Matkustan kaukaa etelästä kotiseudulleni tapaamaan 91 vuotiasta äitiäni. Saavun palvelutaloon, koputan hänen huoneensa oveen ja näen, että äiti istuu tavallisella paikallaan, selkä ovea kohti. Menen sisään. Äidin ilme  kirkastuu ja hän ojentaa kättään, “Voi nytkö te tuutta!” Kyllä, tämähän on juuri se päivä, josta oli puhetta, vastaan äidille.

Istun sängynlaidalle ja alan kysellä kuulumisia, vaikka oikeastaan tiedänkin tilanteen, koska olen pitänyt yhteyttä henkilökuntaan. “Ei tänne mitään kuulu”, sanoo äiti tapansa mukaan. Onko ketään käynyt, kysyn, vaikka tiedän että kävijät ovat vähissä. “ Ei täälä ketään oo käyny, no joo, tais se Terttu kerran pistäytyä”.

Äidin ilme on apea ja iloton, hän katselee alaspäin. Ihmettelen, mikä mahtaa olla vialla. “Että tekkään minusta mitään välitä! Mitä varten ollenkaan tuutta tänne?”, hän paukauttaa yllättäen katkeruutta äänessään. Olen aivan mykistynyt. Tyrmistynyt. Me, jotka pitkän matkan takaa kalenteroimme kiireidemme väliin säännölliset käynnit hänen luokseen. Yritämme huolehtia kaikista hänen asioistaan ja tarpeistaan, yritämme järjestää hänelle mukavia tapaamisia sukulaisten kanssa ja viemme hänet joka päiväksi entiseen kotiinsa. “Miten niin? Miten voit sanoa noin?”, kysyn loukkaantuneena. “No ei teitä oo näkyny täällä pitkään aikaan. Etkä mitään oo kysyny vaikka olin niin sairaskin”. Yritän selittää äidille asian oikeaa laitaa. Edellisestä käynnistämme on muutama viikko. Olen kysellyt äidin terveydestä sairaanhoitajalta. Soittaminen äidille suoraan ei onnistu, koska hän ei osaa vastata puhelimeen, enkä voi juoksuttaa henkilökuntaa puhelimen vientiin liian usein. “No joo, olokoon…”, sanoo äiti selitettyäni hänelle tilanteen ja vakuutettuani, kuinka yritämme huolehtia hänestä.

Ilme muuttuu valoisammaksi, mutta hetken kuluttua hän jatkaa: “Ei oo Kirstikään käyny taas moneen päivään. En mää tiä, missä se on? Se on vain tuolla muita hoitamassa”. Kirsti on äidin omahoitaja, ja hoitajista ainoa hänelle läheinen. “Pitäähän Kirstilläkin olla vapaapäiviä, että jaksaa”, puolustan hoitajaa. Ja hänellä on paljon muutakin työtä, ettei pysty jatkuvasti olemaan sinun kanssasi. “Ei oo monehen päivähän näkyny”, jatkaa äiti moitetta äänessään.

Myöhemmin kuulen hoitajilta, että äiti on laajemminkin viime aikoina alkanut puhua, että hänestä ei kukaan välitä.

Tällainen puhe on äidiltäni uutta. Sitä selittää varmaan se, että hänen luonaan ei vieraile juuri kukaan, kun vanhoja sukulaisia ei enää ole ja sisarkin on nyt liikuntavammainen. Minä miehineni olen ainoa kävijä, ainut lapsi ja asun viidensadan kilometrin päässä. Äiti ei pääse itse liikkumaan ja puhelinta ei huonon näkökykynsä takia osaa käyttää. Hoitohenkilökunnan kanssa on välillä pahaa mieltä aiheuttavia yhteenottoja äidin omapäisyyden takia. Äiti ei tahdo alistua määrättäväksi.

