Kirjoitukset avainsanalla lapsi

Kuva, jossa on monta toteutunutta unelmaa

”Sinusta tulisi hyvä opo:” nämä sanat sanoi minulle oma oponi ollessani peruskoulun yhdeksännellä luokalla. Sen pitempi se keskustelu ei ollut. En tainnut osata vastata hänelle mitään, ajatus oli minulle täysin uusi.

Se oli yksi pieni lause ja silti niin tärkeä. Minulla oli takana kouluhistoriani surkein vuosi ja tulossa oli kouluhistoriani surkein todistus. Siis päättötodistus ja surkein ikinä. Hyvästä oppilaasta oli tullut vuodessa huono. Opon pieni lause nosti esiin ajatuksen, että tämä surkeus ei määrittele koko loppuelämääni, vielä minä nousen täältä. Ainakin opo uskoi minun mahdollisuuksiini.

Osa ikäluokastani ja luokkakavereistani pääsi ylioppilaiksi vuonna 1979. Siis osa, en minä. Surkea peruskoulun päättötodistus oli johtanut surkeaan lukiomenestykseen ja keskeytykseen vuoden opiskelun jälkeen. Sain katsella vierestä ikätovereideni lakitusta. Mummuni, eli isäni adoptioäiti julisti suureen ääneen, että koska minusta ei tullut ylioppilasta, niin suvun perintösormus menee pikkusiskolleni. Niin myös tapahtui.

Minusta tuli ylioppilas seitsemän vuotta myöhemmin eikä edes surkea ylioppilas. Iltalukion päättötodistus ja ylioppilastodistus olivat paljon paremmat kuin peruskoulun päättötodistus. Unelmani ylioppilaslakista toteutui.

”Nyt on kaikkien rouvien saunavuoro!” Näin huuteli juuri avioitunut kurssikaverini. Olimme viettämässä viimeisiä viikkoja Opistolla ennen valmistumistamme nuorisonohjaajiksi. Kaksi opiskelukaveria oli ollut naimisissa aloittaessamme opintoja ja päättäessämme rouvien määrä oli kasvanut. Minä en ollut rouva ja tuo huuto satutti minua.

Ennen omia häitäni ehdin olla mukana monen ikätoverin häissä. Olin onnellinen ystävieni puolesta ja samalla ajattelin, että tuleeko koskaan minun vuoroni olla morsian. Äitini isäpuoli oli jo ollessani 13- vuotias julistanut minulle, että sinua ei kukaan koskaan huoli. Jossakin syvällä sydämessäni uskoin hänen olevan oikeassa. Mutta hän oli väärässä ja kaksi kuukautta ennen hänen kuolemaansa sain sanoa ”Tahdon” rakastamalleni miehelle. Unelmani avioliitosta toteutui.

”Mikään ei ole niin ihanaa, kuin saada rinnoilleen oma, vastasyntynyt lapsi.” Kuinka monen ihmisen suusta kuulin tämän lauseen. Ystävät ja saman ikäiset sukulaiset saivat lapsia ja minä unelmoin omista lapsista. Halusin niin kovasti lasta, mutta sitä ei vain kuulunut. Ensin ei ollut miestä ja sitten, kun oli mies, sitä lasta ei vain yrityksistä huolimatta kuulunut. Olin jo melkein luopunut toivosta ja ryhtynyt toteuttamaan B-suunnitelmaa, kun uusi elämä ilmoitti itsestään. Viiden vuoden sisällä minusta tuli kolmen lapsen äiti. Unelmani äitiydestä toteutui.

”Te olette etuoikeutettu joukko.” Nämä sanat kuulin Yliopiston salissa aloittaessani maisteriopintoja. Olin kulkenut kohti unelmaani, kasvatustieteiden opiskelua, 20 vuotta ja tunsin todella olevani etuoikeutettu. Tosin nuoremmat sisarukseni olivat jo maistereita (siis ne terveet ja elossa olevat), samoin monet ikätoverini. Minä olin toteuttamassa opiskelu-unelmaani yli 40- vuotiaana. Siinä vaiheessa minulla oli nuorisonohjaajan virka, perhe ja opiskelupaikka yliopistossa. Vuorokaudessa oli 24 tuntia, jotka olivat tehokkaasti aikataulutettuja. Unelmani yliopisto-opinnoista toteutui.

Olin 45- vuotias, kun minusta tuli kasvatustieteiden maisteri opettajan pätevyydellä. Olin jälleen saavuttanut yhden unelmani. Myöhemmin ja vanhempana kuin moni muu, mutta se ei onneani laimentanut. Unelmani maisterin tutkinnosta toteutui.

Oma oponi oli sanonut minulle 30 vuotta aikaisemmin, että sinusta tulisi hyvä opo. Tuore maisteri aloitti ensimmäisessä opon paikassaan epäpätevänä sijaisena vähän ennen 46- vuotissyntymäpäiväänsä. Vielä olivat edessä ohjauksen opinnot seuraavassa yliopistossa. Ehdin saada opon pätevyyden ennen kuin täytin 50 vuotta. Monien vaiheiden kautta minusta siis tuli peruskoulun opo, kuten oma oponi oli aavistanut.

”Lastenlapset ovat parasta, mitä elämässä voi kokea.” Tämä on lause, jota nyt kuuntelen. Paitsi että olen päättänyt olla kuuntelematta. Sekin lause satuttaisi, jos antaisin sen satuttaa, mutta olen väsynyt kipuilemaan. Mieluummin iloitsen siitä, mitä olen saavuttanut kuin suren sitä, mitä minulla ei ole. Sureminen tekee vain kateelliseksi ja katkeraksi.

