Kirjoitukset avainsanalla pettymys

Elämän varjot kulkevat mukana.

Kouluissa jaettavat hymypatsaat ovat olleet menneen kevään puheenaihe. Minun kirjahyllyssäni hymypatsaat loistavat poissaolollaan.

Olisin kyllä täyttänyt kaikki hymypatsaan saamisen edellyttämät kriteerit, mutta kun ei niitä patsaita jaettu kuin yhdelle ja luokalla oli 32 oppilasta. Oliko luokassa siis yksi onnellinen patsaan saanut oppilas ja 32 pettynyttä? En muista olleeni erityisen pettynyt.

Elämän pettymysten sarjassa hymypatsaan saamatta jääminen on ollut pientä. Tähän ikään mennessä elämä on tarjoillut pettymyksiä ihan riittävästi, pienempiä ja suurempia, pysyvämpiä ja väliaikaisia. Jokaista onnistumista on edeltänyt sarja pettymyksiä.

Opiskelupaikkojen eteen on joutunut tekemään töitä. Tiedän, miltä tuntuu, kun opiskelupaikka ei aukea. Oma pettymys on valtava kavereiden iloitessa omista onnistumisistaan. Siitä on noustu ja opiskelupaikan vihdoin auetessa onnella ei ole ollut rajaa.

Lukuisten työhakemusten jälkeen minulla olisi mapillinen (nykyisin sähköinen kansio) hylkäyskirjeitä, jotka alkavat sanoilla: ”Valitettavasti, valintamme ei kohdistunut…” Olisi, jos olisin säilyttänyt ne. Ja hylkäyskirjeiden lisäksi ne hakemukset, joihin kukaan ei ole koskaan vastannut.

Pettymysten jälkeen vain uutta matoa koukkuun. Mikään ei tunnu paremmalta kuin hylkäyskirjeiden jälkeen saada puhelinsoitto: ”Olemme valinneet sinut…” Yksi valinta kuittaa kaikki koetut pettymykset.

Pettymyksiä on riittänyt myös harrastusmaailmassa, seurustelusuhteissa, lähes kaikilla elämän alueilla. En usko olevani ainoa ihminen, jota elämä ei ole päästänyt helpolla. Todennäköisesti minulla on paljon kohtalotovereita.

Olisiko elämä ollut onnellisempaa ilman pettymyksiä? En usko, pettymykset ovat opettaneet antamaan arvoa onnistumisille. Hyvät asiat eivät ole itsestään selvyyksiä, niistä saa olla todella kiitollinen.

Elämä ilman pettymyksiä on mahdottomuus. Koulussa ei voi jakaa palkintoja ja stipendejä kaikille, jokaisen stipendin kohdalla moni joutuu pettymään. Urheilukilpailuissa vain yksi voittaa ja loput pettyvät. Opiskelupaikkoja on tarjolla rajattu määrä ja työpaikoille valitaan tarpeellinen määrä työntekijöitä.

Pitäisikö siis luopua hymypatsaista ja stipendeistä, koska kaikki eivät voi saada niitä? Elämä vain on sellaista, että joku onnistuu ja monet pettyvät. Ja se, joka tänään onnistuu, voi seuraavalla kerralla olla pettyneiden joukossa ja toisin päin.

Ei tarvitse luopua hymypatsaista tai stipendeistä. Jos/kun oma lapsi tulee kotiin pettyneenä ilman hymypatsasta tai stipendiä, häntä voi halata ja sanoa: ”Sinä olet minun rakas hymytyttöni/poikani.”

Kaikki eivät voi saada hymypatsasta, mutta kaikki voivat olla hyviä kavereita. Kaikki eivät voi saada stipendiä, mutta jokainen saa opiskelustaan palkinnoksi todistuksen ja mahdollisuuden päästä elämässään eteenpäin.

Hymypatsas on kuitenkin vain patsas. Tärkeintä on aito hymy. Ihmisen arvoa tai elämän onnellisuutta ei mitata patsailla eikä stipendeillä. Kirjahyllyssäni ei ole hymypatsasta, ei omaa, ei puolison eikä lasten, mutta elämässä on riittänyt hymyä ja onnea kaikista pettymyksistä huolimatta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Rakkauden kaipuu ei ole pelkkä tuulen tupa.

