Kirjoitukset avainsanalla saattohoito

Olen kirjoittanut äidistäni paljon. Miksi? Ehkä pyristelläkseni henkisesti hiukan etäämmälle yli 70 vuotta kestäneestä läheisestä suhteestamme. Ainoana lapsena, tyttärenä, olen ollut hänen elämänsä keskeinen tekijä. Minä puolestani olen kantanut huolta hänen hyvinvoinnistaan. Pitkässä prosessissa on ollut puolensa ja puolensa. Ärtymys  ja rakkaus ovat olleet läsnä, usein jopa samaan aikaan. Vuodet ovat vierineet ja meistä molemmista on tullut vanhuksia.

Olen kymmenet vuodet kantanut pelkoa äitini kuolemasta. Huoli ja ahdistus on pilannut mm. monta kesälomaani. Uskallanko lähteä ulkomaan matkalle, jos hänelle sillä välin tapahtuu jotain? Kuinka kestän hänen kuolemansa? Ehdinkö vierelle saattelemaan häntä, ettei hänen tarvitse lähteä yksin. Läheisriippuvuutta, diagnosoi sisälläni asuva psykoterapeutti.

Vuoden alussa se sitten tapahtui, lähellä äitini 93 - vuotispäivää. Sain tiedon hänen terveydentilansa heikentymisestä. Äiti oli joutunut saattohoitovaiheeseen. Hänellä ei ollut tuskia, mutta hän ei enää halunnut syödä eikä juoda. Istuimme parin viikon ajan hänen sänkynsä vieressä palvelutalossa. Ikään kuin elämän merkkinä katsoimme televisiosta presidentinvaalit ja laitoin äidille kuulokkeista soimaan äänikirjoja ja musiikkia. Sukulaisiakin kävi sängyn vieressä istumassa ja rupattelemassa. Äiti pidettiin näin ikäänkuin porukassa. Hän halusi saunaan, vaikka ei enää juuri pysynyt jaloillaan. Tukkaan laitettiin papiljotit, kynnet leikattiin ja hän antoi omahoitajan laittaa uudet kynsilakat kuluneiden tilalle. Sojottavat leukakarvansa hän ajeli itse koneella kuten ennenkin. Seuraavana iltana hän kuoli. Makasi sängyllään ja yhtäkkiä lopetti hengittämisen. Reaktiomme oli epäuskoinen hämmästys. Odotimme, mutta uutta hengitystä ei tullut. Äiti oli lähtenyt.

Näinkö se sitten tapahtui? Tämäkö oli nyt ohi! Tuli hämmästynyt hiljaisuus. Silittelen hänen kylmenneitä kasvojaan. Peittelen kädet peitteen alle lämpimään. Katselen hellyydellä saunareissun jälkeen kihartuvaa tukkaa. Äiti oli ihminen ja nainen loppuun saakka. Missä hän nyt on? Minne hävisi?  Meidän on jätettävä hänet yksin omaan sänkyynsä. Lähdemme yöksi asunnollemme pohtimaan tilannetta.

Lähdön hetki oli melkein huomaamaton, lähes arkinen. Olimmeko eronneet oikealla tavalla? Saiko äitini lähteä tietoisena siitä, että hän oli minulle rakas? Viimeisinä päivinä ei oltu puhuttu tunteista. Oli kuin äitini olisi suorastaan karttanut kaikkia tunneasioita ja keskittynyt pieniin ”tässä ja nyt” asioihin. Kuin hän olisi halunnut eskittyä sisäiseen maailmaansa.

Olin olettanut, että viimeistään kuoleman lähestyessä puhutaan suurista tunteista: rakkaudesta ja anteeksiannosta. Sitä aihepiiriä oli aina vältelty, koska lapsuuden perheessäni puhuttu tunteista, ainakaan hempeistä sellaisista. Nyt se olisi tehtävä, ajattelin hänen kuolemaansa edeltävänä päivänä. Kumarruin hänen lähelleen ja otin häntä kädestä. “Onko meidän välillä kaikki hyvin?”, kysyin.  Äiti nyökkäsi hiljaa, mutta ei jaksanut tai halunnut jatkaa. “Kyllähän minä oon välillä turhaankin sulle äkäillyt, mutta olen aina tarkoittanut sinulle hyvää. Olet aina ollut minulle rakas ja tärkeä ihminen”, jatkoin. Äiti nyökkäsi. Se oli siinä. Ei kyyneleitä, ei tunnemyrskyjä. Asiallinen sananvaihto. Kuin ”mitäpä tuosta nyt itsestään selvästä”...

