Kirjoitukset avainsanalla Jumala

Kaupallinen yhteistyö
Ylämäkeen hiihtäminen ei tunnu ihanalta.

Sain päätökseen taas kerran yhden kirjan. Suljettuani sen otin saman tien käteeni seuraavan, odottamassa olevan kirjan. Kirja on Annie Proulxin ”Maan tomua” ja sen alkulehdellä oli seuraava teksti:

”Väitetään että tässä maailmassa on ihmeen ihana elää, mutta minä en katso todellakaan eläneeni missään ihmeen ihanassa maailmassa.

Sarjamurhaaja Charlie Starkweather tunnustuksessaan vuonna 1958.”

Ei siitä kirjasta sen enempää, koska en ole kirjaa vielä lukenut, mutta tuo aloitussivu pysäytti minut. En ole sarjamurhaaja eikä minusta toivottavasti sellaista koskaan tulekaan, silti samaistun noihin sanoihin täysin. En koe eläneeni missään ihmeen ihanassa maailmassa enkä tiedä, onko tämä elämäkään ollut niin ihmeen ihanaa. Silti tämä on ollut elämisen arvoista.

Usein koen eläväni aivan toisenlaista todellisuutta kuin suurin osa kanssaihmisistä. Ainakin mikäli uskon sosiaalisen median julkaisuja. Minun elämäni ei ole niin ihmeellisen ylellistä ja juhlavaa kuin se näyttää muilla olevan. En edes koe, että hyvä elämä olisi jokin tavoite itsessään, miksi elämän pitäisi olla hyvää, kunhan vain elän elämääni sellaisena, kun se minulle annetaan. Suurempi tavoite kuin hyvän elämän tavoittelu olisi tuoda jonkin toisen ihmisen elämään jotain hyvää.

Työelämässä olen aina miettinyt, miksi muut ovat niin päteviä, jaksavia ja osaavia, kun minä en ole. Koulut ovat täynnä suuria asiantuntijoita, innostuneita uudistajia ja nyt etäopetuksen myötä mahtavan digiloikan ottaneita teamsmestareita. Hyvin olen minäkin selvinnyt, vaikka uskalsinkin sanoa ääneen, että tämä etäopetus ahdistaa minua. Ei ahdista enää, mutta ei tämä silti mitään mahtavaa ole eikä ainakaan ihmeen ihanaa.

Sitäkin olen miettinyt, että niin monilla kristityillä on niin ihmeen hyvä Jumala. Sellainen, joka johdattaa elämässä hienosti, antaa hyviä asioita, ihania ihmisiä ja tekee mielen niin iloiseksi. Kyllä minullakin on hyvä Jumala ja kai minäkin olen matkalla taivaaseen, mutta on tämä kristityn taival usein melkoista rämpimistä. Ei tässä kuljeta siunauksesta toiseen. Tai kuljetaan, vaikka ei se siltä tunnu.

Nuorten kanssa työtä tekevät ihmiset tuntuvat aina kohtaavan vain ihania nuoria. Jostain syystä olen tämän melkein 40 vuotta kestäneen työurani aikana kohdannut lukuisten ihanien nuorten lisäksi myös tosi vaikeita nuoria. Eiväthän kaikki nuoret voi olla ihania, tai mistä sitten tulevat kaikki kiusaamisjutut tai nuorten tekemät rikokset. Tekevätkö niitä ne ihanat nuoret? Ja sitten ihmetellään, miksi kukaan ei huomannut mitään.

Tulin vähän aikaa sitten juoksulenkiltä. Aurinko paistoi, hanki kimalsi, tuuli oli myötäinen ja tuntui ihmeen ihanalta juosta. Mutta sitten, tie kääntyi ja tuuli sen mukana, lunta kinostui hangelle ja juokseminen alkoikin tuntua raskaalta. Yhden lenkin aikana tunne voi muuttua raskaasta taapertamisesta euforiseen hyvän olon tuntuun ja päinvastoin.

Kolikolla on aina kaksi puolta, siitä vähemmän ihanastakin puolesta on uskallettava puhua, sillä jos kaikki on aina vain ihanaa, ei ole tarve muuttua tai kehittyä. Elämä riittää, välillä se on hyvää ja välillä ahdistavaa. Parasta on aitous ja se, millaisen jäljen jätämme jälkeemme.

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tässä koulussa aloitin kansakoulun neljännen luokan syksyllä 1970.

