Kirkossa puhutaan paljon synnistä.

Ihmisten on kuitenkin yleensä vaikea tunnistaa omaa syntisyyttään. Emme tunne tehneemme kenellekään tarkoituksellisesti pahaa. Pikemminkin koemme odotuksemme ja vaatimuksemme muita kohtaan oikeutetuiksi. Synnin sijasta tietoisuuteemme nousevat omat tarpeemme ja kärsimyksemme, joihin tarvitsisimme kipeästi apua. Kun Jeesus vapautti ihmisiä heidän kärsimyksistään, ne olivat usein fyysisiä sairauksia, joita pidettiin synnin seuraamuksina. Nykypäivän ihmisten kärsimys on usein näkymätöntä, sisäistä ja psyykkistä, koska ns. perustarpeet on pääosin täytetty ja terveydenhuoltokin toimii. Sisäistä pahoinvointia se ei kuitenkaan poista. Ihmisten elämässä on surua, pelkoa, pettymystä, epätoivoa ja hylkäämistä edes päällimmäisiä mainitakseni.

Kun ihminen ei kykene tunnistamaan itsessään kirkon julistamaa syntiä, hän helposti luopuu kirkosta  ja yrittää etsiä apua muualta. Apua ja lohtua haetaan melkein mistä vain: terapioista, hyvinvointioppaista, huveista ja päihteistä. Terapiasta on monelle apua ja terveelliset elintavat ovat hyväksi. Mutta ne eivät ratkaise ihmiselämän perimmäisiä ongelmia. 

Kuinka sitten voisimme alkaa nähdä Jumalan selkeämmin kärsimystemme helpottajana? Kuinka voisimme luottaa Hänen lupauksiinsa avusta ja turvasta? Kuinka löytää usko ja luottamus!

Siinäpä suuri kysymys!

Uskoa emme voi “ottaa” omin voimin. Voimme kuitenkin pyytää, että Jumala antaa sen meille. Ja sehän juuri on hänen perimmäinen päämääränsä. Hän on luvannut, että jokainen etsivä löytää ja jokaiselle kolkuttavalle avataan! Tie voi olla hitaasti etenevä, mutta se johtaa lähemmäs Häntä.

Elämässä voi myös tulla eteen vaiheita, joiden ylittämiseen omat voimat riitä, eikä myöskään muiden apu tunnu auttavan. Se voi saada ihmisen huokaamaan viimeisenä mahdollisuutenaan Korkeimman puoleen.  Pyytämään apua Häneltä. Ahdistuksen aika tuntuu usein raskaalta, mutta se voidaan nähdä jälkikäteen siunaukseksi, koska juuri se johti Jumalan luo.

Kun usko Jumalaan pääsee kasvamaan, kysymys synnistäkin alkaa kiinnostaa. Alamme nähdä synniksi itsekkyytemme ja sen, että yritämme kaiken aikaa hallita elämää "omin voimin”, ilman Jumalaa, eli ottaa Jumalan paikan.

 Ehkä minun ei syntisyydessäkään tarvitse olla ”näkijä”. Voin luottaa siihen, että se joka antoi minulle kärsimyksen kutsuakseen minua lähemmäs tulee ajallaan näyttämään minulle myös syntisyyteni.  Sen mihin en itse kykene. Silloin voin ymmärtää Raamatun ydinsanoman, joka on Jumalan rakkaus syntistä ihmistä kohtaan. Meitä kutsutaan Jumalan luo, jotta saisimme armahduksen ja vapautuisimme synneistämme. Silloin olemme jo melkein perillä.