Kirjoitukset avainsanalla hyväksyminen

Jokaisella ihmisellä on tarve tulla nähdyksi ja hyväksytyksi omassa yhteisössään. Sen alkuperusta syntyy jo varhaisessa lapsuudessa.

Kun äiti näkee lapsensa silmissä kaipaavan odotuksen, hän nostaa hänet syliinsä. Täyttää lapsen tarpeen vaistonvaraisesti, koska rakastaa lastaan.

Teini-ikäisenä nukuin kesäisin saunakamarissa. Eräänä aamuna kuulin uneni läpi, kuinka talon ulko-ovi paukautettiin kiinni, ilmeisesti isäni oli lähdössä töihin. Olin kuulevinani, että kamarin ikkunaan koputettiin ja mieleeni tuli ilahtunut olo: isä koputtaa ikkunaan ja hyvästelee minua ystävällisellä äänellä ”hei hei!” Hetken kuluttua tajusin, että kuulemani ääni oli hänen polkupyöränsä kolahdus seinää vasten. Tunsin pettymystä ja häpeää: mitä minä olin kuvitellut! Ei lähtötervehdys ollut kuulunut ennenkään hänen tapoihinsa.

Samanlaisia muistoja pettymyksistä on varmaan monilla. Kouluaikoina opettaja, kaverijoukon kingi tai jonkun harrastuksen ohjaaja saattoi olla idoli, jonka edessä haluttiin onnistua ja saada kiitosta. Seurasi pettymys, jos hän ei antanut sitä huomiota, jota salaisesti toivoimme. Pettymystä seurasi ehkä myös häpeä.

Jos ihminen tulee yhteisössään torjutuksi tai ehkä jopa kiusatuksi, seurauksena voi olla elämän mittainen trauma. Tämä nousee nykyisin toistuvasti esille, kun puhutaan nuorten syrjäytymisestä. Hylkäämisen torjumiseksi meistä voi tulla ”suorittajia”, jotka hakevat hyväksyntää näyttöjensä ja tekojensa kautta. Mutta suorittaminenkin uuvuttaa.

Kuka on se, joka näkee sinut? Se on hän, jolle olet tärkeä, joka tuntee sinut ja rakastaa. Uskallammeko luottaa, että meillä on näitä ihmisiä elämässämme?

Jumalasta sanotaan, että hän on rakastaa meitä. ”Jos paha ihminen antaa lapsellensa leivän hänen sitä pyytäessä, kuinka paljon enemmän teille antaakaan Taivaallinen Isänne nähdessään tarpeenne” sanotaan ”sanassa”. Ja hän antaa ne toisten ihmisten käsien ja myötätunnon kautta. Kunpa mekin voisimme olla ”tässä mukana”. Että pyrkisimme näkemään ja ymmärtämään toistemme sisäiset tarpeet ja odotukset. Ja vastaisimme niihin myötätunnolla ja rohkaisulla.

 

 

 

 

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Blogin nimi ”Maan korven kulkijoita” tuo mieleen käsi kädessä kulkevat lapset ylittämässä vaarallista rotkoa. Taustalla enkeli antamassa turvaa.

Ihmisenä oleminen sisältää haasteita koko matkansa osalta. Vastoinkäymisiä, pettymyksiä mutta myös iloa ja onnistumisia. Jopa kiitollisuutta!

Tässä blogissa yhdistetään kirjoittajan omaa elämänkokemusta, psykologista tietoa ja hengellistä pohdintaa. Kirjoittajan elämän haasteet eivät ole poikkeuksellisia. Ne liittyvät esimerkiksi siihen, kuinka selvitä ristiriitaisista tunteista suhteessa omaan lapsuuteensa, vanhan äitinsä hoitamiseen ja omaan ikääntymiseensä. Ja sittemmin äidin kuolemaan. Hengellisten asioiden merkitystä pohditaan elämää voimaannuttavana tekijänä.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva helsinkiläinen psykologi ja psykoterapeutti, kolmen aikuisen lapsen äiti, viiden pienen lapsen mummo, sekä 93 vuotiaana kuolleen äidin tytär. Avioliitossa 47 vuotta.

Blogiarkisto

Kategoriat