On syyslukukauden ensimmäinen koulupäivä vuonna 1970. Takana on ihana kesäloma, mutta edessä vielä ihanampi kouluvuosi. Olen niin odottanut koulun alkua, kavereiden näkemistä, uusia ja ihania koulukirjoja ja kaikkia mielenkiintoisia asioita, joita koulu tuo tullessaan. Elän onnellista lapsuutta.

Tuosta päivästä on 50 vuotta, seison saman koulun pihalla, muistot ja tunnelmat palaavat hyvin elävinä mieleen. Silloin oli edessä ainutkertainen lukuvuosi, viimeinen vuoteni kansakoulussa. Rakastin luokkaani, opettajaani, kavereitani ja uusien asioiden oppimista. Seuraavana syksynä aloitin oppikoulussa.

Sen jälkeen on tullut monia ainutkertaisia vuosia, ensimmäisiä ja viimeisiä monessa eri koulussa ja oppilaitoksessa. Kaikki ne vuodet ovat osa henkilökohtaista historiaani.

Opettajana lukuvuodet seuraavat toisiaan. Jokainen uusi lukuvuosi on kuin tyhjä paperi, siihen on mielenkiintoista alkaa kuvaamaan uusia asioita. Lukuvuodet eivät kuitenkaan enää ole ainutkertaisia, ne tulevat ja menevät, oppilaat vaihtuvat, mutta jokaisen ikäluokan kanssa toistuvat samat rutiinit.

Siksi on hyvä palata ajatuksissaan niihin omiin ainutkertaisiin lukuvuosiin. Minun jokavuotinen rutiinini on oppilaille ainutkertainen lukuvuosi. Jokainen aloittaa elämässään yhden kerran ensimmäisen luokan, seitsemännen luokan tai sitten sen viimeisen yhdeksännen luokan. Minä opona olen osa hänen ainutkertaista lukuvuottaan.

Tämä lukuvuosi 2020–2021 on kuitenkin ainutkertainen myös minulle. Tämän lukuvuoden alussa jännitän asioita, joita en ole koskaan ennen joutunut jännittämään. Miten kykenen luomaan läheisen suhteen uusiin seiskoihin, kun koko ajan pitää korostaa fyysistä välimatkaa. Yksi pieni virus tekee tästä lukuvuodesta ainutkertaisen meille kaikille.

Edessäni on jälleen uusi lukuvuosi, tyhjä paperi. Haluaisin täyttää sen paperin kauniilla väreillä ja sanoilla. Toivon, että se ei minusta tai kenestäkään meistä riippumatta täyty tummilla sävyillä.

Valtakunnan päättäjät lupaavat, että kouluun voi palata turvallisin mielin. He lupaavat jotain, mitä eivät kykene takaamaan. Korona ei kysele lupaa Suomen tai maailman päättäjiltä. Se elää omaa elämäänsä.

Tiedän, että syksyllä 1970 vanhempani lähettivät minut ja pikkusiskoni rukoillen koulutielle. Maailmani oli silloin turvallinen, en osannut pelätä mitään kovin mullistavaa, pelkäsin hammaslääkäriä ja makkarakeittopäiviä.

Nyt syksyllä 2020 lähden rukoillen tähän ainutkertaiseen lukuvuoteen. Toivon, että oppilaitteni ei tarvitse aloittaa lukuvuottaan pelon vallassa. Me viranomaiset teemme parhaamme turvataksemme tämän lukuvuoden turvallisen opiskelun, mutta meidän mahdollisuutemme ovat rajalliset. Viime kädessä luotan kuitenkin enemmän Jumalan varjelukseen kuin yhteenkään ihmiseen. Hänen mahdollisuutensa ovat rajattomat.

Kommentit (0)

Tähän sotkemiseen syyllistyi varis.

Lapsuudessani kultaisella 1960- luvulla meillä lapsilla oli joskus tapana leikkiä maitokärryjen kanssa. Ne olivat kärryt, joissa oli kaksi isoa pyörää ja pyörien välissä jonkinlainen lava, jossa kuljetettiin maitotonkkia maitolaiturille. Oli hienoa päästä istumaan maitokärryihin, kun joku työnsi niitä. Meillä ei ollut lehmiä eikä maitokärryjä ja siksi maitokärryillä leikkiminen oli harvinainen hauskuus.

