Kirjoitukset avainsanalla vanhuus

Arvokas vanha ihminen

Me haluamme elää mahdollisimman pitkään, mutta emme halua tulla vanhoiksi. Tämä asia tuli taas todistetuksi, kun viime päivinä olen lukenut useista medioista, kuinka ihmiset eivät halua, että heitä kutsutaan vanhoiksi.

Eläkeliitto toteutti huhti- toukokuussa 2021 kyselyn vuosina 1930- 1960- syntyneille suomalaisille. Kyselyn mukaan harva haluaisi kutsua itseään vanhukseksi tai vanhaksi ihmiseksi. Ikään liittyvien termien suosio on selvästi laskenut.

Miksi koemme termin vanha tai vanhus niin negatiivisena, että emme halua meitä kutsuttavan vanhoiksi? Eihän vanha ole adjektiivina sen huonompi kuin nuorikaan.

Elää pitkään tulematta vanhaksi on mahdoton yhtälö, sillä mitä pitempään elää, sitä vanhemmaksi tulee. Jos elää kovin pitkään, vanhuusvuosien määrä vain kasvaa. Pitkä elämä ei tarkoita pitkää nuoruutta vaan pitkää vanhuutta.

Jos haluamme elää pitkään, meidän on syytä oppia arvostamaan vanhuutta ja vanhuksia. Jos yhteiskuntana haluamme, että ihmiset elävät vanhoiksi, meidän on syytä todella miettiä, miten hoidamme vanhuuttaan elävät kansalaisemme.

Kuihtuvat maaseutukunnat kärsivät muuttotappiosta ja kilpailevat muuttajista. Kunnat kaipaavat nuoria aikuisia ja lapsiperheitä. Löytyykö jostain kunta, joka kaipaa vanhuksia?

Moni kunta on käynnistänyt kampanjan, jolla houkutellaan nuoria aikuisia palaamaan lapsuusmaisemiin. Hyvä juttu. Voisiko myös käynnistää kampanjan, jolla houkutellaan eläkeikää lähestyviä ihmisiä palaamaan lapsuusmaisemiin?

Moni eläkeläinen tai lähivuosina eläköityvä ihminen on aikanaan lähtenyt työn perässä kotiseudulta. Eikö heitä kaivata takaisin kotiseudulle? Nuoret ikäluokat eivät turvaa kunnan tulevaisuutta sen paremmin kuin vanhuksetkaan.

Tai miksi yhdenkään kuntalaisen pitäisi turvata kunnan tulevaisuus? Emme elä menneisyydessä emmekä tulevaisuudessa, me elämme nyt. Parasta on nyt elää kunnassa, jossa kaiken ikäisillä ihmisillä on hyvä olla.

Lapsiperheet tarvitsevat valtavan määrän kunnan kustantamia palveluita eikä ole mitenkään varmaa, että ne kalliisti hoidetut ja koulutetut lapset ja nuoret jäävät kuntaan asumaan.

Vanhuksetkin tarvitsevat kunnan palveluita. Suurin osa vanhuksista on kuitenkin työvuosinaan maksanut veronsa kuntaan ja maksetaanhan eläkkeestäkin veroa. Kunnissa olisi aika alkaa arvostamaan vanhusväestöään.

Meidän yksittäisten ihmisten on aika opetella arvostamaan lähellämme eläviä vanhoja ihmisiä. Vanhoissa ihmisissä näemme oman tulevaisuutemme. Nuoruus on jokaisen kohdalla katoavaa, kyse on vain ajasta, joka kuluu.

Vanhuus ei siis ole jokin välttämätön paha, vaan se on arvokas ikävaihe jokaiselle, joka sen pääsee kokemaan. On etuoikeus saada elää vanhaksi.

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
eVanhemmiten vauhti hidastuu ja välillä pitää pysähtyä vetämään henkeä, samalla näköalat laajenevat.

Usein sanotaan, että ikä on vain numero. Niinhän se on, mutta se on myös numero, joka kertoo paljon. Minun numeroni on 60, se tuli täyteen viime syksynä. Se on paljon suurempi numero kuin 20 ja siltä se myös tuntuu. Se on myös selvästi pienempi numero kuin 80, vaikka siitä minulla ei vielä ole kokemusta. Vanha tietää, miltä tuntuu olla nuori, mutta nuori ei tiedä, miltä tuntuu olla vanha, se selviää aikanaan.

