Uskallanko luottaa?

Maailmassamme liikkuu paljon uhkatekijöitä ja pelon aiheita. Kuinka välttää pandemia, kuinka selvitä ilmastomuutoksesta, kuinka saada vanhetessaan hoivaa, kuinka pelastua maailmaa uhkaavilta sotatoimilta?

Ei ihme, että monen mielessä viipyilee huoli ja ahdistus tulevasta.

Joskus taipumus huolestua saa meissä ihmisissä yliotteen. Se saa meidät tutkailemaan ahdistuneina uhan merkkejä, se saa kuvittelemaan pahimpia mahdollisia seuraamuksia ja vie meiltä kyvyn keskittyä ja rauhoittua normaalin arjen tehtäviin.

Psykoterapiassa tämä ahdistuneisuuden ilmiö tunnetaan ja sille on nykyisin kehitetty monia apumenetelmiä. Kehotetaan ottamaan vastaan vaikeatkin tunteet pakoilematta niitä, hyväksyä ja siedättää ne elämään kuuluvina ilmiöinä, päästää niistä ajallaan irti ja keskittyä omien elämänarvojensa mukaiseen tekemiseen.

Tunteiden alkuperää on alettu entistä enemmän nähdä ja ymmärtää. Turvaton, vailla suojaa elänyt lapsi voi vielä aikuisenakin altistua seuraamaan vaaran merkkejä ympärillään. Hän yrittää varautua ennakoimaan ja hallitsemaan niitä, mikä kuitenkin on ihmiselämässä vaikeaa.

Myös kristillinen uskomme korostaa luottamusta Jumalaan ja hänen lupauksiinsa auttaa ihmistä ahdingossa. Kyky luottaa hyvään olisi ratkaisu moniin pulmiimme ja se helpottaisi huoliamme. Mutta mistä saamme luottamuksen?  Luottamus ei ole käskytettävissä varsinkaan niille, jotka eivät ole oppineet luottamaan muihin kuin omaan apuunsa.

Kehen siis voi luottaa? Kokemuksesta tiedämme, että on helpompi luottaa esimerkiksi ihmiseen, jonka tuntee. Luottamus siis edellyttää tuntemista. Tuntemiseen taas tarvitaan kohteen näkemistä, mieluiten silmästä silmään!  Ja voidakseen nähdä, pitää tulla lähelle. Ja sittenkin vielä ottaa usein oman aikansa, ennen kuin luottamus syntyy.

Kuinka tämä voisi tapahtua hengellisessä mielessä?  Emmehän voi nähdä Jumalaa, lupauksen antajaa. Hänen lähelleen voi kuitenkin päästä suostumalla menemään häntä kohti vähitellen, askel askeleelta, esimerkiksi päivittäisissä hiljentymishetkissä tai vaikkapa keskittymällä ”päivän sanaan”, joka on luettavissa ja kuunneltavissa. Kun kuulemme toistuvasti ja eri muodoissaan lohdulliset ja rauhoittavat lupaukset,  kuten ”Minun rauhani, sen minä annan teille”, voi syntyä halu uskoa ja luottaa näihin lupauksiin varsinkin elämän vaikeuksien ahdistamana.

Jeesuksen eläessä ihmisten joukossa, hänet ihmetekoineen voitiin nähdä ja hänet opittiin tuntemaan. Vielä kuoltuaankin hänet nähtiin ja tunnistettiin suuren ihmetyksen vallassa mm. kalastajien nuotiolla tai matkakumppanina tiellä. Tämä ”näkeminen” sekä ihmetekojen läheltä todistaminen sai hänen seuraajansa vakuuttuneiksi siitä, että hän todella oli Messias. Luottamus syntyi.

Jumalaa itseään emme voi nähdä. Hänen ilmaisunsa itsestään ”Minä Olen” voidaan ymmärtää viittaukseksi siihen, että hän toimii koko luomakunnassamme, kaikessa mikä elää, niin myös meissä. Voimme tuntea hänen läsnäolonsa mm. meitä ympäröivässä elämässä ja luonnossa.

Mikä merkki olisi meille riittävä luottamuksemme vahvistumiseksi? Tuntemus, että hyvä on paikalla? Onnekas käänne vaikeassa asiassa? Toisen ihmisen tuki kärsimyksessä? Vai Pyhän tunne oman seurakuntamme messussa?

Vai kaikki nämä vuorollaan!