Kun 8 vuotta sitten sain kuulla tulevani vanhoilla päivilläni mummoksi, tunsin suurta onnea. Tämä päivä siis koitti kuitenkin! Siitä alkoi jakso, jonka kuluessa ilon sekaisella jännityksellä seurattiin tietoja perhetilanteiden etenemisestä. Peräkkäisinä vuosina sain viisi ilmoitusta mummoksitulosta, ja niistä seurasi iloa ja innostusta tulevassa mummolassa. Loppuelämän onni näytti turvatulta! Saisimme papan kanssa olla mukana lastenlasten elämässä.
Näin sitten kuluikin onnellisia vuosia. Lapsenlapset tulivat kylään äitiensä ollessa perhevapailla. Ovikelloa rimputettiin rehvakkaasti merkkinä siitä, että ovi kuului avata suuren hämmästyksen ja riemunkiljausten vallassa! ”No mutta kuka se sieltä tulikaan?” Ilo oli molemminpuolinen. Oven avaamista seurasi vaatteiden ja tavaroiden levitys pitkin lattioita ja herkeämätön pikkulasten paimentaminen ja heidän puuhiensa ihastelu. Aina oli myös joku, jonka mummo saattoi ottaa syliinsä suukoteltavaksi ja keinuteltavaksi. Ja yökyläilyt, ne olivat tapaus sinänsä! Varsinkin jos heitä tuli isompi porukka. Aika kului mukavasti, mäkkäreitä ja leikkipuistoja kierreltiin, useimmiten fyysisesti vahva pappa ohjaimissa.
Mutta sitten. Katosivatko he jonnekin? Vanhin aloitti koulun, seuraava eskarin, sitä seuraava meni päiväkotiin. Ja kaksi nuorimmaista muuttivat toiselle paikkakunnalle. Alettiin nähdä harvakseen vanhempien aikataulujen rajoissa. Ja sikäli mikäli futisharjoituksista, jumppakerhoista tai kaverikyläilyistä kerettiin. Mummon ja papan ovikello alkoi soida entistä harvemmin. Ja sittemmin ovesta saattoi ilmestyä nyreätä naamaa, ”mummo mullon tylsää, täällä ei ole mitään tekemistä” ja siirryttiin sohvan nurkkaan kännykkäpelejä räpläämään.
Näkeehän heitä vieläkin joskus. Tytöt tulevat keskenään serkkuparina penkomaan mummon meikkivarastoja ja kokeilemaan muinaisaikojen korviksia. Ja pikkutytöt vanhempiensa Hesan reissujen yhteydessä pyöriskelemään tyllimekoissaan prinsessoina ja keijuina, Elsoina ja Annoina… Käynnit ovat kuitenkin huomattavasti vähentyneet ja lasten varttuessa tulevat yhä vähenemään.
Kuinkas tässä näin kävi? En ollut innoissani ja tietämättömyyksissäni varautunut tähän! Olin kai sinisilmäisesti kuvitellut, että tämä ihanuus jatkuu koko loppuikäni.
Tuosta ensi riemusta on nyt siis kulunut kahdeksan vuotta. Mummon polvet ovat entisestään jäykistyneet, käveleminen juuri ja juuri sujuu. Jaksaminen yleensäkin vähentynyt. En pysty täyttämään toiveita pihamaan temmellyksistä, trampoliineista tai metsäretkistä. Lukemisessa ei sentään onneksi ole ongelmia. Kun hiljattain seisoskelin trampoliinin vieressä katsomassa riemukasta pomppimista, neljää lähentelevä hyppijä huusi minulle: ”Mummo, sä oot todella vanha! Kohta sä varmaan kuolet!” Tuntui riipaisevalta kuulla tämä ”totuus” lapsen suusta, kuitenkin vasta vähän yli seitsemänkymppisenä.
Mielen valtaa usein lamaannus siitä, olenko riittävän hyvä mummo, kun en pysty osoittamaan välittämistäni ja rakkauttani osallistumalla lasten ja heidän vanhempiensa toivomiin puuhailuihin. Etääntyvätkö he entisestäänkin, kun en ole tarpeeksi aktiivisesti mukana?
Muistelen omaa lapsuuttani kauan sitten. Leikkivätkö mummot minun kanssani? Eivät todellakaan, heillä oli kädet täynnä maatalon töitä niin sisällä kuin ulkonakin.
Viime aikoina silmieni eteen on alkanut nousta muistojen kätköistä yllättävä kuva. Ne ovat toisen mummoni ”korpelanmummun” lempeät, hymyilevät silmät, kun hän katsoi minuun, pieneen tyttöön. Silmät kertoivat, että olin hänelle rakas. Voisinko minäkin uskoa, että lapset näkevät saman minun silmistäni, puheestani ja suhtautumisestani heihin? Että he ovat minulle äärettömän rakkaita. Vaikka en jaksa tarpeeksi pyöriä mukana heidän leikeissään.
Tähän on yritettävä uskoa.
Hei mummo! Nyt asennetta peliin, oletko koettanut järjestää lapsenlasten vierailun tyyliin Minnan päivä, Matin päivä ja mummon päivä. Kyseisen henkilön päivänä hän saa toivoa esim aamupala ja lounaan tarjoilut, lisäksi hän saa järjestää jonkun pelin ja aktiviteetin. Meillä on tällä tavoin saatu aamupalaksi croissantteja, lounaaksi lohikeittoa tai lehtipihvejä, pelattu kaikki mahdolliset lautapelit, pidetty lentopalloturnaus, oltu valokuvasuuunnistusta, kerätty kuvia luonnonkukista, käyty katsomassa kesäteatteria ja taidenäyttelyitä. Ei ole kukaan koskaan sanonut, että mummolassa on tylsää. Tuleva kesääkin on buukattu tyyliin kai me varmasti voidaan mennä mummolaan moneksi yöksi ( 10 ja 13 v.) virvelöinti on tämän kesän teema!
Saat Mummo olla varma, että lapsenlapset muistavat sinut ja papan aina. Vaikka käynnit harvenevat ja olotila nuorisossa muuttuu, niin mummolan muistot pysyvät. Olet ollut aktiivinen heidän kanssaan ja nuo kultaiset hetket ovat rakkaita. Niitä muistellaan silloinkin, kun lapsenlapset ovat aikuisia - ja varsinkin silloin. Meidän perheessä eletään nyt sitä vaihetta :)