Vuosikymmenet vierivät

Täyttäessäni 10 ja 20 vuotta, syntymäpäivä tuntui juhlalliselta tapahtumalta ja olin mielestäni saavuttanut jotain merkittävää. Siihen asti en ajatellut ikääntyväni, vaan kehittyväni ja tulevani koko ajan jotenkin tärkeämmäksi ihmiseksi. Ikääntyminen oli hyvä asia.

Sen jälkeen on ollut toisin. 30 vuotta häälyi edessä jonkinlaisena rajapyykkinä, johon mennessä olisi saavutettava jotain ammattiin valmistumisen, työelämän ja perheen perustamisen suhteen. Mitä enemmän ikävuosia kertyi ja kaikki nuo palikat eivät olleet kohdillaan, sitä uhkaavammalta 30- vuotissyntymäpäivä alkoi näyttää. Ikääntyminen ei enää ollutkaan ainoastaan hyvä asia.

Seuraavat vuosikymmenet, 40- ja 50- vuotispäivät sujahtivat ohi elämän tiimellyksessä ja päästiin kuudenkympin kynnykselle. 60 ikävuotta näyttäytyi edessä yhtä uhkaavalta kuin aikanaan 30 vuotta. Jotenkin sitä vain tajusi, että elämää on takana aika paljon ja edessä aina vain vähemmän. Ikääntyminen ei tuntunut enää ollenkaan hyvältä.

Elämä on vanhenemista ensimmäisestä elinpäivästä lähtien, pelkkää ikääntymistä alusta loppuun. Silti puhumme vanhenemisesta ikään kuin se alkaisi vasta jossain tietyssä iässä.

Kunnes menettää jotain

Ikääntyminen tuntuu hyvältä niin kauan, kun edessä on jotain, mitä kannattaa odottaa. Elämän alkupuoliskolla ikävuosien myötä saavuttaa jotain merkittävää, kunnes saavuttaa iän, jolloin huomaa menettävänsä jotain merkittävää.

Mitä enemmän ikävuosia kertyy, sitä enemmän kertyy menetettyjä asioita. Ja moni niistä asioista on menetetty lopullisesti. Vanheneminen on luopumista ja uusiin elämänvaiheisiin sopeutumista.

Tyhjä pesä

Nuorena haaveilin tulevani äidiksi 25- vuotiaana. En tullut eikä silloin ollut näköpiirissä edes sopivaa isäehdokasta. Siirsin tavoitetta viisi vuotta eteenpäin. Täyttäessäni 30 vuotta isäehdokas oli löytynyt ja ensimmäinen lapsi syntymäisillään.

Esitellessäni pienokaistani työkavereilleni eräs heistä sanoi: ”Aika kuluu niin nopeaan, että et huomaakaan, kun tämä lapsi lähtee kouluun.” Silloin se tuntui kaukaiselta ajatukselta, mutta niinhän siinä kävi. Lapsi meni kouluun, sitten sinne meni myös toinen ja kolmas lapsi.

Ja yllättävän nopeasti lapsi lähti maailmalle, niin myös toinen ja kolmas. Koti, joka oli ollut täynnä elämää, olikin tyhjä. Meidän lapsiperhe-elämämme oli lopullisesti takana.

Emme ehtineet miettiä, miten selviämme tyhjän pesän kriisistä tai miten käytämme lisääntyvän vapaa-ajan. Perhe-elämän tilalle tuli parantumaton sydänlihassairaus, joka täytti meidän tyhjän kotimme. Meistä ei tullut vain vanha pari, jonka lapset ovat lähteneet maailmalle, vaan meistä tuli sairas, vanha pari. Menetimme kerralla paljon ja tunsimme yht´äkkiä siirtyneemme keski-iästä vanhuuteen. Mihin jäi rauhallinen ikääntyminen?

Sitten joskus eläkkeellä

Vanhenemiseen liittyy myös hyviä asioita, ainakin yksi. Kukapa ei olisi joskus miettinyt, mitä tekee sitten joskus, kun ei ole enää työelämässä. Kun ikää kertyy riittävästi, pääsee eläkkeelle ja voi tehdä kaikkea sitä, mitä ei ole työvuosina ehtinyt. Mielessä pyörii ajatus, nyt ei ole aikaa, mutta sitten joskus eläkkeellä.

