Kirjoitukset avainsanalla opo

Kuva, jossa on monta toteutunutta unelmaa

”Sinusta tulisi hyvä opo:” nämä sanat sanoi minulle oma oponi ollessani peruskoulun yhdeksännellä luokalla. Sen pitempi se keskustelu ei ollut. En tainnut osata vastata hänelle mitään, ajatus oli minulle täysin uusi.

Se oli yksi pieni lause ja silti niin tärkeä. Minulla oli takana kouluhistoriani surkein vuosi ja tulossa oli kouluhistoriani surkein todistus. Siis päättötodistus ja surkein ikinä. Hyvästä oppilaasta oli tullut vuodessa huono. Opon pieni lause nosti esiin ajatuksen, että tämä surkeus ei määrittele koko loppuelämääni, vielä minä nousen täältä. Ainakin opo uskoi minun mahdollisuuksiini.

Osa ikäluokastani ja luokkakavereistani pääsi ylioppilaiksi vuonna 1979. Siis osa, en minä. Surkea peruskoulun päättötodistus oli johtanut surkeaan lukiomenestykseen ja keskeytykseen vuoden opiskelun jälkeen. Sain katsella vierestä ikätovereideni lakitusta. Mummuni, eli isäni adoptioäiti julisti suureen ääneen, että koska minusta ei tullut ylioppilasta, niin suvun perintösormus menee pikkusiskolleni. Niin myös tapahtui.

Minusta tuli ylioppilas seitsemän vuotta myöhemmin eikä edes surkea ylioppilas. Iltalukion päättötodistus ja ylioppilastodistus olivat paljon paremmat kuin peruskoulun päättötodistus. Unelmani ylioppilaslakista toteutui.

”Nyt on kaikkien rouvien saunavuoro!” Näin huuteli juuri avioitunut kurssikaverini. Olimme viettämässä viimeisiä viikkoja Opistolla ennen valmistumistamme nuorisonohjaajiksi. Kaksi opiskelukaveria oli ollut naimisissa aloittaessamme opintoja ja päättäessämme rouvien määrä oli kasvanut. Minä en ollut rouva ja tuo huuto satutti minua.

Ennen omia häitäni ehdin olla mukana monen ikätoverin häissä. Olin onnellinen ystävieni puolesta ja samalla ajattelin, että tuleeko koskaan minun vuoroni olla morsian. Äitini isäpuoli oli jo ollessani 13- vuotias julistanut minulle, että sinua ei kukaan koskaan huoli. Jossakin syvällä sydämessäni uskoin hänen olevan oikeassa. Mutta hän oli väärässä ja kaksi kuukautta ennen hänen kuolemaansa sain sanoa ”Tahdon” rakastamalleni miehelle. Unelmani avioliitosta toteutui.

”Mikään ei ole niin ihanaa, kuin saada rinnoilleen oma, vastasyntynyt lapsi.” Kuinka monen ihmisen suusta kuulin tämän lauseen. Ystävät ja saman ikäiset sukulaiset saivat lapsia ja minä unelmoin omista lapsista. Halusin niin kovasti lasta, mutta sitä ei vain kuulunut. Ensin ei ollut miestä ja sitten, kun oli mies, sitä lasta ei vain yrityksistä huolimatta kuulunut. Olin jo melkein luopunut toivosta ja ryhtynyt toteuttamaan B-suunnitelmaa, kun uusi elämä ilmoitti itsestään. Viiden vuoden sisällä minusta tuli kolmen lapsen äiti. Unelmani äitiydestä toteutui.

”Te olette etuoikeutettu joukko.” Nämä sanat kuulin Yliopiston salissa aloittaessani maisteriopintoja. Olin kulkenut kohti unelmaani, kasvatustieteiden opiskelua, 20 vuotta ja tunsin todella olevani etuoikeutettu. Tosin nuoremmat sisarukseni olivat jo maistereita (siis ne terveet ja elossa olevat), samoin monet ikätoverini. Minä olin toteuttamassa opiskelu-unelmaani yli 40- vuotiaana. Siinä vaiheessa minulla oli nuorisonohjaajan virka, perhe ja opiskelupaikka yliopistossa. Vuorokaudessa oli 24 tuntia, jotka olivat tehokkaasti aikataulutettuja. Unelmani yliopisto-opinnoista toteutui.

Olin 45- vuotias, kun minusta tuli kasvatustieteiden maisteri opettajan pätevyydellä. Olin jälleen saavuttanut yhden unelmani. Myöhemmin ja vanhempana kuin moni muu, mutta se ei onneani laimentanut. Unelmani maisterin tutkinnosta toteutui.

Oma oponi oli sanonut minulle 30 vuotta aikaisemmin, että sinusta tulisi hyvä opo. Tuore maisteri aloitti ensimmäisessä opon paikassaan epäpätevänä sijaisena vähän ennen 46- vuotissyntymäpäiväänsä. Vielä olivat edessä ohjauksen opinnot seuraavassa yliopistossa. Ehdin saada opon pätevyyden ennen kuin täytin 50 vuotta. Monien vaiheiden kautta minusta siis tuli peruskoulun opo, kuten oma oponi oli aavistanut.

”Lastenlapset ovat parasta, mitä elämässä voi kokea.” Tämä on lause, jota nyt kuuntelen. Paitsi että olen päättänyt olla kuuntelematta. Sekin lause satuttaisi, jos antaisin sen satuttaa, mutta olen väsynyt kipuilemaan. Mieluummin iloitsen siitä, mitä olen saavuttanut kuin suren sitä, mitä minulla ei ole. Sureminen tekee vain kateelliseksi ja katkeraksi.