Lapsenlapsettomuus satuttaa niitä, joita on joskus satuttanut lapsettomuus. Pitääkö se kipu käydä uudelleen läpi. Ja lapsenlapsettomuus satuttaa meitä, joilla on lapsia, koska sen surkuttelu sisältää ajatuksen, että lapseni ovat epäonnistuneet. Lapsillani on oma elämänsä ja omat unelmansa. He ovat minulle rakkaita joka tapauksessa. Ehkä saan joskus kokea isovanhemmuuden, ehkä en. Joka tapauksessa olen toteuttanut omat unelmani.

Matkallani kohti unelmia minua on kantanut Raamatun lause: ”He tulevat itkien, hartaasti rukoillen, ja minä itse johdatan heitä. Minä vien heidät runsasvetisten purojen äärelle tasaista tietä, jolla hei eivät kompastu” (Jer 31: 9). Näin minua on johdatettu ja näin on hyvä. Jokaisella on oma tiensä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitienpäivän kahvihetki

Tulin lenkiltä ja aukaistuani kotioven, tyttäreni huusivat kuorossa: "Äiti, oliko siellä ihana ilma?" Olihan siellä ihana ilma. Sillä kerralla ulkona oli todella ihana ilma, mutta tyttäreni sanoivat, että joka kerta lenkiltä tullessani sanon ensimmäiseksi "olipa siellä ihana ilma", vaikka olisi ollut tuuli ja tuisku ja räntäsade. Tunnistin hyvin itseni kommentista, niin minä taidan sanoa joka lenkin jälkeen, koska yleensä nautin kaikenlaisista ilmoista ja liikkuminen ulkona on ihanaa.

Äidit sanovat monenlaisia asioita ja äitien sanonnat jäävät lasten mieleen. Tuon tapahtuman jälkeen jäin miettimään omalle äidilleni tyypillisiä sanontoja ja löytyihän niitä. Löytyi sanoja, jotka ovat satuttaneet ja löytyi sanoja, jotka ovat kantaneet elämässä. Monia äidin sanontoja muistan hellyydellä ja rakkaudella. Osa äidin sanonnoista on tarttunut omaan kielenkäyttööni ja nykyisin saatan kuulla äidiltä perittyjä sanoja  lasteni suusta, tutut sanonnat siirtyvät sukupolvelta toiselle. Äitien sanoilla on iso merkitys.

Äidiksi tulemisessa on jotain pyhää ja ihmeellistä, samalla siinä on jotain hyvin raadollista ja pelottavaa. Voiko olla mitään kauniimpaa ja herkempää kuin äiti, joka pitää sylissään vastasyntynyttä lastaan. Siinä hetkessä muuttuu kaikki eikä kuitenkaan muutu mikään. Kaikki muuttuu, koska äitiyttä ei voi peruuttaa. Sitä voi katua ja sen voi yrittää unohtaa, mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi. Syntymänsä jälkeen lapsi kuuluu erottamattomasti äidin elämään, halusi hän sitä tai ei, onneksi useimmat äidit haluavat. Mikään ei muutu, koska äidiksi tultuaankin nainen on sama ihminen kuin ennen äitiyttä, hän kantaa mukanaan sukunsa perintöä, hänellä on oma luonteensa, omat toiveensa ja oma elämänsä, lapsi tulee sen kaiken keskelle ja ottaa oman paikkansa kyselemättä ja miettimättä, miltä äidistä nyt tuntuu.

Äidit sanovat lapsilleen kipeitä sanoja, koska he kantavat sisällään oman elämänsä kipupisteitä. Pieni lapsi ottaa äidin kipeätkin sanat totuutena, nuori alkaa kapinoida niitä vastaan ja joillain ihmisillä menee aikuisikä kipuillessaan äidiltä kuultujen kipeiden sanojen kanssa. Iän myötä olen oppinut ymmärtämään, että äidin kipeät sanat kertovat enemmän äidistä itsestään kuin lapsesta ja sen ymmärtäminen on auttanut vapautumaan niiden sanojen taakasta. Olen pyrkinyt vapautumaan oman elämäni kipupisteistä, jotta en siirtäisi niitä lasteni kannettavaksi. Osittain olen onnistunut, en täysin, mutta haluan olla avoin keskustelemaan heidän kanssaan kaikesta. Menneisyyttä ei voi muuttaa, sitä voi oppia ymmärtämään, siitä voi vapautua ja sen voi antaa anteeksi.

Toivottavasti enemmän kuin kipeitä sanoja äidit lausuvat lapsilleen helliä ja rohkaisevia sanoja, sellaisia sanoja, jotka kantavat läpi elämän. Pieni hetki äidin sylissä, pään silitys ja sanat "äidin oma rakas lapsi" ovat elämän tärkeimpiä asioita. Jokaisen lapsen olisi hyvä saada tuntea olevansa parasta, mitä äidin elämässä on tapahtunut.

Oma äitini on aina rakastanut runoja ja lausunut niitä. Monet runot tuovat mieleeni äidin. Hän on myös ollut lähes traumaattinen siivooja. Suurella lämmöllä muistan äidin sanat: "Nyt minä keitän kahvit ja nautin." Jatkuvan siivoamisen keskellä ja siivoamista tärkeämmäksi on noussut kyky nauttia. Elämä käy raskaaksi, jos se on jatkuvaa työtä ja velvollisuuksien täyttämistä, välillä on hyvä keittää kahvit ja nauttia. Äitiäni ja ehkä monen muunkin ihmisen äitiä kuvaa hyvin Timo Pusan runo:

Minä olen semmoinen nautiskelija, sanoo naapurin mummo,                                                                                                           aamulla keitän oikein hyvät kahvit ja luen lehden tarkkaan,                                                                                                   sitten otan lääkkeen ja lähden siivoamaan.

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Blogiarkisto

Kategoriat