Meilläkin oli haaveemme, sitten joskus, kun olemme eläkkeellä, vietämme enemmän aikaa Lapissa, mieheni kotiseudulla. Lunastamme itsellemme hänen kotitalonsa, kunnostamme sen ja vietämme siellä puolet vuodesta. Lapin kodistamme teemme vaellusmatkoja tunturiseuduille, patikoimme, marjastamme ja kalastamme. Se oli meidän eläkeunelmamme.

Toisin kävi. Eläkevuodet tulivatkin vastaan nopeutetussa aikataulussa ja työkyvyttömyyseläkkeen muodossa. Samaan aikaan, kun ryhdyimme toteuttamaan unelmaamme, alkoi miehen terveys reistailla. Työkyvyttömyyseläke ei kuulunut suunnitelmiimme eikä se ollut mikään juhlallinen tapahtuma siirtyä pois työelämästä.

Saavutimme unelmamme, miehen kotitalo Lapissa on meidän. Meidän on myös miehen menetetty terveys. Viettäessämme ensimmäistä kesäämme kesäasunnossamme totesimme, että vaellusreissut taitavat jäädä suunniteltua lyhyemmiksi. Talon remonttihommatkin täytyisi jättää ammattimiesten hoidettavaksi ja heidän käyttämistään rajoittaisi odotettua pienemmäksi jäävä eläke. Lapissa olemistamme säätelevät myös säännölliset ja yllättävät sairaalareissut. Ikääntymisen myötä elämässä lisääntyvät asiat, joita ei voi itse valita, ne täytyy vain hyväksyä.

Meistä tuli vanhoja

Sairaus toi elämäämme vanhuuteen liittyviä asioita ennen aikojaan. Sairaalareissuilla olemme huomanneet, että huonekaverit ovat yleensä noin 20 vuotta miestäni vanhempia. Hän jakaa elämässään samoja asioita näiden reilusti itseään vanhempien ihmisten kanssa. Ja minä vierailen osastolla reilusti itseäni vanhempien puolisoiden kanssa. Tulen osastolle työpäivän päätteeksi, toiset vierailijat ovat eläkeläisiä.

Emme jaa oman ikäluokkamme arkipäivää, vaan olemme hypänneet vanhempiemme ikäluokkaan. Sydänongelmista kärsivä isäni on miestäni paremmassa kunnossa. Isäni ollessa meidän iässämme, hän juoksi maratoneja, mieheni tekee muutaman kilometrin pituisia kävelylenkkejä. Sairauden myötä hyppäsimme kokemusmaailmassamme kahden ikävuosikymmenen yli.

Sairaudet ja vanhuus kuuluvat usein yhteen. Iän mukanaan tuomat fyysiset vaivat ja sairaudet lisääntyvät vähitellen. Toisin käy vakavaan sairauteen sairastumisen kanssa, se putoaa elämääsi kuin pommi. Pommin pudottua ja ensi säikähdyksestä selvittyäsi ryhdyt vain jotenkin raivaamaan tietäsi eteenpäin sairauden maailmassa. Vanhuuteen ehtii valmistautua ja siirtyä yhdessä toisten ikätovereiden kanssa. Vakavaan sairauteen sukelletaan kerralla syvään veteen ja ikätoverit jäävät rannalle jatkamaan omaa elämäänsä.

Vanhana arvokas

Miehen sairastumisen myötä myös minä aloin tuntea itseni vanhaksi. Täyttäessäni 60 vuotta viime vuonna koronarajoitusten keskellä tunsin itseni vanhemmaksi kuin suurin osa ikätovereistani. Samalla olen huomannut, että ei tämä vanhenevan ihmisen elämä välttämättä ole huonoa elämää.

Olen tulossa vanhaksi aikana, jolloin vanhuutta ei kunnioiteta. Tämä maailma on nuoruutta, kauneutta ja terveyttä korostava maailma. Kukapa haluaisi olla vanha ja sairas. Mitä vanhemmaksi elää, sitä varmemmin vanhuus ja sairaus tulevat tutuiksi jokaiselle.

Minä olen edelleen minä, vaikka ikää on kertynyt ja elämässä on välillä satanut lunta tupaan oikein kinoskaupalla. Sama ihminen minä silti olen kuin lapsena, nuorena tai keski-ikäisenä. Minulla on edelleen se elämä, jonka sain syntyessäni tähän maailmaan noin 60 vuotta sitten. Ikä tai sairaus, vaikeat elämänkokemukset eivät vie ihmisarvoa.

