Kirjoitukset avainsanalla anteeksianto

Jumalan paikkaa luomakunnassa on etsitty kautta ihmiskunnan historian. Yleisimmin Hänet sijoitetaan kauaksi meistä, ulkopuolellemme, taivaan korkeuksiin. Kuitenkin kristinuskon perusytimeen kuuluu myös hänen läsnäolonsa maailmassa, konkreettisessa elämässämme ja mielemme sisäisenä johdatuksena.

Jo muinainen erämaaprofeetta Franciscus Assisilainen vakuutti aikalaisensa siitä, että me ihmiset yhdessä koko luomakunnan kanssa olemme osa samaa Luojaa. Myös moni tämän päivän uskonauktoriteetti, monien joukossa  jesuiittapappi Richard Rohr korostaa elämän kokonaisvaltaisuutta ja näkee Jumalan elävän sisäisesti meissä, samoin kuin kaikessa elollisessa ja reaalisessa ympäristössämme.

”Isämeidän” - rukous voisi antaa vastauksia kysymyksiimme tästä suuresta mysteeristä, eli siitä, mistä Jumalan löydämme. Rukouksen alkuvaiheen ”Tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päällä niin kuin taivaissa” ei erottele maata ja taivasta. Jumala haluaa tahtonsa tulevan esille molemmissa. Pyyntö ”Anna meille meidän jokapäiväinen leipämme” varmistaa elossa pysymisemme, mutta voisi tarkoittaa myös päivittäistä hengellistä ravintoa, jonka avulla kasvamme ja vahvistumme yhä lähemmäs Jumalaa. ”Anna meille anteeksi meidän syntimme ” muuttuu samassa lauseessa pyynnöstä kehotukseksi antaa anteeksi myös toinen toisillemme, eli ”niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet”. Näissä pyynnöissä taivasta ja maata ei erotella.  Sen, mitä saamme Jumalalta on määrä siirtyä kauttamme myötätunnoksi ja avuksi toisillemme. Tällä tiedolla on meille merkitystä, koska se osoittaa, että Jumala haluaa tehdä hyvää meidän kauttamme. Olemme hänen käsivartensa maailmassa.

Parantaessaan sairaita Jeesus ”antoi heidän syntinsä anteeksi", mutta jatkoi usein kehoituksella "nouse ja kävele". Parannetulle annettiin tehtävä jakaa saamaansa ihmettä omassa lähipiirissään.

Edesmenneen presidentti Ahtisaaren hautajaiset olivat koskettava tapahtuma.

Päällimmäiseksi viestiksi kohosi hänen pyrkimyksensä rauhaan kansakuntien kesken. Rauha edellyttää yhteistä tahtoa, myöntymistä puolin ja toisin. Rauhan aikaansaajina olemme me ihmiset, jokainen omalta osaltamme. Tämä on sama viesti, jonka löydämme myös Isämeidän – rukouksessa keskinäisenä anteeksi antamisena.

Meille vakuutetaan, että Jumala on antanut meille elämän, hyvyyden, joka on lähtöisin Isältä taivaasta, mutta jonka on tarkoitus toteutua myös keskinäisessä elämässämme maailmassa. Että taivas ja maa olisivat yhtä.

Juhlimme adventtina Jeesuksen tulemista maan päälle toteuttamaan Jumalan tahdon ”rauhanruhtinaana”. Se kutsuu meitä joka vuosi uudelleen täyttämään Jumalamme kutsun rakkauteen ja rauhaan. Maan päällä niin kuin taivaassa.

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Olen kirjoittanut äidistäni paljon. Miksi? Ehkä pyristelläkseni henkisesti hiukan etäämmälle yli 70 vuotta kestäneestä läheisestä suhteestamme. Ainoana lapsena, tyttärenä, olen ollut hänen elämänsä keskeinen tekijä. Minä puolestani olen kantanut huolta hänen hyvinvoinnistaan. Pitkässä prosessissa on ollut puolensa ja puolensa. Ärtymys  ja rakkaus ovat olleet läsnä, usein jopa samaan aikaan. Vuodet ovat vierineet ja meistä molemmista on tullut vanhuksia.

Olen kymmenet vuodet kantanut pelkoa äitini kuolemasta. Huoli ja ahdistus on pilannut mm. monta kesälomaani. Uskallanko lähteä ulkomaan matkalle, jos hänelle sillä välin tapahtuu jotain? Kuinka kestän hänen kuolemansa? Ehdinkö vierelle saattelemaan häntä, ettei hänen tarvitse lähteä yksin. Läheisriippuvuutta, diagnosoi sisälläni asuva psykoterapeutti.

Vuoden alussa se sitten tapahtui, lähellä äitini 93 - vuotispäivää. Sain tiedon hänen terveydentilansa heikentymisestä. Äiti oli joutunut saattohoitovaiheeseen. Hänellä ei ollut tuskia, mutta hän ei enää halunnut syödä eikä juoda. Istuimme parin viikon ajan hänen sänkynsä vieressä palvelutalossa. Ikään kuin elämän merkkinä katsoimme televisiosta presidentinvaalit ja laitoin äidille kuulokkeista soimaan äänikirjoja ja musiikkia. Sukulaisiakin kävi sängyn vieressä istumassa ja rupattelemassa. Äiti pidettiin näin ikäänkuin porukassa. Hän halusi saunaan, vaikka ei enää juuri pysynyt jaloillaan. Tukkaan laitettiin papiljotit, kynnet leikattiin ja hän antoi omahoitajan laittaa uudet kynsilakat kuluneiden tilalle. Sojottavat leukakarvansa hän ajeli itse koneella kuten ennenkin. Seuraavana iltana hän kuoli. Makasi sängyllään ja yhtäkkiä lopetti hengittämisen. Reaktiomme oli epäuskoinen hämmästys. Odotimme, mutta uutta hengitystä ei tullut. Äiti oli lähtenyt.