Lapsenlapsettomuus satuttaa niitä, joita on joskus satuttanut lapsettomuus. Pitääkö se kipu käydä uudelleen läpi. Ja lapsenlapsettomuus satuttaa meitä, joilla on lapsia, koska sen surkuttelu sisältää ajatuksen, että lapseni ovat epäonnistuneet. Lapsillani on oma elämänsä ja omat unelmansa. He ovat minulle rakkaita joka tapauksessa. Ehkä saan joskus kokea isovanhemmuuden, ehkä en. Joka tapauksessa olen toteuttanut omat unelmani.

Matkallani kohti unelmia minua on kantanut Raamatun lause: ”He tulevat itkien, hartaasti rukoillen, ja minä itse johdatan heitä. Minä vien heidät runsasvetisten purojen äärelle tasaista tietä, jolla hei eivät kompastu” (Jer 31: 9). Näin minua on johdatettu ja näin on hyvä. Jokaisella on oma tiensä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Täydellinen juhannus. Luonto on kauneimmillaan, säätila näyttää parhaat puolensa ja ympärillä on rakkaita ihmisiä. On siis aika keskittyä nauttimaan ja unohtaa työasiat. Niin teenkin, mutta kun joku asia on osa omaa persoonaa ja täyttää sydämen, niin siitä voi pysähtyä kirjoittamaan myös keskellä täydellistä juhannusta.

Juhannus on Johannes Kastajan päivä ja siksipä mietinkin, mitä sanottavaa hänen elämällään olisi minulle. Hän syntyi vanhoille vanhemmille, he olivat pitkään toivoneet omaa lasta ja ikänsä takia jo luopuneet toivosta. Syntymällään Johannes Kastaja teki toivottomasta asiasta todellisen. Elämässä on ollut niin paljon tilanteita, joiden suhteen olen jo menettänyt toivoni ja sitten onkin tapahtunut se, mitä en enää osannut odottaa. Vaikka ympärillä onkin täydellinen juhannus, tälläkin hetkellä elämässä on toivottomalta tuntuvia asioita. Keskellä kauneinta kesää sydän voi itkeä.

Elämässä usko ja toivo kulkevat käsikkäin, silloin, kun toivo loppuu, usko kantaa, sillä usko näkee jotain, mitä silmä ei näe. Usko näkee jotain hyvää myös toivottomalta näyttävässä ihmisessä. Jokaisesta nuoresta voi tulla jotain, ilman sitä uskoa ei opon työssä ole mitään mieltä. Opon tehtävä on uskoa nuoreen ja hänen mahdollisuuksiinsa.

Johannes Kastajan tehtävä oli kulkea suuremman eli Jeesuksen edellä. Hän näytti tietä, jotta toinen voisi loistaa. Ajatus on kovin epäinhimillinen, ihminen haluaa loistaa itse. Opona ajattelen olevani kuin Johannes, tehtäväni on johdattaa nuorta sellaiselle tielle, jolla hän voi loistaa. Peruskoulun päättyessä opo siirtyy syrjään ja nuori jatkaa toivottavasti kohti omaa tehtäväänsä. Olen onnellinen aina, kun kuulen jonkun entisen oppilaani loistavan omassa elämässään.

Johannes Kastaja eli toisia, ei itseään varten. Tällainen toisten edestä uhrautuminen ei ole nykymaailmassa ollenkaan muotia. Elämme aikaa, jolloin pitäisi keskittyä oman elämän asioihin, itsestä huolehtimiseen ja omaan hyvään oloon. Itsestään on hyvä huolehtia ja usein on niin, että jos ei pidä kiinni oikeuksistaan, niin toiset pitävät huolen siitä, että niitä oikeuksia ei ole. Silti uskon, että sitä toisten puolesta uhrautuvaa elämäntapaa tämä aika kaipaa. Jospa joskus unohtaisin sen, mitä minä haluan ja kysyisin kaverilta, mitä hän haluaa. En halua täyttää elämääni itsekkyydellä. Haluaisin todella oppia ajattelemaan itseäni ja samalla elämään toisten hyväksi.

Juhannuksen sanoma ei ole täynnä auringonpaistetta ja luonnon kauneutta, sillä Johannes Kastaja kuoli mestaamalla. Sen me ihmiset osaamme, vaatia päitä vadille. Jokaiseen tilanteeseen pitää löytyä syyllinen ja se syyllinen on aina joku toinen. Kun koulunkäynti ei suju, oppilaat ja vanhemmat syyttävät opettajia, opettajat syyttävät oppilaita ja vanhempia, yhteiskunta syyttää koulua ja koulu syyttää yhteiskuntaa, kierre on loputon. Epäkohtien näkeminen ja virheiden korjaaminen on eri asia kuin jatkuva syyllisten etsiminen. Tärkeämpää kuin päiden saaminen vadille on keskittyä ratkaisemaan ongelmat ja mennä eteenpäin. Ja syyllisen voi myös armahtaa syyttämisen sijaan.

Miksi opo kirjoittaa saarnan, hommahan kuuluu papeille ja suutari pysyköön lestissään. Opona toivon, että nuoret saavat kaikilta elämänsä aikuisilta ohjausta, tukea, kannustusta ja rakkautta. Kovin on köyhät eväät, jos ne tulevat pelkästään koulusta. Eiköhän sama päde myös uskon suhteen. Kovin heikoilla on sellainen kirkko, jossa vain papit saavat puhua. Kirjoitin saarnan, koska juhannuksen evankeliumi herätti minussa ajatuksia. Aina ei tarvitse kysyä lupaa, joskus voi vain toimia.

Kommentit (1)

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Blogiarkisto

Kategoriat