Eräänä päivänä pääsimme pikkuserkun luona leikkimään maitokärryillä. Istuin siskoni kanssa maitokärryssä pikkuserkkupojan ja veljeni työntäessä kärryjä. Meno päättyi surkeaan itkuun, sillä jalkani meni vahingossa pyörän pinnojen väliin, vääntyi pahasti ja kipu oli niin kova, että oli ihan pakko huutaa. Siihen loppui se hauskuus.

Pieni potilas olisi kotona kaivannut lohdutusta, mutta isä tuli sänkyni viereen istumaan ja sanoi: ”Oli ihan oikein, että satutit jalkasi, sillä niillä maitokärryillä ei olisi saanut leikkiä. Niin siinä käy, kun on tuhma.” Kipeän jalan lisäksi sain kivun sydämeeni, syyllisyys painoi raskaana, niin raskaana, että tunnen sen kivun vieläkin. Mietin, miksi vain minä olin loukannut jalkani, vaikka en ollut leikkinyt yksin niillä kärryillä. Olinko ainoa tuhma lapsi?

Meitä 1960- luvun lapsia kasvatettiin syyllistämällä, uhkailemalla ja moittimalla. Samoilla kasvatusopeilla oli kasvatettu myös meidän vanhempiamme. Se oli sen ajan tapa. Ja jos uhkailu ei tehonnut, niin sitten otettiin avuksi vitsa tai remmi. Me opimme jokainen selviytymään omalla tavallamme. Fyysinen kipu parani aikanaan, sydämen haavat hitaammin.

Vahvasti uskovaisen kodin lapsena yleisen syyllisyyden rinnalle tuli vielä syntisyys. Siinä on ollut elämän evästä pitkäksi aikaa. Olen tehnyt valtavan sisäisen työn vapautuakseni kaikesta siitä syyllisyydestä, joka hartioilleni on laskettu. Olen vihdoinkin oppinut, että en ole vastuussa toisten ihmisten elämästä enkä ole syyllinen kaikkiin tämän maailman ongelmiin. Olen vain yksi pieni ihminen, jolla on oikeus elää omaa elämäänsä.

Mutta entäs nyt. Tämä nykyaika tarjoaa syyllisyyttä hartioilleni enemmän kuin 1960- luvulla eletty lapsuus. Viimeisten kuukausien aikana olen lukenut lehdistä, kuinka meidän sukupolvemme on tuhonnut luonnon, ilmaston ja nuorten tulevaisuuden. Työpaikoilla olemme kehityksen jarruna ja eläkkellekään emme voi jäädä, koska yhteiskunnalla ei ole varaa maksaa eläkkeitämme. Meitä on ihan liikaa ja huoltosuhde on kestämätön. Olen myös synnyttänyt lapsia ilmastotuholaisiksi, olen autoillut, syönyt lihaa, käynyt joskus ulkomailla, lista on loputon ja syyllisyys nostaa taas päätään.

Olen siis koko elämäni ajan pyrkinyt olemaan kiltti tyttö, elämään rasittamatta toisia ihmisiä ja kuluttamatta luontoa liikaa ja nyt huomaankin epäonnistuneeni täysin. Kuinka pitkälle voi mennä yhden sukupolven syyllistäminen? Lapsena meitä syyllistivät sen ajan aikuiset ja kasvattajat, nyt meitä syyllistävät nuoret ja lapset. Tätä syyllisyyttä en enää suostu kantamaan, sillä olen jo kantanut oman osani syyllisyydestä.

Nuoruuden syyllisyydestä selviää myös ajan myötä, sillä nuorilla on tapana kasvaa aikuisiksi. Miten selvitä vanhuuden syyllisyydestä, sillä vanhuudesta ei kasva ulos. Vanheneminen vain etenee, kunnes kuolema vapauttaa syyllistäjistä.

Uskovaisen kodin lapsena olen saanut syyllisyyden ja syntisyyden rinnalle myös hyvän perinnön. Ihmiset voivat tuomita ja hylätä, mutta Jumala rakastaa ja armahtaa. Jumalan luomana ihmisenä minulla ja lapsillani on oikeus elää tämän maapallon päällä. Aion elää täällä niin kauan, kuin minulle elämänpäiviä annetaan ja sitten, kun maallinen taipaleeni päättyy, uskon, että vastassani on vapahtaja eikä syyttäjä. Luotan siihen, että taivaan portilla ei kysytä hiilijalanjälkeä vaan jotain aivan muuta.

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Blogiarkisto

Kategoriat