Elämän rikkaus muodostuu juuri siitä, että meitä on tällä maapallolla eri ikäisiä ihmisiä. Kuka jaksaisi elää maailmassa, joka olisi täynnä nuoria ja tehokkaita ihmisiä. Heillä on paikkansa, mutta paikkansa on myös meillä vanhemmilla, jotka olemme jo nähneet elämää vähän laajemmin ja syvemmin. Ilman meidän kokemustamme nuoret ikäluokat olisivat monessa asiassa kovin yksin.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän arvostan minua vanhempia sukupolvia. He ovat näyttäneet minulle tien, miten elämässä selviää silloin, kun omat suunnitelmat eivät toteudu, vauhti hidastuu ja voimat vähenevät. Nuoruudessa on ulkoista kauneutta, vanhenemisessa on jotain salattua ja sisäistä kauneutta, jotain, joka kannattaa jättää perinnöksi tuleville sukupolville.

Kommentit (2)

Mummolassa kohtaavat eri sukupolvet.

Kuuntelin ja katselin tietokoneen näytöltä virtuaalista ammatillisen oppilaitoksen esittelyä. Nykyisinhän kaikki tapahtuu virtuaalisesti tietokoneen äärellä.

Oppilaitoksen edustajat esittelivät uudistuvaa sosiaali- ja terveydenhoitoalan perustutkintoa, siis tulevien lähihoitajien koulutusta. Alalle löytyy kyllä vuosittain hakijoita, mutta hakijat eivät ole kiinnostuneita ikääntyneiden hoitoon suuntautuvasta koulutusvaihtoehdosta.

Esittelyssä todettiin moneen kertaan, kuinka vanhukset ovat nuorten näkökulmasta katsottuna pelottavia. Nuoret eivät ole elämässään kohdanneet vanhuksia ja tuntemattomat asiat pelottavat. Tarvitaan siis pehmeä lasku hoitoalan opintoihin.

Olenhan minä sen omassakin opon työssäni huomannut, lastenhoito, päihde- ja mielenterveystyö sekä ensihoito kyllä kiinnostavat, ei vanhusten hoito. Tulevaisuudessa meillä on kuitenkin enemmän vanhuksia kuin lapsia.

Jotenkin tuo ajatus pelottavasta vanhuudesta pysäytti. Se pysäytti siksi, että puhuttaessa vanhuksista en näe silmissäni rumaa ja vastenmielistä olentoa, näen silmissäni vanhat vanhempani. He ovat minulle rakkaita ihmisiä, jotka ovat tulleet elämässään viimeiseen ikävaiheeseen.

Näen silmissäni myös omat edesmenneet isovanhempani ja monet vanhat ihmiset, jotka olivat ystäviäni nuoruudessa. Heidän esimerkkinsä avulla olen selvinnyt monista elämän karikoista.

Vanhuudessa on jotain todella kaunista ja samalla haurasta. Me tarvitsemme vanhuksiamme ja he tarvitsevat nuorempien apua ja hoitoa. Eivät nuoret, kauniit ja tehokkaat ihmiset ole sen arvokkaampia kuin vanhatkaan.

Vanhan ihmisen kehossa asuu sama ihminen, joka hän on ollut syntymästään asti. Hänen sisällään asuu lapsi, nuori, aikuinen ja vanhus, siis koko inhimillinen elämä. Hän ansaitsee hyvän hoidon ja arvokkaan elämän siinä missä lapset ja nuoretkin.

Ajatus pelottavasta vanhuudesta pysäytti myös siksi, että olen iässä, jolloin on jo helppo nähdä itsensäkin hoidettavana vanhuksena. Nuorena sitä kuvittelee, että vanhuus on jotain, joka ei kosketa minua, kunnes huomaa olevansa samanlainen kuolevainen ihminen kuin kaikki muutkin.

Ja siinä kuolevaisuudessa on myös asia, joka vanhuudessa pelottaa. Lapsista ja nuorista on helppo puhua, koska heillä on tulevaisuus edessään ja se tuntuu toiveikkaalta.

Mutta se tulevaisuuskin voi olla pelottava asia. Vanhuudessa on juuri siinä suuri vapautus, enää ei tarvitse yrittää ansaita mitään.

