Kirjoitukset avainsanalla toiveikkuus

Istumme ravintolan terassilla kahdeksannessa kerroksessa ja katselemme Helsingin keskusta- aluetta. Käsissämme on lasilliset kuohuvaa ja meneillään alacarte- menun jälkiruokavaihe.

Tunnelma on iloinen. Vanha tuttavaporukka on tullut koolle, jokaisella ikää jo reilusti. Vanhuksiksi voitaisiin kutsua, vaikka emme sitä nimeä halua tunnustaa. Vanhin meistä on 93, nuoremmat reilusti yli seitsemänkymppisiä.

Vilkkaassa keskustelussa käydään läpi sotet ja Trumpit. Lapsenlapsistakin on puhetta ja viimeisimmät lomamatkat kuvaillaan. Ja tietysti itse kunkin sairaudet. Yksi on juuri toipumassa selkäleikkauksesta, toista rajoittaa diabetes ja polvivaivat, vanhin kävelee kepin varassa. Edelleen ollaan kuitenkin elämässä kiinni, monessa mukana…

Väkisinkin keskustelu kuitenkin kääntyy perspektiiviin, joka on kaikista mittavin, eli menneisyyteen. Kuinka silloin tehtiin sitä, suunniteltiin tätä ja koettiin tuota. Pelissä oli paljon enemmän kuin nyt. Onko totta, että lapsenlapset ajavat ajokortteja, avioituvat, saavat lapsia? Mihin aika on vilahtanut?

Herätän kysymyksen: miltä rehellisesti sanoen tuntuu elää tätä elämänvaihetta? Ihan oikeasti? Miltä elämä tuntuu?

Useimmat sanovat, että tämä on hyvää aikaa, vaikka kremppoja onkin. Kaikki on hyvin, jos näkee, kuulee, ymmärtää ja pääsee liikkumaan.

Mitä vastaa 93 vuotias? Aikoinaan vaikuttavissa tehtävissä mukana ollut, kannanotoissaan terävä ja vieläkin kaunotar omassa sarjassaan. Hän, joka asuu ylellisessä palvelutalossa terassilla varustetussa huoneistossaan. Jolta ei uskoisi puuttuvan mitään. “Jos sanon rehellisesti, niin elämä on tylsää”, hän sanoo, ”en voi iloita siitä enkä nauttia”. Mitä häneltä voi puuttua? Puuttuu tulevaisuus. Ja kun ei ole tulevaisuutta, ei ole odotettavissa mitään, mikä nostattaisi mieltä. Tulevaisuudeksi ei riitä, että saat hyvää ruokaa, asut mukavasti, asiasi hoidetaan. Mieli kaipaisi jotain innostavaa, osallistavaa, jaettavaa keskustelun tasolla. Mutta kun ei enää “kuulu” mihinkään.  Ikätoverit ja vanhat ystävät ovat kuolleet tai menettäneet mielensä toimintakyvyn. Tai eivät kuule toisen puhetta koneidenkaan avustamana. Tuntuu yksinäiseltä, ulkopuoliselta. Lasten perheet kyllä käyvät, mutta heidän mielenkiintonsa suuntautuu omiin meneillä oleviin asioihinsa. Aivan ymmärrettävästi.

Tähän jatkaa toinen, 75 vuotias, hänkin paljossa mukana ollut. Niinpä niin! Tämän hetken hankkeita ja projekteja johtavat nuoremmat ihmiset, he eivät innostu vanhemman väen mukaan ottamisesta. Läsnäolo tilaisuuksissa toki armollisesti sallitaan, vähän niinkuin kunniavieraana. Tosimielellä iäkkäämpiä ei päästetä esille tai vaikuttamaan asioihin, ne paikat on varattu nuoremmille. Joihinkin harrasteryhmiinkin on suorastaan ikärajat. “Tää on tarkoitettu nuorille aikuisille”, “Emme pestaa tähän (vapaaehtoistyön vetäjiksi) eläkeikäisiä”. Tuntuu apealta siirtyä pois hankkeista tai harrastuksista, joita kohtaan tuntee edelleen innostusta.

Joku voi sanoa: juuri näinhän sen pitää ollakin! Aikansa mukana olleet ja tehneet väistykööt ansaittuun lepoon! Antakaa tilaa nuoremmille! Uskaltakaa jo hellittää ja luopua!

Jotkut kuitenkin kokevat, että kun on enää mukana vain kulisseina, elämästä katoaa tarkoitus ja merkityksellisyys. Jos kokee olevansa kykenevä, halukas ja asioista kiinnostunut, tarjottua passiivista roolia voi seurata mielialan lasku ja masentuneet fiilikset. Kun luovutaan pakon edessä entisestä, tilalle ei välttämättä löydy uutta aidosti kiinnostavaa.

”Tulevaisuus ja toivo”- sanonta tunnetaan yleisesti. Toivo liittyy aina tulevaisuuteen. Jos ei näe tulevaisuutta, häviää myös toivo ja sen myötä pahimmillaan elämänhalu. Sanotaan vanhusten tekevän yllättävän paljon itsemurhia. Voisiko yhtenä tekijänä olla tämä toivon menetys, vaikka ulkoinen hoito pelaisikin.

Tarvittaisiinko vielä uusi ”mee/too” kampanja, joka nostaisi esiin eri ikäisten aikuisten tasa-arvon?

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (2)

Vierailija
1/2 | 

Juuri näin on. Tulevaisuuden puute ja toivottomuus aiheuttavat itsemurhia. Maailma on meille iäkkäille julma, eritoten kun on mukana köyhyys, sairaus ja yksinäisyys. Emme voi vaikuttaa edes itseämme koskeviin asioihin.

Muuttolintu
2/2 | 

Hieno kertomus ikätreffeistä. Monenlaista tulee mieleen, mutta täällä Espanjassa ei ole noin. Kaiken ikäiset ovat tasaisesti mukana kaikessa! Vanhoja/ikäihmisiä kunnioitetaan kaikessa. Se on niin suuri ilo arjessa ja juhlassa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Blogin nimi ”Maan korven kulkijoita” tuo mieleen käsi kädessä kulkevat lapset ylittämässä vaarallista rotkoa. Taustalla enkeli antamassa turvaa.

Ihmisenä oleminen sisältää haasteita koko matkansa osalta. Vastoinkäymisiä, pettymyksiä mutta myös iloa ja onnistumisia. Jopa kiitollisuutta!

Tässä blogissa yhdistetään kirjoittajan omaa elämänkokemusta, psykologista tietoa ja hengellistä pohdintaa. Kirjoittajan elämän haasteet eivät ole poikkeuksellisia. Ne liittyvät esimerkiksi siihen, kuinka selvitä ristiriitaisista tunteista suhteessa omaan lapsuuteensa, vanhan äitinsä hoitamiseen ja omaan ikääntymiseensä. Ja sittemmin äidin kuolemaan. Hengellisten asioiden merkitystä pohditaan elämää voimaannuttavana tekijänä.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva helsinkiläinen psykologi ja psykoterapeutti, kolmen aikuisen lapsen äiti, viiden pienen lapsen mummo, sekä 93 vuotiaana kuolleen äidin tytär. Avioliitossa 47 vuotta.