Riittikö tämä? Voinko uskoa, että hän oikeasti ajatteli näin? Antoiko minulle anteeksi? Haluan uskoa niin, ja lohdutella itseäni sillä, että hän kyllä tiesi  todelliset tunteeni.

Tunnemyrskyt eivät tulleet kuvaan myöskään jälkikäteen. Olin kiitollinen siitä että äiti sai lähteä tuntematta kipuja ja sain olla hänen vierellään loppuun asti. Mutta eräitä asioita aloin nähdä toisin. Aikaisemmin olin kiinnittänyt enimmäkseeni  huomioni häntä ja minua yhdistäviin negatiiviseen piirteisiin: kärsimättömyyteen, hätäisyyteen ja haluun varmistaa asiat. Nyt vasta aloin nähdä, että meillä oli myös yhteistä hyvää. Ja että senkin olen saanut häneltä. Mistä muualta olisin voinut saada kykyni suhtautua toisiin myötätunnolla? Tuntea sääliä? Haluta auttaa? Rakastaa ja hemmotella lapsia? Laittaa perheelleni hyvän kodin? Niistä en ole osannut kiittää sinua, äiti!

Äidin kuolemasta on nyt pari kuukautta. Välillä herään epäuskoiseen oloon, onko totta ettei häntä ole? Kaipaus viiltää yllättävinä hetkinä. Äiti on lähtenyt.  Mutta mielessäni hän asuu ikuisesti.


Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (5)

Anjakaarina
Liittynyt18.10.2015
1/5 | 

Osanottoni! Oman äitini rajan yli saattaneena tunnistan tunteitasi. Äitejä on vain yksi. Voimaa kevääseesi toivottaen, Anjakaarina

Anja Pohjanvirta-Hietanen

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Olen saattohoitamassa lähes 93 - vuotiasta äitiäni. Häntä, josta olen kirjoittanut useampiakin kriittisiä blogikirjoituksia. Tai pikemminkin kuvannut niitä ristiriitaisia tunteita, jotka 72 vuotiaan tyttären ja 92 vuotiaan äidin tapaamisissa jylläävät.

Kun kuulin äitini tilan heikentyneen, halusin välittömästi järjestää asiani niin, että pystyin matkustamaan hänen luokseen toiselle puolelle Suomea. Mikään ei saanut estää minua. Yksin en häntä halunnut jättää.

Palvelutalon huoneessa  istuu uupunut kumarainen hahmo. Ei kuulemma syö eikä juo. Vaivoin vastailee kysymyksiini sanoen, ettei enää jaksa… että haluaa kuolla. Vielä noin kaksi viikkoa sitten olimme yhdessä kyläilleet sukulaisen luona, käyneeet seuroissa ja viettäneet päiviä yhteisessä vanhassa kotitalossamme. Mitä oli tapahtunut? Mikä oli vienyt hänen voimansa? Flunssavirus oli jyllännyt taustalla joskin pienin oirein, mutta oli lopulta vallannut hänen elimistönsä.

Tässä oltiin. Lääkäriin en saanut yhteyttä. Palvelutalo kuului puhelinlääkäri - verkostoon. Epätoivoiseen yritykseeni saada äitini elävän lääkärin tutkittavaksi sain vastaukseksi  mahdollisuuden yrittää paikallisen terveyskeskuksen lääkäriä. Onnekseni aika saatiin ja veimme äitini invataksilla paikanpäälle. “Hoono soome” puhuva lääkäri yritti ymmärtää ongelmaamme ja me yritimme ymmärtää hänen vastauksiaan. Lääkäri ei löytänyt äidistäni mitään, mutta halusi ottaa hänet vuodeosastolle nesteytykseen syömättömyyden takia. Edessä oli viikonloppu, joten äitini jäi perjantaina odottelemaan tulevaa maanantaita lääkärin näkemisen toivossa.

Äitini ei olisi halunnut olla vuodeosastolla. Rutiinikääntelyt, vaipanvaihdot ja lääkitsemiset sekä huoneen vaihto kolmanteen kahden päivän sisällä aiheuttivat hänessä halun päästä sieltä pian pois, takaisin tuttuun paikkaan. Maanantain lääkärikierron jälkeen hänet vapautettiin. Lähdimme takaisin palvelutaloon. Diagnoosina saattohoito.

