Aktiivisen työuran aikana eletään usein jatkuvan kiireen merkeissä.

Työt on hoidettava ja myös kotona riittää puuhaa. Monessa perheessä tärkeimmästä, eli lasten hyvinvoinnista on huolehdittava, valvottava heidän koulunkäyntiään, vietävä harrastuksiin ja kaverien luo. Tässä rytäkässä ei kerkiä juuri itseään ajatella! Tuntee tyydytystä, kun selviää kunkin päivän haasteista.

Eläköityessä tilanne muuttuu, vaikkakin eläkkeen alkuvaiheessa tekemistä usein riittää. Tuntuu huojentavalta, että lopultakin jää aikaa omille harrastuksille, voi matkustella ja jopa aloittaa uusia harrastuksia. Lastenlapset rikastuttavat elämää, tuovat uutta iloa ja jopa uusia tehtäviä.

Kun ikää tulee lisää, erilaiset vaivat voivat jarruttaa aktiivista liikkeellelähtöä. Liikuntavaivat nostavat lähtemisen kynnystä. Ne hankaloittavat kävelyä ja jopa julkisten liikennevälineiden käyttöä. Myös auton parkkipaikkojen löytäminen varsinkin kaupungeissa pelottaa. Myös kotielämässä voi tapahtua muutoksia.  Lasten perheissä erotaan ja jäädään työttömiksi. Lastenlapset eivät enää ehdi käydä, on harrastuksia ja kavereita, jotka vievät heidän aikansa. Pahimmassa tapauksessa joutuu luopumaan pitkäkestoisesta kumppanistaan. Terveyshuolet nostavat päätään, jolloin voi nousta pelko tarvitsemansa hoidon saamisesta, joka vie mielialaa alaspäin.

Vaikka tässä on kyseessä sinänsä aivan normaali, elämän kulkuun liittyvä tilanne, edessä on eräänlainen suunnan muutos. Mikä eteen? Mistä löytyy toivo ja ilo tai päiviin sisältö, elämään merkityksellisyyden tunne!

Uuden suunnan arviointi on myös asennekysymys, jossa on vaihtoehtoja. Voi asettua tyytyväisenä aloilleen, omaan ansaittuun rauhaansa. Viettää mukavaa aikaa kotona Tv:n ja kirjojen parissa, soitella ja viestitellä päivien ratoksi vanhoille ystäville, mikäli heitä vielä on.

Jos sisäinen tila tuntuu kaipaavan uutta sisältöä, voi pyrkiä kuuntelemaan sisäistä ääntään. Onko jokin ”vanha vaimea kutsu” valmiina jossain mielen perukoilla?  Kertooko se jostakin, mitä kaipaisi, mutta jota ei ole koskaan tullut aloittaneeksi. Olisiko siinä tarvetta saada aikaisemman suorittamisen sijaan jotain itselleni? Toisten ihmisten tukea, tunnetta tulla hyväksytyksi, jopa rakastetuksi omana itsenään. Tämä rohkaisee ehkä avaamaan oman ovensa ja lähtemään ulos ”ihmisten pariin”. Tai voi kutsua kylään naapureita ja tuttuja, joiden kanssa jutustelu virkistää. Huomaa, että muutkin kaipaavat vieressä kulkijoita ja toisten tukea, lohtua sisällä majaileviin huoliin tai yksinäisyyteen.

Sisäisessä kaipauksessa uuteen voi tunnistaa myös Jumalan kutsun. Tämä kutsu rohkaisee lähestymään uskon kysymyksiä. Eipä olekaan ihme, että kirkkojen tilaisuudet täyttyvät pikemminkin iäkkäistä kuin nuorista. Se, mitä sieltä etsimme, on oma sisäinen tarpeemme. Jokaisella meistä omansa.

Tämä suunnanmuutos ei tapahdu useinkaan hetkessä. Se kulkee eteenpäin askel askeleelta. Se etenee, kun ihmisen sisällä alkaa kasvaa tarve löytää turva, rauha ja uusi ilo. Se, jonka Jumala on meille luvannut ja jonka saamme pyytäessämme. Voimme luottaa tähän, koska Sana vakuuttaa, ettei Jumala petä lupauksiaan.