Kirjoitukset avainsanalla työttömyys

Kuva vuoden 1935 Meidän lasten aapisesta

Lapsuudessani 1960- luvulla meillä oli naapuri, nainen, joka ei koskaan käynyt töissä. Hän oli tullut kylälle nuorena naisena sodan jälkeen karjalan evakkona miehensä, vanhempiensa ja miehensä siskon kanssa. He rakensivat talon, johon asettuivat asumaan ja naisen mies sai töitä poliisina. Ensin nuori nainen hoiti vanhempansa kotona hautaan asti. Hänen miehensä sairastui vakavasti ja nainen hoiti kotona miehensä hautaan asti. Seuraavaksi hän hoiti miehensä siskon kotona hautaan asti ja lopulta hän asui yksin talossaan, kunnes muutti viimeisiksi elinvuosikseen kunnan keskustaan vanhusten rivitaloihin. Hänellä oli aina avointen ovien päivät ja kahvipannu kuumana vieraiden varalle. Iltaisin  hänellä oli usein saunakin lämpimänä. Me lapset ja nuoret tunsimme itsemme aina tervetulleiksi hänen luokseen. En osannut lapsena ajatella, millä rahalla hän eli, luultavasti ensin miehensä palkalla, sitten leskeneläkkeellä ja lopuksi pienellä kansaneläkkeellä, mutta ei hänellä näyttänyt olevan puutetta mistään. Omassa pihassa kasvoivat vihannekset, hedelmäpuut ja marjapensaat, metsässä marjat ja sienet. Leivinuuni oli ahkerassa käytössä ja kyläläiset tilasivat häneltä tuoreita karjalanpiirakoita. Meidänkin perheen juhlissa oli usein hänen tekemiään karjalanpiirakoita. Hän ei käynyt koskaan töissä, mutta teki töitä koko elämänsä.

Koko kylä oli täynnä samanlaisia naisia. En muista kylällä asuneen yhtään naista, joka olisi aamulla lähtenyt kotoaan töihin. Useimmat naiset menivät aamulla navettaan lypsämään muutamaa lehmää ja siitä käynnistyivät päivän työt. Kauppiaan, postin ja pankin rouvat siirtyivät kodeistaan samassa talossa sijainneeseen työpaikkaansa. Töiden aloittamisen ohessa laitettiin lapset kouluun ja iltapäivällä otettiin lapset vastaan koulupäivän jälkeen. Pienemmät lapset hoidettiin siinä töiden ohessa. Joku nainen leikkasi kotonaan kyläläisten hiukset, joku ompeli tilauksesta vaatteita, samalla kylällä asunut mummuni kutoi kyläläisten matot, monet naiset olivat erikoistuneet johonkin työhön. He tekivät jokainen töitään omaan tahtiinsa kotipiirissä ja siinä samalla tulivat lapset hoidetuiksi. Tämän päivän mittapuun mukaan kylä oli täynnä työttömiä naisia, mutta en muista koskaan kuulleeni sanaa työtön, se oli heidän elämäänsä ja työtänsä.

Usein aamuisin lähtiessäni ajamaan 80 kilometrin työmatkaani kelillä kuin kelillä, muistelen näitä lapsuuteni kylän naisia. En tiedä, tunnenko olevani etuoikeutettu saadessani käydä töissä kodin ulkopuolella tai olisivatko nuo 60- luvun naiset olleet onnellisempia päästessään töihin kodin ulkopuolelle ansaitsemaan omaa rahaa. Ihminen on suuressa viisaudessaan rakentanut kummallisen maailman. Ihminen, joka hoitaa kotona perheensä, lapsensa ja vanhuksensa on työtön, kotihoidossa olevat lapset ovat vailla laadukasta varhaiskasvatusta, maailman paras koulujärjestelmä tuottaa psykiatrista hoitoa tarvitsevia nuoria ja tavallista, vaatimatonta elämää kaipaava nuori elää syrjäytymisuhan alla. Mitä enemmän luomme ympärillemme hyvinvointia, sitä huonommin me voimme. Koen saaneeni lapsuudessani laadukasta varhaiskasvatusta äidiltäni ja muilta kylän naisilta, koulussa olen ehtinyt oppia riittävästi kieliä, vaikka en olekaan aloittanut kielikylpyryhmässä 3- vuotiaana, moni asia on selvinnyt yrityksen ja erehdyksen kautta ilman terapiaa. Oikeastaan olen kiitollinen siitä, että olen saanut kasvaa ilman yhteiskunnan jatkuvaa holhoamista ja asioihini puuttumista. Nyt, melkein 60- vuotiaana naisena olisin aivan tyytyväinen saadessani keskittyä kotitöihin ja läheisten ihmisten hoitamiseen.

Miksi elämästämme on tullut niin kallista, että tämä yhteiskunta tarvitsee jokaisen ihmisen työpanoksen kodin ulkopuolelle ikään ja sukupuoleen katsomatta? Yhteiskunnalla on varaa maksaa lasten päivähoidosta, terveydenhoidosta, harrastusmahdollisuuksista, koulutuksesta ja kaikesta mahdollisesta, mutta sillä ei ole varaa antaa halukkaiden aikuisten hoitaa kotona näitä asioita ihan itse. Miksi meidät kaikki pakotetaan rakentamaan taloudellisesti tuottavaa yhteiskuntaa, kun osalle meistä riittäisi tavallinen ja vaatimaton elämä? Mitä enemmän juoksemme helpomman ja taloudellisesti tuottavamman elämän perässä, sitä suuremmaksi kasvatamme avuttomien ja masentuneiden ihmisten armeijaa. Helppo elämä on pelkkä kupla, ei sellaista kannata tavoitella, sillä elämä asettaa joka tapauksessa omat haasteensa. Kannattaa tavoitella mielekkäitä ja itselleen sopivia haasteita. Jatkuva taloudellinen kasvukin on pelkkä kupla, joka ruokkii vain ihmisen ahneutta ja kateutta. Ihmiselle riittää perustarpeiden täyttäminen. Työttömien naisten kylässä naiset tekivät työtä, jonka tuloksen he näkivät päivittäin. Työ ei ollut aina helppoa eikä rahallisesti tuottavaa, mutta sen avulla pidettiin elämää yllä.

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Kategoriat