Kirjoitukset avainsanalla joulu

Hämeenlinnan kirkko jouluvalaistuksessa

Hän oli kävelemässä töistä kotiin. Päivä oli ollut kiireinen, juuri sellainen, kuin hän oli odottanutkin. Viimeisinä päivinä ennen joulua kaupan kassalla ei lepäilty. Asiakkaita tuli tasaisena virtana ja kassakoneet käyttäjineen tekivät työtä tauotta. Kauppiaat tekivät parhaillaan vuoden parasta tiliään. Tässä kotimatkalla mielessä liikkuivat monenlaiset ajatukset ja työpäivän kokemukset.

Hän käveli läpi sumuisen harmaan kaupungin, jouluvalot loistivat kauniisti mustan asfaltin yläpuolella. Siellä täällä näkyi pieniä, likaisia lumikasoja muistona parin päivän takaisesta lumisateesta. Vaikka maa oli musta, ilma harmaa ja lämpötila plus-asteilla, kaikkialla näytti kuitenkin jouluiselta.

Hän oli katsellut kaupan kassalla onnellisen näköisiä nuoria pareja. Oli ollut aika, jolloin hän oli vielä uskonut löytävänsä oman rakkaan, mutta vuodet olivat kuluneet ja hän oli yhä yksin. Yksinäisyys oli alkanut jo peruskoulussa. Ei häntä kiusattu, kukaan ei vain kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Eikä hän herättänyt ihmisten huomiota edelleenkään. Hän vain oli käynyt koulunsa tunnollisesti ja nyt hän teki työnsä tunnollisesti ilman kiitoksia.

Lapsena ei ollut kavereita, nuorena ei ollut kavereita eikä nyt ollut seurustelukaveria. Ja jos jäi osattomaksi seurusteluasioissa, jäi osattomaksi myös vanhemmuudesta. Hänen kassallaan oli maksanut ostoksensa nuori perhe, jonka ostoskorissa oli ollut yksi mikropizza ja lukematon määrä olutta. Pieni poika odotti vanhempiensa keskellä pizzaansa katsellen häntä suoraan silmiin. Se katse satutti. Voi, kuinka mielellään hän olisi joskus pienen lapsen vanhempi, mutta niin pitkälle hän ei uskaltanut edes ajatella.

Ei kassatyö ollut ollut hänen unelmansa, jotenkin hän vain oli päätynyt kauppaan ja jäänyt sinne. Työkavereina oli paljon opiskelijoita ja erilaisia pätkätyöläisiä. He hankkivat lisätuloja kaupan työllä ja samalla suunnittelivat tulevaisuutta muualla. Hänkin haluaisi suunnitella tulevaisuuttaan muualla, jos vain rohkeus ja itseluottamus riittäisi tekemään asialle jotain. Usein hänestä tuntui siltä, että toiset oli luotu menestymään, ei häntä. Jospa ensi vuonna kuitenkin uskaltaisi yrittää jotain.

Hän oli kotimatkallaan saapunut kirkon luokse. Se loisti niin kauniina jouluvalaistuksessaan, että hänen oli suorastaan pakko pysähtyä ihailemaan tuota lähes taivaallista näkymää. Mieleen muistuivat jouluevankeliumin sanat: ”heille ei ollut tilaa majapaikassa”. Juuri siltä hänestä nyt tuntui, hänelle ei ollut tilaa tässä joulussa, hän oli jäänyt osattomaksi ja syrjäytetyksi elämän kilpajuoksussa.

Siltäköhän Jeesuslapsestakin tuntui. Kaikki olivat menneet ohi, vaikka oli hänen juhlansa. Syksyn aikana oli puhuttu niin paljon joulun kristillisyydestä ja siitä, kuinka paljon se sai näkyä. Joulussa ei siis enää ollut tilaa päivänsankarille.

Hän jatkoi matkaansa kohti pientä kotiaan, kerrostaloyksiötä, joka oli hänen oma, turvallinen tallinsa. Maria ja Joosef löysivät yöpaikan tallista, hän omasta yksinäisestä yksiöstään. Kotona hän tekisi iltatoimensa ja laittaisi itsensä nukkumaan jaksaakseen huomenna lähteä töihin palvelemaan jouluasiakkaita. Hän oli tämän päivän paimen laitumellaan, pienipalkkainen työntekijä, joka löysi joulun lapsen tallista. Ja niin hänen pienen yksiönsä täytti joulun rauha ja valo. Hän ei ollutkaan enää osaton, vaan hänellä oli aivan oma paikkansa seimen äärellä. Tästä hän lähtisi eteenpäin.

