Ympärilläni entisyys

 Istun nojatuolissa, lapsuuskotini kamarissa Keski-Pohjanmaalla. Olemme mieheni kanssa lähdössä paluumatkalle Helsinkiin ja koti on yritetty järjestellä siistiksi, lähtökuntoon. Astiat on tiskattu, eväät on tehty. Odotetaan noutajaa, serkkuani viemään meidät asemalle.

Katseeni kiertää huoneessa. Eilen viereisessä tuolissa istui 92 – vuotias äitini, ja toissapäivänä isompi joukko sukulaisia naapuritaloista, kun juotiin äitini synttärikahveja. Tunnen haikeutta, kuten aina täältä lähtiessäni. Olen jättämässä vanhan äitini ”yksin” taas pidemmäksi aikaa. Hän kokee minut ainoakseen, jota ainoana lapsena olenkin. Kohtalo on vienyt minut satojen kilometrien päähän etelään, jossa minulla on kotini, lapseni ja joukko pieniä lapsenlapsia. Äitini asuu palvelutalossa ja käymme hänen luonaan säännöllisesti, mutta emme voi olla täällä pitkiä aikoja kerrallaan.

Kahden viikon kuluttua tähän samaan taloon ovat tulossa kaksi aikuista poikaani vaimoineen ja lapsineen pääsiäisen viettoon. Kummallekin perheelle on oma kamarinsa eikä muita huoneita juuri olekaan. Olen yrittänyt järjestää heille viihtyisää tilaa. Lapsille leluja, kaikille vuoteet ja ruokaa pakastimeen.

Häivähdys entistä minua on läsnä tässä huoneessa. Minä lapsena ja nuorena. Nukkeni vieläkin hyllyllä istumassa. Tutut kalusteet ympärillä vuosien takaa. Sama sohva, jossa nukuin lukiovuoteni. Nuoruuden haaveet hyvässä muistissa.

Myös isäni käsien jäljet ovat nähtävissä, vaikka häntä ei enää ole. Puulatehet liiterissä, saunan lattiaritilät, puulaatikon sisusta keittiössä, hellan suuluukku. Näen silmissäni hänet ahertamassa ja huolehtimassa talon ylöspidosta.

Ikkunoista näen kotikyläni talot, monet ennallaan, vain maalilla kohennettuina. Naapurin liiteri, toisen naapurin navetta, kolmannen tuttu kotimökki. Aina siinä olleet, osana mielenmaisemaani lapsuudesta alkaen. Tuolla kentällä leikittiin, tuossa aitauksessa oli naapurin hevonen, tuoksuvia tuomia poimittiin tuolta naapurin puusta ja etäämpänä näkyvän pellonreunan heinäladossa peuhattiin. Koko elämäni on tiivistyneenä ympärilläni näkyvään. Se tuntuu turvalliselta.

Milloin tulee muutos?

Muutokset vaanivat lähettyvillä. Rakastetun kissamme hiekkalaatikosta on jälkiä ovinurkassa. Esko-kissa siirtyi kissojen taivaaseen kolme viikkoa sitten. Meidän toimestamme. Vaikka olikin iäkäs ja kivulias, joudun pyytämään lähtöä häneltä anteeksi. Suru viipyy mielessä. Hänen tuhkauurnansa odottaa meitä Helsingissä.

Oliko se esimakua tulevasta? Mikä muu uhkaa muuttua, loppua? Tutkistelen merkkejä. Joudunko piankin luopumaan äidistäni? Isästäni olen luopunut jo kolmekymmentä vuotta sitten, osana aikuisuuteni aktiivista tapahtumaketjua. Luulin isäni kuolleen vanhana. Nyt tajuan, että hän oli kuollessaan kolme vuotta nuorempi kuin minä nyt. Minunkaan vuoroni ei ehkä ole kaukana. Ajatus tämän lapsuudenkodin jättämisestä tuntuu vaikealta. Vanhana ja huonosti toimivana en voi tänne tulla, ainakaan jos jäisin yksin, leskeksi.

Olen saanut juuret

Kuitenkin nyt, tässä päivässä ja täällä olen minä. Vanhentunut nainen nuoruuteni huoneessa. Yhdessä kumppanini, mieheni kanssa. Me olemme nyt vuorossa pyörittämään tätä kaikkea. Noudamme ja huolehdimme äidin, pidämme yhteyttä sukulaisiin, järjestelemme tilat lapsillemme.

Kuinka nopeasti aika on mennyt! Kenen elämää olen elänyt? Äitini, lasteni, lastenlasteni? Vaiko omaani? Mitä elämän olisi pitänyt olla, vai onko se hyvä juuri tällaisenaan.

Haikeiden tuntemusten ohessa tunnen kiitollisuutta. Minulla on juuret. Olen saanut pitää tämän kodin koko elämäni ajan, 72 vuotta! Täällä on rauha ja hyvät muistot. Voin edelleen tuoda äitini tähän yhteiseen kotiimme. Tässä tutussa kamarissa saan vieläkin tavata lähistöllä asuvia sukulaisiani. Lapseni ja pienet lapsenlapseni ovat tulossa näiden samojen seinien sisään ja leikkivät täällä minun vanhoilla leluillani. Maisema pysyy, ja näkyy tuttuna ikkunoista.

Mitä muuta voin elämältä pyytää? Tässä on kaikki. Olisikohan tässä myös se peräänkuuluttamani oma elämä? Se, mikä minulle on tärkeintä. Luopumisen kipu ja ilo kuuluvat kaikkien ihmisten elämään, niin minunkin. En voi omistaa tätä elämää. Kun pohdin asiaa, päällimmäiseksi asettuu ilo.

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Blogin nimi ”Maan korven kulkijoita” tuo mieleen käsi kädessä kulkevat lapset ylittämässä vaarallista rotkoa. Taustalla enkeli antamassa turvaa.

Ihmisenä oleminen sisältää haasteita koko matkansa osalta. Vastoinkäymisiä, pettymyksiä mutta myös iloa ja onnistumisia. Jopa kiitollisuutta!

Tässä blogissa yhdistetään kirjoittajan omaa elämänkokemusta, psykologista tietoa ja hengellistä pohdintaa. Kirjoittajan elämän haasteet eivät ole poikkeuksellisia. Ne liittyvät esimerkiksi siihen, kuinka selvitä ristiriitaisista tunteista suhteessa omaan lapsuuteensa, vanhan äitinsä hoitamiseen ja omaan ikääntymiseensä. Ja sittemmin äidin kuolemaan. Hengellisten asioiden merkitystä pohditaan elämää voimaannuttavana tekijänä.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva helsinkiläinen psykologi ja psykoterapeutti, kolmen aikuisen lapsen äiti, viiden pienen lapsen mummo, sekä 93 vuotiaana kuolleen äidin tytär. Avioliitossa 47 vuotta.

Hae blogista