Siitä alkaen, noin puolentoista viikon verran olemme istuneet mieheni kanssa aamusta iltaan äitini vuoteen vieressä. Tarkkaillen hänen suupalojaan, hörppäyksiä nokkamukista ja hänen virkeytensä astetta. Tarjoten herkkuja. Ei hyvältä näytä. Välillä hän ikäänkuin virkistyy, osoittaa pientä kiinnostusta ulkomaailmaa kohtaan ja yrittelee selvästikin vastentahtoisesti kulauttaa jotain suuhunsa. Toivoni nousee ja laskee. Ajattelen, että hän tulee kuolemaan viikon sisällä. Ehkä ei kuitenkaan? Jospa virus hellittää otteensa ja hän aloittaakin syömisen ja palautumisen. Vahdin syömistä ahdistuksen vallassa. Syökö enemmän vai vähemmän kuin eilen? Tarkkailen nesteen menoa. Miten tässä tulee käymään?

Tunnen suurta tarvetta tietää. Kauanko tämä kestää? Uskallanko viikon päästä jättää hänet tänne ja palata kotiini Helsinkiin, jossa monet sovitut asiat  odottivat minua. En voi tietää ja se juuri on vaikeinta. Alanko varautua kuolemaan? Vaiko elämän pidentymiseen ainakin joksikin aikaa? Haluaisin tietää. Viime yönä aamuyön hirviöt kieputtivat ajatuksiani niin että minun oli pakko herätä.

Rukoilin yöllä hädissäni ja moneen kertaan: Jumala,  anna minulle voimaa kestää tämä! Anna rauhasi tulevan edessä! Auta minua ja auta äitiäni!

Vastausta ei kuulunut. Ei vaikka uusin pyyntöni moneen kertaan: “armahda meitä! Tule avuksemme!”. Voiman ja rauhan tunnetta ei tullut. Ahdistus pyöri unen takana.

Sitten yhtäkkiä. Kuin sanat: “Älä odota vierellesi varmuusvarastoa”. Et voi saada voimapakkausta  odottamaan käsiisi.  Nouse tehtäviisi. Saat voiman kuhunkin vaiheeseen kerrallaan”. Yhtäkkiä ymmärsin: näinhän se menee. Saan voiman meneillään olevaan hetkeen, siihen hetkeen jota juuri elän. En voi “varata” sitä  itselleni varmuusvarastoon.

Koen saaneeni huojennuksen, lupauksen voimasta. Siihen yritän luottaa. Ja ihmeellisesti se toimiikin. Saan kammettua itseni jaloilleni, aamupuuhien pariin. Jaksan kohdata äitini ja istua hänen vuoteensa vieressä, odottaen tulevaa… Näen häntä ympäröivän hyvän: lempeän hoidon, mahdollisuuden olla omassa tutussa ympäristössä, kivuttomuuden ja läheisen ihmisen tilaisuuden olla vierellä.

Vieläkään en tiedä, kuinka kauan tämä kestää ja missä vaiheessa ollaan. Yritän luottaa luvattuun voimaan. Rauhaan. Ja rakkauteen joka tunnen liikkuvan ympärillämme.

 

Kommentit (6)

Vierailija
1/6 | 

Itse äitini menettäneenä 3.4.2017  82 vuoden ikäisenä ,pitkän vuosia kestäneiden sairaalareissujen ja sairastelun uuvuttamana hänkin toivoi pääsevänsä pois,oli pakko hyväksyä että hän oli menettänyt sen uskon paremmasta huomisesta ja hän oli väsynyt kaikkeen kipuun ,sairaaloihin,niimpä hän päätti antaa periksi vaikka luonnostaa oli aina sellainen "positiivinen persoona "taisteli usean sairauden kanssa voittajana ,mutta tällä kertaa antoi periksi  ja nukkuin vuorokauden jälkeen pois kun enää lääkäri pystynyt häntä nesteyttämään,suonet eivät enää vetäneet,virtsaa ei enää tullut ,keho oli lopettanut oikean toiminnan....tästä  8 kk 12.11.2017 päästä jouduin antamaan isäni 93 vuotta taivaan kotiin...isänpäivänä ,juhlavaatteet päällä,aamupuuro popsittuna,kukat ja kortit läpi käytynä.....partaa hoitajan ajaessa...viimeinen henkäys.

Ei mene päivääkään jotta en heitä muistaisi,mutta lohdutuseni olkoon että nyt he ovat taas yhdessä siellä taivaan loistossa pilven reunalla.Ei ole enää kipua ,ikävää,murheita...vaan heillä on toisensa....ikuisesti nyt ja aina.

