteet eivät pelaa.

Kun istumme olohuoneessa aamulla lehtiä lukien tai illalla tv:tä katsellen olemme asettuneet kahvikuppien kanssa omiin nojatuoleihimme eri puolille sohvapöytää. Sovussa mutta etäällä toisistamme.

Olen miettinyt pidemmän aikaa, miten tähän 45 vuotiseen parisuhteeseemme saataisiin lisää läheisyyttä? Tapanamme ei ole suikkailla toisillemme ohimennen suukkoja tai haleja, kuten parisuhdevalmentajat suosittelevat. Ei todellakaan! Se ei ole meille luontevaa. Pelästyisimme, jos toinen meistä yhtäkkiä tempautuisi näin outoon käyttäytymiseen.

Kun konetyöskentelystä omilla koneillamme eri puolilla taloa on tullut vakiotoimintaa, olen alkanut miettiä, miten arkeen voisi saada luontaista läheisyyttä. Voisiko jotain muuttaa? Idea: tuolien paikat!! Voisimmeko tehdä radikaalin ratkaisun ja siirtää olohuoneessa nojatuolit tv:n edestä muualle ja laittaa niiden paikalle kahdenistuttavan sohvan? Jolla tähän mennessä ei ole istunut kukaan.

Ehdotin tätä miehelleni perustellen, että olishan olohuoneeseen kiva saada jotain vaihtelua kolmenkymmenen vuoden jälkeen. Ilman että tarvitsee ostaa mitään uutta! Todellista syytä en sentään kerro.  Yllättävää kyllä mies suostui projektiin ja aloimme raahata painavia huonekalujärkäleitä vastakkaisille puolille huonetta. Ja valmista tuli!  Kuin sattumalta tulin avanneeksi telkkarin  ja todenneeksi, että tässähän joutuukin istumaan nyt vierekkäin, jotta näkee kunnolla. Siis istuppa tähän!

Siinä sitten istuttiin kauniisti parisuhdesohvalla vierekkäin! Ja siitä alkoi muodostua uusi tapa, koska muualta ei ole samanlaista näköyhteyttä ruuruun.

No miltä se sitten tuntui? Yllättävän hyvältä. Muistan, että nuorina ollessamme tykkäsin istua hänen vieressään ja edelleen tuntui samalta. Toisen läheisyys ja lämpö laukaisevat nojailun refleksin, ihan luontaisesti ja suunnittelematta. On lupa olla lähellä. Voi löytyä ehkä kadoksissa ollut tunne, että olemme olemassa toinen toisillemme. Tästä olotilasta ei ole niin kiire nousta jaloilleen ja häipyä muiden hommien pariin.

Kokeilkaapa parisuhdesohvaa!

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Blogin nimi ”Maan korven kulkijoita” tuo mieleen käsi kädessä kulkevat lapset ylittämässä vaarallista rotkoa. Taustalla enkeli antamassa turvaa.

Ihmisenä oleminen sisältää haasteita koko matkansa osalta. Vastoinkäymisiä, pettymyksiä mutta myös iloa ja onnistumisia. Jopa kiitollisuutta!

Tässä blogissa yhdistetään kirjoittajan omaa elämänkokemusta, psykologista tietoa ja hengellistä pohdintaa. Kirjoittajan elämän haasteet eivät ole poikkeuksellisia. Ne liittyvät esimerkiksi siihen, kuinka selvitä ristiriitaisista tunteista suhteessa omaan lapsuuteensa, vanhan äitinsä hoitamiseen ja omaan ikääntymiseensä. Ja sittemmin äidin kuolemaan. Hengellisten asioiden merkitystä pohditaan elämää voimaannuttavana tekijänä.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva helsinkiläinen psykologi ja psykoterapeutti, kolmen aikuisen lapsen äiti, viiden pienen lapsen mummo, sekä 93 vuotiaana kuolleen äidin tytär. Avioliitossa 47 vuotta.

Hae blogista