Kommentit (1)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaatimatonkin elämä riittää, kunhan on lämpöä ja ruokaa.

Eräänä päivänä lapsuudessa ollessani lähdössä ulos löysin rappukäytävästä alaoven viereisen patterin päältä paperiin käärityn ruisleivän. Tunnistin paketin samaksi, jonka äitini oli vähän aikaisemmin antanut kotonamme käyneelle kerjäläiselle.

Mies oli kertonut, että hänellä ei ollut yhtään rahaa ja kotona odotti viisi nälkäistä lasta. Hän pyysi rahaa ostaakseen leipää lapsilleen ja rahan sijasta äiti antoi leivän. Ei tainnutkaan olla puute leivästä, koska se leipä löytyi rappukäytävästä.

Se oli elämäni ensimmäinen kokemus siitä, että köyhien avustaminen ei taidakaan olla ihan yksinkertainen asia.

Kuluneen syksyn aikana valtakunnan uutisissa on puhuttu paljon köyhyydestä. On puhuttu lapsiperheköyhyydestä, köyhistä eläkeläisistä, opiskelijoista, yksinhuoltajista ja viimeisinä viikkoina pienipalkkaisista postin työntekijöistä. Puheissa moni on köyhän asialla.

Kuka määrittelee köyhyyden ja mistä tunnistaa köyhän? Netistä löytyy asialle useita määritelmiä ja tilastollisia lukuja. Lokakuussa julkaistun Suomen Kuvalehden artikkelin mukaan Suomessa elää lähes 900 000 köyhää.

Ei ole olemassa mitään yhtenäistä köyhien ryhmää. Osa eläkeläisistä saa suurempaa eläkettä kuin mistä suuri osa työikäisestä väestöstä osaa edes unelmoida. Suuri osa lapsiperheistä elää aivan loistavasti, myös yksinhuoltajista, ja osa opiskelijoista ei tiedä köyhyydestä mitään.

Jos jaossa on ilmaista rahaa, niin köyhiä löytyy joka nurkalta. Ilmainen raha kelpaa, mutta leipä jää tarpeettomana rappukäytävään.

Ja sitten on niitä köyhiä, jotka ovat juoneet kaiken omaisuutensa ja lisäksi vielä sukulaistenkin omaisuuden. Joillekin ihmisille ei vain riitä mikään rahamäärä, aina päädytään köyhyyteen ja asunnottomuuteen.

Siinä se ongelma juuri on, moni osaa esittää köyhää, vaikka ei sitä ole ja moni oikeasti avun tarpeessa oleva sinnittelee hiljaisesti päivästä toiseen. Jos tilipäivänä tili tyhjenee pakollisten laskujen maksamiseen ja taas pitää vain jotenkin selvitä seuraavaan tilipäivään, ilmainen leipä ei jää rappukäytävään.

Joulun aikaan on tarjolla monenlaista auttamismahdollisuutta. Kaikki apu on tarpeen, mutta myös hetkellistä. Ihminen tarvitsee leipää joka päivä ja riittävästi rahaa joka kuukausi, ei vain jouluna. Mitä sitten, kun seuraavakaan tili ei riitä?

Aina välillä saattaa hetkellisesti näyttää siltä, että poliittisilla päättäjillä on halua nostaa ihmiset jatkuvasta toimeentuloloukusta, mutta lopulta päädytään keskinäiseen nokitteluun. Niin kävi taas kerran. Köyhien asialla ei kosiskella äänestäjiä, joten aina tulee jotain tärkeämpää.

”Luo köyhän niin kuin rikkahan saa joulu ihana,” lauletaan tutussa joululaulussa. Jätän kaikki maksulliset joulukonsertit väliin, koska ne ovat liian kalliita. Olenko köyhä? Asia ei ole niin yksinkertainen. Opin jo lapsena, että kaikkea ei tarvitse saada, mutta leipä on välttämätöntä, sekä jouluna että joulun jälkeen.

Kommentit (0)

Rudolf Koivun lapset ja lumiukko

”Opettaja, opettaja! Saako Esa tulla meidän tunnille?”

”Kukas tämä Esa oikein on?”

