Helsingin Sanomien pohdintasivuilla ja myös pääkirjoituksissa on viime aikoina useammankin kerran haettu syitä aikamme pahoinvoinnille. Erityisesti nuoret aikuiset uupuvat ja masentuvat. Kokevat paineita ja tuntevat elämänsä merkityksettömäksi.
Toki maailmaamme pitkään painostaneet uhat, koronapandemia ja sota ovat kuluttaneet osaltaan voimia ja jaksamista.
Eräänä pahoinvoinnin syynä artikkelin kirjoittaja nostaa esiin myös nykykulttuurimme minäpainotteisuuden; yksilön tarpeen hallita itse elämäänsä, keksiä itse elämälleen tarkoitus, onnellisuus, terveys ja ura. Tämä näkemys ei näytä kuitenkaan johtaneen mielenrauhaan tai onneen. Ponnistelu, kilpailu ja vertailu muihin uuvuttaa. Ja vaikka ulkoiset mitat täyttyisivätkin, sisäinen tyhjyys ja kaipaus johonkin jää jäljelle.
Hiukan yllättäen kirjoittaja nostaa nämä omaan minään keskittyneet tavoitteet aikaisemman uskonnollisuuden korvikkeeksi. Elämän täyttymystä tavoitellaan Jumalan sijaan omalla voimalla ja ponnistelulla.
Hänen mielestään myös se, mitä aikamme ihminen kaipaa ja mikä häneltä puuttuu on rakkaus. Se että tuntee olevansa tärkeä ja merkittävä toisille ihmisille, hyväksytty yhteisön jäsen. Tämä luontainen kaipaus tulla nähdyksi ja hyväksytyksi houkuttelee nykyihmisen kääntymään somen puoleen. Seurauksena useimmiten pettymys, koska siellä jokainen korostaa omaa profiiliaan.
Jos tämä uusi suuntaus pyrkii toimimaan uskonnon korvikkeena, olisi mielenkiintoista kuulla, mitä entinen, "toinen", suuntaus tarjoaa. Ihmisen yläpuolelta, Jumalalta on kuultu toistuva lupaus "Minä annan teille tulevaisuuden ja toivon! Tulkaa minun tyköni kaikki työn ja huolien uuvuttamat, minä annan teille levon”. Nämä sanat antavat toiveita elämän merkityksellisyydestä, levosta ja sisäisestä rauhasta. Jopa ilosta.
Olisiko siis sisäistä hyvää lähdettävä sittenkin etsimään tältä suunnalta? Vastaisiko se myös toiveeseen rakkaudesta?
Juuri rakkaus muodostaa kristinuskomme ytimen: rakkaus Jumalaan, mutta myös rakkaus toisiin ihmisiin. Toteutuisiko siinä näin ollen tuo kirjoittajan toteama ihmisten kaipaus saada ja antaa rakkautta. Jos siihen liitetään vielä Jumalan lupaus toteuttaa sen, minkä lupaa, voisiko johtopäätös olla, että tähän ”pakettiin” sisältyy kaikki!
Eli olisiko sittenkin uskottava, että usko Jumalaan antaa ihmiselle juuri sen, mitä hän sisäisesti tarvitsee ja kaipaa.
Ja että sen rinnalla nykyihmisen talouspainotteisuus, minäkeskeisyys ja omavastuullisuus vetävät lyhyemmän korren.
Jää mietittäväksi!
"Herra tunnustan nyt, olen erehtynyt.
Herra armahda, muualta
rauhaa en saa.
Näet ahdistuksen,
näet pimeyden.
Herra armahda, muualta
rauhaa en saa"
(Anna-Mari Kaskinen)