Äidin alakulolle on ulkoiset syyt, mutta arvelen tärkeimmän selityksen tulevan hänen oman mielensä taustoilta. Äiti syntyi 14 lapsen perheeseen neljänneksi vanhimpana. Hänen äidillään oli lapsikatraan lisäksi maatilan ja navetan työt. Lapset saivat pärjäillä omillaan ja taistella saamisistaan suuressa joukossa. Kovin merkittäväksi tai tärkeäksi äiti ei varmaan koskaan saanut tuntea itseään.

Uskon, että sieltä on lähtöisin hänen taipumuksensa nähdä ympäristönsä taholta ohitetuksi tulemista ja mitätöintiä. Sieltä saa selityksensä sekin, että äiti on hyvin herkistynyt kosketuksen laadulle. Hän pahoittaa mielensä, jos häneen tartutaan auttamismielessä liian voimakkaalla otteella. “Älä revi mua! En mää oo mikään rätti!”, hän huutaa hämmästyneelle miehelleni, joka rivakasti nostelee hänen jalkojaan pyörätuolin jalkatelineelle. Tai nostaa häntä käsistä tuolista ylös avustaessaan.

Mieleeni tulee myös kohtaaminen lastenlasten lasten kanssa. Äitini ojentaa hurmaantuneena molempia käsiään lasta kohti ja huutaa “Tuu tänne mun sylihin!”. Lapsi pelästyy vierasta ääntä ja kääntää päänsä pois. Äidin valtaa pettymys. Kun tämä toistuu useamman kerran ja jos lapsi vielä  puhkeaa itkuun, äiti kysyy, “Miks se ei tykkää minusta?”. “Mikä minusa on vikana?”. Hänen ilmeensä on pettynyt ja surullinen, ja hän käätää lapselle selkänsä. Hän tulkitsee lapsen normaalin reaktion hylkäykseksi.

Olen tuominnut äitini reaktiot itsekeskeisyydeksi ja kiittämättömyydeksi. Ajattelen, että syyllistäessään lapsen hän tuijottaa vain omaa napaansa, ei näe asioita kenenkään muuun kannalta. Epämiellyttävä piirre ihmisessä!

Nyt, kun äiti on alkanut ilmaista ajatuksiaan sanoilla “ei minusta kukaan välitä”, ymmärrän asian toisin. Näen, että hän purkaa syvällä olevaa, lapsuudesta alkunsa saanutta tunnetta hylätyksi tulemisesta ja arvottomuudesta.

Siksi minä en saa hylätä häntä. Vaikka mieltä repii kiire omaan ainutkertaiseen elämään,

omien lastenlasteni ja omien tärkeiden projektieni pariin kotipuoleen. Minun on käytävä säännöllisesti hänen luonaan.

Tämä asetelma ei ole ongelmaton: minullakin on vain rajallinen määrä aikaa jäljellä.

Äidillä kuitenkin vähemmän.

 

Kommentit (5)

Liisa

Hei!

Tuo vaikea tilanne on minullekin tuttu. Asun kaukana, enkä voi käydä tarpeeksi usein, eiväkä muutkaan sukulaiset.

Löysimme nyt kirjaston kautta ihmisen, joka aluksi kuljetti äitiäni kerran viikossa kirjastoon ja nyt kun kulkeminen on käynyt yhä vaikemmaksi hän tuo äidille kirjoja kirjastosta ja juttelee hänen kanssaan niistä. Käynnit on sovitettu lauantaille, jolloin palvelutalossa ei taphdu mitään - ei edes yhteisiä ruokailuita (!).

Voisiko teillekin löytyä joku tällain ratkaisu omien vierailujenne lisäksi? Joku paikkakuntalainen, joka pitää samoista asioista kuin äitisi ja/tai tuntee äitisi jo aiemmilta ajoilta, jotta ei tule liikaa autettava/autaja asetelmaa, vaan voi syntyä ystävyys.

Vierailijalle voi maksaa palkkaa ihan virallisesti www.palkka.fi kautta (kotitalous työnantajana).
Tai voitte sopia asian jotenkin toisin, ainakin kulukorvaukset ja "jotakin pientä" jouluna ym.