Vanhuus tulee nopeammin kuin mitä nuorena osasi kuvitella. Nykyaika tarjoaa meille paljon harhoja, joissa on helppo elää ja kuvitella olevansa jotenkin turvassa ja etuoikeutettu. Yksi harha on kuvitelma ikuisesta terveydestä ja nuoruudesta.

On hyvä, että oppilaitos pyrkii tarjoamaan nuorille pehmeän laskun vanhusten kohtaamiseen. Vielä pehmeämpi lasku olisi elää sellaisessa yhteisössä, jossa saisi lapsesta asti olla vanhojen ihmisten lähellä, ihan oikeasti eikä vain virtuaalisesti.

Kommentit (0)

Olen kuin päivänkakkara syksyisellä niityllä.

Samana syksynä, kun minä saavutin täysi-ikäisyyden, mummuni täytti 60 vuotta. Muistan tuon syksyn kuin eilisen päivän ja muistan, miten vanhalta mummu minusta tuntui. Olin onnellinen, että minä en ollut se 60- vuotias.

Silloin 60- vuotiaana mummuni elämä ei ollut mitenkään onnettoman näköistä. Pikemminkin tuntui siltä, että hän eli elämänsä parasta aikaa. Hän oli ystävällinen ja hauska ihminen, hänen kanssaan pystyi tekemään mukavia asioita, kuten pelaamaan lautapelejä tai käymään autoajelulla minun ensimmäisellä autollani. Hänen kanssaan oli hyvä olla.

Miksi en kuitenkaan silloin nuorena halunnut olla 60- vuotias? Vastaus on yksinkertainen, ymmärsin, että 60- vuotias mummuni on lähempänä kuolemaa kuin nuori minä. Minulla oli elämä edessä ja se oli huumaava ajatus.

Ja nyt mietin, mihin se silloin edessä ollut elämä on hurahtanut. Mummuni on ollut kuolleena jo yli 30 vuotta ja tänä syksynä minä huomaan olevani se 60- vuotias. Nuori minä elää minussa edelleen ja kuitenkin olen samalla myös vanha, vanhuus on lähempänä kuin nuoruus.

Olen 60- vuotias aikana, jolloin ihaillaan nuoruutta ja tehokkuutta yli kaiken, siis niitä asioita, jotka omassa elämässäni siirtyvät koko ajan selvemmin menneisyyteen kuin tulevaisuuteen. Olen iässä, jossa laatu korvaa määrän, mutta juuri nyt se laatu ei ole suurinta huutoa.

Silloin nuoruudessa mummu tuntui minusta vanhalta, mutta ei se ollut negatiivinen asia. Nyt, kun itse olenkin se vanha, joka taholta vakuutetaan minulle, että et sinä ole vanha, olet niin nuorekas. Mitä pahaa on siinä, että on vanha? Mummuni oli hauska ja ystävällinen ihminen ja viihdyin hänen seurassaan. Ystävällisyys ja huumorintaju eivät kysy ikää, mieluummin olen ystävällinen ja vanha kuin töykeä ja nuori.

Olen kuin päivänkakkara syksyisellä niityllä. Lämpimänä syyspäivänä se kukkii kauniisti, vielä on aikaa kukkia ja olla aktiivinen. Samalla syksy etenee, kuolleet lehdet putoavat puista ja lopulta päivänkakkarakin joutuu luovuttamaan.

Yllättäen huomaan, että ei se luovuttaminen olekaan niin paha asia kuin silloin nuorena tuntui. Moni asia näyttää nyt niin erilaiselta. Elämä on saanut paljon uusia värejä. Nuoruus on ylimainostettua, siitä voi aivan hyvin päästää irti ja avata silmänsä näkemään elämänsä monipuoliset maisemat. Vanhuus on yhtä arvokas osa elämää kuin nuoruuskin.

Nuorena en tiennyt, mitä elämä tulee antamaan. Nyt tiedän, mitä elämä on antanut menneinä vuosikymmeninä, tulevaisuudesta en edelleenkään tiedä. Nuorena luotin siihen, että elämäni on Jumalan kädessä. Siihen luotan edelleen ja se riittää. Nuori tai vanha, minä olen minä ja tällaisena arvokas.

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Blogiarkisto

Kategoriat