”Se on Roopen kaveri eikä Roope halua tulla tunnille ilman sitä. Me luvataan, että Esa istuu ihan hiljaa eikä häiritse ketään.”

”Jos kerran lupaatte, niin tulkoon Esa tunnille.”

Jatkoin välituntivalvontaani kävellen koulun käytävillä vielä muutaman minuutin ennen syyslukukauden viimeisen opon tunnin alkua. Välitunnin päätyttyä menin luokkaan ja siellähän Esa istui Roopen vieressä etupulpetissa, hiljaa, niin kuin pojat olivat luvanneet, katsellen minua kauniilla silmillään ja suu hymyssä. Roope istui tyytyväisenä kaverinsa vieressä.

”Eikös minulla olekin kiva kaveri?”

Katselin edessäni istuvia kaveruksia ja sitten katsoin koko luokkaa ja mietin, mitä sanoisin.

”Kyllä, sinulla on tosi kiva kaveri, mutta tiedät kyllä, että Esa ei voi jäädä tänne tunnille. Esan paikka on ulkona.”

”Ei se voi olla ulkona, kun se ei saa olla siellä rauhassa.”

”Ymmärrän, mutta ei se voi olla myöskään täällä tunnilla. Lumiukon paikka on ulkona eikä luokkahuoneessa pulpetin äärellä. Sille käy huonosti sisällä. Viethän Esan ulos.”

Roope nosti hellästi Esan syliinsä ja lähti kävelemään ulos luokasta surullisen näköisenä. Kului jonkin aikaa, ennen kuin Roope tuli takaisin luokkaan. Pian hänen tultuaan oveen koputettiin ja oven aukaisi vihainen rehtori.

”Roope, miksi ihmeessä sinä toit lunta sisälle kouluun!”

Rehtori huusi vihaisena luokan ovella ja minä kurkistin ovelta koulun käytävälle. Näin ylempiluokkalaisen Simon lapioivan käytävältä lunta roskikseen. Hetkessä ymmärsin, että lumikasa oli se, mitä Esasta oli jäljellä. Kävelin takaisin luokan eteen rehtorin huutaessa pää punaisena, yht´äkkiä rehtorin ääni vaimeni ja korvissani alkoi soida jouluvirsi.

”Enkeli taivaan lausui näin, miks´hämmästyitte säikähtäin…”

Katsoin edessäni istuvaa luokkaa ja oppilaiden paikoilla istui joukko paimenia. He olivat keskellä arkista työtään, pelkojaan, huoliaan ja monenlaisia vaikeita elämäntilanteitaan. Katsoin Roopea ja näin silmissäni Jeesuksen äidin Marian miettimässä, miksi hänen lapsensa ei kelvannut tähän maailmaan. Näin silmissäni enkelin, joka sanoi, että älkää pelätkö. Näky hävisi yhtä pian kuin oli tullutkin, mutta jotain peruuttamatonta oli tapahtunut sydämessäni, jouluevankeliumi oli alkanut elämään. 

”Miksi ihmeessä et jättänyt sitä lumiukkoa ulos, pitäisihän se tajuta, että lunta ei tuoda sisälle kouluun.”

Roope istui edessäni silmät kyynelissä sanomatta sanaakaan. Sen sijaan Aaro vastasi luokan perältä, että se olisi kuitenkin rikottu siellä ulkona ja nyt Simo potkaisi sen koulun käytävälle.

Rehtori katsoi ensin Aaroa ja sitten Roopea, näki kyyneleet Roopen silmissä ja minä näin silmissäni, kuinka kiukku väistyi ja ystävällinen hymy levisi rehtorin kasvoille. Kerroin rehtorille Esan tarinan, kuinka hieno lumiukko Esa oli ollut ja kuinka ylpeä Roope oli ollut kaveristaan.

”Anteeksi pojat, olen pahoillani Esan puolesta. Simo saa tulla pyytämään anteeksi sitä, että rikkoi Esan. Käyn katsomassa koulun turvakameroista, jos siellä on kuva Esasta, niin tulostan sen sinulle.”

Tunnin päätyttyä rehtori kutsui Roopen luokseen. Hän oli tulostanut turvakameran tallenteesta kuvan, jossa Roope kävelee koulun käytävällä Esa sylissään. Kuva toi joulun Roopelle ja koko tapaus toi jouluevankeliumin minun sydämeeni. Tähän maailmaan, jossa moni hyvä asia rikotaan, on syntynyt Vapahtaja.

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Kategoriat