Kirjoitukset avainsanalla kani

Metsän ja lapsuuden taikaa.

Pieni poika istui keittiön pöydän ääressä sylissään suuri pehmolelukani. Hän kutsui kania nimellä Kiu, koska se hänen mielestään oli kissa eikä kani. Kissa tai kani, joka tapauksessa hän oli ihastunut siihen niin suunnattomasti, että vierailulla ollut äidin ystävä ei raaskinut ottaa kania mukaansa vaan jätti sen pojalle. Ystävä oli ostanut kanin lahjaksi sukulaistytölleen, mutta nyt siitä tuli pojan oma Kiu. Siitä päivästä lähtien Kiu oli aina siellä missä poikakin.

Pehmoeläinten lisäksi poika rakasti myös kaikkia eläviä eläimiä. Hän pelasti haavoittuneita pikkulintuja, hoiti kulkukissoja eikä tehnyt pahaa kärpäsellekään. Kun toiset pojat rikkoivat linnunpesiä, riensi poika Kiu kainalossa pelastamaan linnunpoikia. Aikuiset olivat huolissaan pojan liiallisesta kiltteydestä ja pojat naureskelivat sille. Oikeastaan aikuiset eivät olleet huolissaan kiltteydestä, vaan pojan erilaisuudesta. Hän ei viihtynyt poikien leikeissä, ne olivat hänelle liian rajuja. Hän viihtyi tyttöjen ja naisten kanssa. Naapurin mummojen luona hän oli aina tervetullut vieras, tädit rakastivat iloista ja nauravaista poikaa. Mikä olisi ollut suloisempaa kuin iloinen ja hyväntahtoinen poika Kiunsa kanssa juttelemassa mummoille.

Koulun alkaessa pojan piti jättää Kiu kotiin ja lähteä yksin opin tielle. Hän ystävystyi muutamien luokan tyttöjen kanssa, poikien maailma ei edelleenkään avautunut hänelle. Tytöille hän oli pieni ritari, joka oli aina valmiina puolustamaan heitä. Kerran hän menetti palan etuhampaastaan tullessaan pelastamaan siskoaan poikien lumipesuilta. Sisko ei saanut lumipesuja, mutta poika sai jäisen lumipallon naamaansa ja oli sen seurauksena puolta hammasta köyhempi.

Kouluvuosien edetessä kuilu poikien maailman ja pojan välillä kasvoi. Koulun pojat kyllä ”opettivat” hänet miesten tavoille eli tupakoimaan ja ottamaan alkoholia. Kilttiä luonnetta ja ystävällistä puhetta he eivät onnistuneet hävittämään. Tytöt olivat edelleen pojan kavereita, mutta vähitellen hekin kiinnostuivat kovista jätkistä ja seurustelusta heidän kanssaan. Kiltti poika oli hauskaa seuraa ja sellaiseksi hän jäikin.

Kiu ei enää kulkenut vapaa-ajallakaan teini-ikäisen pojan kainalossa. Ei hän silti ollut sitä hylännyt, vaan se istui uskollisesti kotona pojan sängyn päällä. Koulussa oli pieni ryhmätyöhuone, johon opettaja oli tuonut kotoaan pehmoeläimiä. Yksi pieni pehmokani oli kuin pojan oma Kiu ja sitä katsellessa hänelle tuli hyvä ja turvallinen olo. Eräänä päivänä yhdellä oppitunnilla pari luokan poikaa raiskasi opettajan pehmokanin. He tökkivät kania lyijykynillä, puhuivat rivoja ja naureskelivat likaisesti. Kiltti poika katseli sitä touhua vierestä ja tunsi lapsuutensa päättyneeksi. Sen tunnin jälkeen pehmokani katosi luokasta ja poika jäi miettimään, onko tässä maailmassa tilaa kilteille ja herkille pojille.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Kategoriat