Äiti ja Isää ikävöinen   ....teidän kopus Virpi

Käyttäjä1034
Liittynyt12.7.2016
2/6 | 

Kiitos kommentistasi Virpi. Tämä on kokemus, jonka joudumme kaikki vuorollamme kohtaamaan. Toiveena se, että lähtijä voisi lähteä kivuitta, rauhallisin mielin ja jos mahdollista läheisensä saattelemana.

Anjakaarina
Liittynyt18.10.2015
3/6 | 

Tutulta tuntuu. Olen saatellut vuoteen äärellä kuolemaan niin isäni, äitini kuin sisareni. Onneksi vuoteen vierellä vuorottelijoita on ollut useita. Tosin äitini lähtiessä 13 vuotta sitten, vuorottelimme kahdestaan sisareni kanssa päivä- ja yövuoroa. Sisareni oli jo eläkkeellä ja minulla onneksi juuri loma joulun alla. Saattohoito kesti viikon. Äiti kuoli 90 vuoden ja yhden päivän ikäisenä joulun aatonaattona. Tapaninpäiväksi suunnitellut 90 vuotisjuhlat jäivät pitämättä. Niin raskaita kuin kuolemaan saattamiset ovatkin, en antaisi niitä pois. Voimia sinulle. Anjakaarina

http://www.etlehti.fi/blogiyhteisö/anjakaarina

Anja Pohjanvirta-Hietanen

Vierailija
4/6 | 

Äitini kuoli sairaalaan sydänongelmien takia 59 vuotiaana. Nuorin veljeni oli tuolloin 18 vuotias ja äidilläni sairausaikana tietysti suuri huoli hänen selviytymisestään! Me muut sisarukset olimme jo onnellisesti omissa parisuhteissamme. Minä olin tuolloin 25 vuotias, kahden pienen lapsen äiti! Oman kodin rakennusprojekti hartiapankki voimin juuri valmistumassa. Monesti mietin, mitä asioita ja tilanteita olisin äidilleni kertonut jos hän olisi elännyt pitempäänkin! Sitä on vaikea tietää miten asiat olisivat lopulta menneet. Nyt ajattelen vanhempana miten vaikeaa onkaan puhua rakkaudesta ja kiittää vanhempiaan siitä kaikesta huolenpidosta ja rakkaudesta mitä he ovat meille antaneet! Useimmiten tunneasiat koetaan itsestäänselvyytenä ja siksi ne ohitetaan! Voimia , rohkeutta ja rakkautta luopumisen surussasi! Sielunsiskosi!

Vierailija

Kiitos jakamistasi asioista! Tuo tunteista puhuminen on meille suomalaisille vaikea asia. Sen huomasin minäkin äitini vuoteen vierellä. Yritin kysellä "onko meidän välillämme kaikki hyvin?". Äitini vaan nyökkäsi kun ei voinut puhua. Haluan uskoa, että tajutessaan että olin hänen vierellään loppuun asti, hän tarkoitti sanomaansa. Vaikka välillämme oli ollut myös ärtymystä ja moitiskelua.Se oli annettu anteeksi.

Seuraa 

Blogin nimi ”Maan korven kulkijoita” tuo mieleen käsi kädessä kulkevat lapset ylittämässä vaarallista rotkoa. Taustalla enkeli antamassa turvaa.

Ihmisenä oleminen sisältää haasteita koko matkansa osalta. Vastoinkäymisiä, pettymyksiä mutta myös iloa ja onnistumisia. Jopa kiitollisuutta!

Tässä blogissa yhdistetään kirjoittajan omaa elämänkokemusta, psykologista tietoa ja hengellistä pohdintaa. Kirjoittajan elämän haasteet eivät ole poikkeuksellisia. Ne liittyvät esimerkiksi siihen, kuinka selvitä ristiriitaisista tunteista suhteessa omaan lapsuuteensa, vanhan äitinsä hoitamiseen ja omaan ikääntymiseensä. Ja sittemmin äidin kuolemaan. Hengellisten asioiden merkitystä pohditaan elämää voimaannuttavana tekijänä.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva helsinkiläinen psykologi ja psykoterapeutti, kolmen aikuisen lapsen äiti, viiden pienen lapsen mummo, sekä 93 vuotiaana kuolleen äidin tytär. Avioliitossa 47 vuotta.