Puninen Risti voisi autaa ystävän löytämisessä.

Voisiko soittoajoista sopia henkilökunnan kanssa etukäteen, niin että soitot sopivat työtehtävien kanssa yhteen?

Käyttäjä1034
Liittynyt12.7.2016

Kiitos hyvistä vinkeistä Liisa! Olenkin juuri tekemässä sopimusta erään nuoren naisen kanssa siitä, että hän kävisi tietyin väliajoin äitiäni tapaamassa. Ja tuo puhelinvinkki on hyvä: voisin sopia äitini omahoitajan kanssa esim. tietyn viikonpäivän ja ajan, jolloin hän auttaisi äitiäni soittamaan minulle. Pyri todella tekemään kaikki mahdolliset järjestelyt, jotta hänen arkensa saisi sisältöä.

Äitini hoitanut

eikö teillä kellään ole aikaa hoitaa äitinne itse, minä hoidin kolme viimeistä vuotta hän oli sänkypotilaana, tekisin den uudelleenkin        jos olisi nahdollisuus, siinä sivussa hoidin lapseni kävin osaaika työssä, ettekö tunne olevanne  vellkaa, meillä kaikilla on vain yksi ÄITI, helppoahan äiti on työntää vieraiden  niskoille,kiitos ÄITI, OLIT MAILMAN PARAS ,jos yhtään tunnen lapsiani ei minunkaan tarvitse yksinäistä vanhuutta viettää.

Käyttäjä1034
Liittynyt12.7.2016

Kiitos kommentistasi Äitinsä hoitanut!

Näinhän se on, että me maalla kasvaneet jouduimme lähtemään kauas opiskelemaan ja sieltä kaukaa löytyivät myös työpaikat, myös minulle. Syntyi oma perhe, lapset ja lapsenlapset. Jos muutat esim. eläkkeellä takaisin kotipaikkakunnalle, aina joudut jättämään jonkun. Omat lapsenlapset vaativat hoitoapua, muuttaminen ei ole mahdollista. Ja omaa elämääkin pitää pyrkiä elämään. Elämä menee  ohi niin nopeasti, sen olen äitiäni seuratessani huomannut...

Ky

En usko että kirjoittaja meinaa että sinun minnekään tarviisi muuttaa vaan ymmärrän sen silleen että hän (ja minäkin) kysyn miksi et muuta äitiäsi luoksesi? Jos hän kerran asuu niin pitkän matkan päässä ja hänen luonaan ei kuitenkaan muitakaan kovin käy?
Niin minäkin ajattelen. Että kun äitini ei enää ite jaksa niin minun katon alta löytyy paikka ja hoito, juuri niin kun hänkin aikanaan minulle aikansa ja hoivansa antoi..

Seuraa 

Blogin nimi ”Maan korven kulkijoita” tuo mieleen käsi kädessä kulkevat lapset ylittämässä vaarallista rotkoa. Taustalla enkeli antamassa turvaa.

Ihmisenä oleminen sisältää haasteita koko matkansa osalta. Vastoinkäymisiä, pettymyksiä mutta myös iloa ja onnistumisia. Jopa kiitollisuutta!

Tässä blogissa yhdistetään kirjoittajan omaa elämänkokemusta, psykologista tietoa ja hengellistä pohdintaa. Kirjoittajan elämän haasteet eivät ole poikkeuksellisia. Ne liittyvät esimerkiksi siihen, kuinka selvitä ristiriitaisista tunteista suhteessa omaan lapsuuteensa, vanhan äitinsä hoitamiseen ja omaan ikääntymiseensä. Hengellisten asioiden merkitystä pohditaan elämää voimaannuttavana tekijänä.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva helsinkiläinen psykologi ja psykoterapeutti, kolmen aikuisen lapsen äiti, viiden pienen lapsen mummo, sekä 91 vuotiaan äidin tytär. Avioliitossa 45 vuotta.