Näinkö se sitten tapahtui? Tämäkö oli nyt ohi! Tuli hämmästynyt hiljaisuus. Silittelen hänen kylmenneitä kasvojaan. Peittelen kädet peitteen alle lämpimään. Katselen hellyydellä saunareissun jälkeen kihartuvaa tukkaa. Äiti oli ihminen ja nainen loppuun saakka. Missä hän nyt on? Minne hävisi?  Meidän on jätettävä hänet yksin omaan sänkyynsä. Lähdemme yöksi asunnollemme pohtimaan tilannetta.

Lähdön hetki oli melkein huomaamaton, lähes arkinen. Olimmeko eronneet oikealla tavalla? Saiko äitini lähteä tietoisena siitä, että hän oli minulle rakas? Viimeisinä päivinä ei oltu puhuttu tunteista. Oli kuin äitini olisi suorastaan karttanut kaikkia tunneasioita ja keskittynyt pieniin ”tässä ja nyt” asioihin. Kuin hän olisi halunnut eskittyä sisäiseen maailmaansa.

Olin olettanut, että viimeistään kuoleman lähestyessä puhutaan suurista tunteista: rakkaudesta ja anteeksiannosta. Sitä aihepiiriä oli aina vältelty, koska lapsuuden perheessäni puhuttu tunteista, ainakaan hempeistä sellaisista. Nyt se olisi tehtävä, ajattelin hänen kuolemaansa edeltävänä päivänä. Kumarruin hänen lähelleen ja otin häntä kädestä. “Onko meidän välillä kaikki hyvin?”, kysyin.  Äiti nyökkäsi hiljaa, mutta ei jaksanut tai halunnut jatkaa. “Kyllähän minä oon välillä turhaankin sulle äkäillyt, mutta olen aina tarkoittanut sinulle hyvää. Olet aina ollut minulle rakas ja tärkeä ihminen”, jatkoin. Äiti nyökkäsi. Se oli siinä. Ei kyyneleitä, ei tunnemyrskyjä. Asiallinen sananvaihto. Kuin ”mitäpä tuosta nyt itsestään selvästä”...

Riittikö tämä? Voinko uskoa, että hän oikeasti ajatteli näin? Antoiko minulle anteeksi? Haluan uskoa niin, ja lohdutella itseäni sillä, että hän kyllä tiesi  todelliset tunteeni.

Tunnemyrskyt eivät tulleet kuvaan myöskään jälkikäteen. Olin kiitollinen siitä että äiti sai lähteä tuntematta kipuja ja sain olla hänen vierellään loppuun asti. Mutta eräitä asioita aloin nähdä toisin. Aikaisemmin olin kiinnittänyt enimmäkseeni  huomioni häntä ja minua yhdistäviin negatiiviseen piirteisiin: kärsimättömyyteen, hätäisyyteen ja haluun varmistaa asiat. Nyt vasta aloin nähdä, että meillä oli myös yhteistä hyvää. Ja että senkin olen saanut häneltä. Mistä muualta olisin voinut saada kykyni suhtautua toisiin myötätunnolla? Tuntea sääliä? Haluta auttaa? Rakastaa ja hemmotella lapsia? Laittaa perheelleni hyvän kodin? Niistä en ole osannut kiittää sinua, äiti!

Äidin kuolemasta on nyt pari kuukautta. Välillä herään epäuskoiseen oloon, onko totta ettei häntä ole? Kaipaus viiltää yllättävinä hetkinä. Äiti on lähtenyt.  Mutta mielessäni hän asuu ikuisesti.


Kommentit (5)

Anjakaarina
Liittynyt18.10.2015
1/5 | 

Osanottoni! Oman äitini rajan yli saattaneena tunnistan tunteitasi. Äitejä on vain yksi. Voimaa kevääseesi toivottaen, Anjakaarina

Anja Pohjanvirta-Hietanen

Seuraa 

Blogin nimi ”Maan korven kulkijoita” tuo mieleen käsi kädessä kulkevat lapset ylittämässä vaarallista rotkoa. Taustalla enkeli antamassa turvaa.

Ihmisenä oleminen sisältää haasteita koko matkansa osalta. Vastoinkäymisiä, pettymyksiä mutta myös iloa ja onnistumisia. Jopa kiitollisuutta!

Tässä blogissa yhdistetään kirjoittajan omaa elämänkokemusta, psykologista tietoa ja hengellistä pohdintaa. Kirjoittajan elämän haasteet eivät ole poikkeuksellisia. Ne liittyvät esimerkiksi siihen, kuinka selvitä ristiriitaisista tunteista suhteessa omaan lapsuuteensa, vanhan äitinsä hoitamiseen ja omaan ikääntymiseensä. Ja sittemmin äidin kuolemaan. Hengellisten asioiden merkitystä pohditaan elämää voimaannuttavana tekijänä.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva helsinkiläinen psykologi ja psykoterapeutti, kolmen aikuisen lapsen äiti, viiden pienen lapsen mummo, sekä 93 vuotiaana kuolleen äidin tytär. Avioliitossa 47 vuotta.

Blogiarkisto

Kategoriat