Kirjoitukset avainsanalla syksy

Olen kuin päivänkakkara syksyisellä niityllä.

Samana syksynä, kun minä saavutin täysi-ikäisyyden, mummuni täytti 60 vuotta. Muistan tuon syksyn kuin eilisen päivän ja muistan, miten vanhalta mummu minusta tuntui. Olin onnellinen, että minä en ollut se 60- vuotias.

Silloin 60- vuotiaana mummuni elämä ei ollut mitenkään onnettoman näköistä. Pikemminkin tuntui siltä, että hän eli elämänsä parasta aikaa. Hän oli ystävällinen ja hauska ihminen, hänen kanssaan pystyi tekemään mukavia asioita, kuten pelaamaan lautapelejä tai käymään autoajelulla minun ensimmäisellä autollani. Hänen kanssaan oli hyvä olla.

Miksi en kuitenkaan silloin nuorena halunnut olla 60- vuotias? Vastaus on yksinkertainen, ymmärsin, että 60- vuotias mummuni on lähempänä kuolemaa kuin nuori minä. Minulla oli elämä edessä ja se oli huumaava ajatus.

Ja nyt mietin, mihin se silloin edessä ollut elämä on hurahtanut. Mummuni on ollut kuolleena jo yli 30 vuotta ja tänä syksynä minä huomaan olevani se 60- vuotias. Nuori minä elää minussa edelleen ja kuitenkin olen samalla myös vanha, vanhuus on lähempänä kuin nuoruus.

Olen 60- vuotias aikana, jolloin ihaillaan nuoruutta ja tehokkuutta yli kaiken, siis niitä asioita, jotka omassa elämässäni siirtyvät koko ajan selvemmin menneisyyteen kuin tulevaisuuteen. Olen iässä, jossa laatu korvaa määrän, mutta juuri nyt se laatu ei ole suurinta huutoa.

Silloin nuoruudessa mummu tuntui minusta vanhalta, mutta ei se ollut negatiivinen asia. Nyt, kun itse olenkin se vanha, joka taholta vakuutetaan minulle, että et sinä ole vanha, olet niin nuorekas. Mitä pahaa on siinä, että on vanha? Mummuni oli hauska ja ystävällinen ihminen ja viihdyin hänen seurassaan. Ystävällisyys ja huumorintaju eivät kysy ikää, mieluummin olen ystävällinen ja vanha kuin töykeä ja nuori.

Olen kuin päivänkakkara syksyisellä niityllä. Lämpimänä syyspäivänä se kukkii kauniisti, vielä on aikaa kukkia ja olla aktiivinen. Samalla syksy etenee, kuolleet lehdet putoavat puista ja lopulta päivänkakkarakin joutuu luovuttamaan.

Yllättäen huomaan, että ei se luovuttaminen olekaan niin paha asia kuin silloin nuorena tuntui. Moni asia näyttää nyt niin erilaiselta. Elämä on saanut paljon uusia värejä. Nuoruus on ylimainostettua, siitä voi aivan hyvin päästää irti ja avata silmänsä näkemään elämänsä monipuoliset maisemat. Vanhuus on yhtä arvokas osa elämää kuin nuoruuskin.

Nuorena en tiennyt, mitä elämä tulee antamaan. Nyt tiedän, mitä elämä on antanut menneinä vuosikymmeninä, tulevaisuudesta en edelleenkään tiedä. Nuorena luotin siihen, että elämäni on Jumalan kädessä. Siihen luotan edelleen ja se riittää. Nuori tai vanha, minä olen minä ja tällaisena arvokas.

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Blogiarkisto

Kategoriat