Seison olohuoneeni ikkunan ääressä katsellen pimenevää syksyistä iltaa. Edessäni aukeaa Länsi-Suomalainen peltomaisema, laskeva aurinko punertaa taivaan peltojen takana. Aurinko on laskemassa myös mielessäni ja tunnen, kuinka yksinäinen syksy hiipii elämääni. Levylautasella laulaa Mireille Mathieu ranskan kielellä kielletyistä leikeistä. En osaa ranskaa, mutta osaan ulkoa laulun suomen kieliset sanat ja laulan hiljaisella äänellä mukana.

”Ei ole lupaa mun onneen sua johtaa…”

Olin niin kovasti toivonut yhteistä tulevaisuutta ja olisin niin kovasti halunnut johtaa hänet onneen. Sitä mahdollisuutta ei minulle annettu. Olin juuri saanut tietää, että hänellä onkin toinen tyttö. Joku toinen sai sen, mistä minä olin unelmoinut. Tässä minä seison yksin tyhjässä asunnossani katsellen ulos ikkunasta. Olen niin pohjattoman yksin.

”Toiselle kuuluvan sun kaikki tietää…”

Kyynel vierähtää poskelle, pian toinen ja kolmas. Laulan Mathieun mukana ja kohta kyyneleet virtaavat solkenaan. Ääni katkeilee, mutta jatkan laulamista. Miksi minun piti taas kerran pettyä, sillä tämä ei ole ensimmäinen kerta. Tälläkään kertaa minä en kelvannut, joku toinen tuli ja särki minun unelmani.

”Oot osa untani mun…”

Oliko se kaikki pelkkää unta. Se, mikä minulle on pelkkä unelma, on jollekin toiselle elävää todellisuutta. Haluaisin uskoa, että kaikki kääntyy vielä parhain päin, mutta juuri nyt en jaksa enää uskoa siihen. Unelmani on särkynyt jo aivan liian monta kertaa, ehkä minun osani tässä elämässä on tyytyä pelkkään unelmaan.

”Ei ole lupaa mun toivoa mitään…”

Sydämeni pohjasta uskon siihen, että en tule koskaan kokemaan rakkautta. Hänen mukanaan katosi viimeinen toivo. Olen niin monta kertaa uskonut, toivonut ja rakastanut, ja lopulta pettynyt. Sydämeni huokailee epätoivoista rukousta, Jumala, tämäkö on sinun tahtosi, miksi sinä haluat jättää minut yksin. Miksi minun pitää vuodesta toiseen katsella vierestä toisten onnea?

Laulu loppuu, kävelen levysoittimen luokse, nostan neulan levyltä, siirrän sitä taaksepäin ja laitan laulun soimaan uudestaan, ja sitten uudestaan ja taas uudestaan. Kuuntelen samaa laulua kerta toisensa jälkeen, kunnes väsyn itkuuni enkä jaksa enää nousta nostamaan neulaa.

”Tein tuulelle tupaa, nyt tuuli mua hyytää…”

Minulla olisi niin paljon rakkautta annettavana, että sydän pakahtuu kaikkeen siihen rakkauteen. Miksi maailmassa ei ole yhtään miestä, jolle kelpaisi minun rakkauteni? Sydämeeni koskee niin kovasti, niin kovasti. Miten ihmeessä minä koskaan selviän tästä?

En ole katkera sille toiselle tytölle. Olen vain niin pohjattoman väsynyt ja toivoton. En ole katkera hänellekään, se oli hänen valintansa.

”Vaan vaikka kuljen nyt länteen ja itään…”

Ja silloin se välähtää mieleeni. En lähde länteen enkä itään, minä lähden pohjoiseen. Tulee syksy, tulee talvi ja sen jälkeen tulee uusi kevät ja kesä. Vuoden päästä en ole enää täällä itkemässä. Jumala, jos annat minulle täällä pelkkiä sydänsuruja, niin nyt riittää. Laitan kielletyt leikit syrjään, laulu on tehnyt tehtävänsä ja tämä itku on itketty.

Eräänä syksyisenä päivänä 36 vuotta myöhemmin olen kävelyllä Lapin mieheni kanssa. Hän pysähtyy metsätien varteen, katsoo läheisen männyn latvaan ja sanoo: ”Katso, miten hieno tuulen tupa.” Minä katson ja mielessäni alkaa soida ”tein tuulelle tupaa…”. En tiedä, miksi se kaikki hylkäämisen kipu piti kokea, muisto on edelleen kipeä. Mutta se on vain muisto. Jumala kuuli rukoukseni ja lähetti minut pohjoiseen.

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Blogiarkisto

Kategoriat