Kirjoitukset avainsanalla eläkeikä

Loputon taival

Yle uutisoi ma 19.8. nuorista opiskelijoista, jotka eivät usko pääsevänsä koskaan eläkkeelle, koska eläkeikää nostetaan jatkuvasti. Eliniän odote nousee ja sitä mukaa pitää nostaa myös eläkeikää. Uutisen mukaan joka toinen nykynuori tulee elämään satavuotiaaksi.

Muistan päivän yli 40 vuotta sitten. Olin valmistunut ensimmäiseen ammattiini ja aloittanut ensimmäisessä työpaikassani. Olin mummuni kanssa päiväkävelyllä ja juttelin innoissani työsuunnitelmistani.

Olin nuori ja täynnä uskoa tulevaisuuteen. Olin innoissani uudesta elämänvaiheesta. En tuohon aikaan uhrannut ajatustakaan eläköitymiselle, halusin olla töissä enkä eläkkeellä, vanhuus tuntui kovin kaukaiselta ajatukselta.

Mummu oli silloin saman ikäinen kuin minä nyt. Hän tuntui minusta tosi vanhalta ja oli mielestäni ollut aina eläkkeellä. Minun elinaikanani hän ei ollut ollut päivääkään töissä kodin ulkopuolella ja lehmätkin oli laitettu pois kymmenen vuotta aikaisemmin.

Olen siis tehnyt monta vuotta pidemmän työuran kuin mummuni. Olen myös tehnyt pidemmän työuran kuin vanhempani. Pidemmästä työurasta huolimatta olen päässyt monessa suhteessa työelämässä helpommalla kuin minua edeltävät sukupolvet.

Olen nähnyt työhyvinvoinnin kehittymisen ja saanut nauttia monista työelämän eduista, joista vanhempani ja isovanhempani eivät päässeet osallisiksi. Olen nauttinut vakituisista työsuhteista, viisipäiväisestä työviikosta, palkallisista lomista, äitiyslomista, vuorotteluvapaasta ja opintovapaasta.

Jos olisin nyt nuori ja työelämäni alussa, en murehtisi nousevaa eläkeikää. Murehtisin työelämän alasajoa. Suren työelämän alasajoa myös vanhana työntekijänä.

Haluaisin jättää nuoremmille sukupolville työelämän, jossa on varaa suunnitella tulevaisuutta, mahdollisuus innostua, kehittyä, opiskella ja etsiä uusia polkuja. Haluaisin jättää työelämän, jossa on varaa satsata myös perhe-elämään, vapaa-aikaan ja omaan hyvinvointiin.

Eläkeiän nostaminen on meidän vanhempien työntekijöiden ongelma, meidän, joiden nenän edestä sitä porkkanaa siirretään koko ajan eteenpäin. Meidän, joiden pitäisi edelleen jaksaa, vaikka voimat on jo kulutettu eivätkä aivot enää taivu jatkuvaan muutokseen.

Mutta eihän elinikä voi loputtomasti nousta eikä eläkeikää pohjattomasti nostaa. Ihmisen työkyky on rajallinen. Tehot vain hiipuvat ja voimat loppuvat, vaikka päättäjien suunnitelmat kuinka huutaisivat jatkuvaa tehostamista.

Mikä ihme tätä nykyaikaa vaivaa, kun tuottavuutta pitäisi jatkuvasti nostaa, tehoja saada lisää, kaiken pitäisi tapahtua aina vain halvemmalla ja pienemmällä työvoimalla. Mitä merkitystä on eläkeiän nostolla, jos nuoret uupuvat työelämässä jo alle kolmevitosina?

Ylen jutussa todetaan myös, että eläkejärjestelmää ehditään muuttaa vielä monta kertaa ennen nykyisten opiskelijoiden eläköitymistä. Miksi siis pelotella nuoria työntekijöitä eläkeiän nostolla, nyt on aika pitää huolta heidän jaksamisestaan työelämässä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Oli kaunis maaliskuinen päivä vuonna 1982. Kävelin mummuni kanssa vierailulle hänen siskonsa luokse. Silloin elin todeksi unelmaani.

Toukokuussa valmistuisin ensimmäiseen ammattiini, olin juuri aloittanut työt ensimmäisessä virkapaikassani seudulla, jonne olin ikävöinyt kymmenen vuotta. Elämä hymyili kilpaa keväisen auringon kanssa.

Muistoissani olen usein palannut tuohon päivään. Virkaurani alkamisesta tuli tänä vuonna kuluneeksi 42 vuotta. Samana päivänä Suomi sai uuden presidentin.

Mummuni oli vuonna 1982 nuorempi kuin minä nyt eikä hän ollut ollut työelämässä yli kymmeneen vuoteen. Vuonna 1969 Suomessa tuli voimaan pellonvarauslaki, mummulan pellot oli laitettu pakettiin ja lehmät lähetetty teuraaksi. Siihen loppui yhden pienviljelijäperheen urapolku.

Minun työurani jatkuu edelleen, ikä- ja työvuosia on kiitettävästi, mutta ei riittävästi, jotta olisin ansainnut eläkkeen. Urani aikana eläkeikä on siirtynyt kaksi kertaa. Sukuni vanhemmista ikäluokista en tiedä ketään, joka olisi minun ikäisenäni ollut töissä.

Vuonna 1982 minulla oli erilainen suunnitelma tulevasta työurasta, kuin mitä se on ollut. Ei nuorena voi tietää, mihin elämä kuljettaa, en tiedä sitä edelleenkään.

Yksi osa työuraani on ollut ohjata nuoria tekemään suunnitelmia tulevaisuutensa suhteen. Omassa elämässäni olen moneen kertaan tarvinnut urasuunnittelutaitoja. Olen sukkuloinut perheen, työn ja opiskelun välillä, vaihdellut työpaikkoja, tehnyt uusia suunnitelmia ja lähtenyt uusille poluille.

Ei kukaan voi tietää, mitä tekee loppuelämänsä ajan, ellei ole riittävän vanha, jolloin sen voi jo aavistaa. Urasuunnittelutaidot koostuvat siitä, että tuntee menneisyytensä, tietää nykytilanteensa ja osaa käyttää hyödykseen olemassa olevia mahdollisuuksia.

Muutaman kerran opourani aikana olen kuullut nuoren lausumana: ”Minusta tulee presidentti.” Ehkä useammin olen kuullut lauseen: ”Minusta tulee sossupummi.” Todellisuus on ehkä näiden vaihtoehtojen välissä, mutta saattavathan nämäkin toteutua.

Presidentin paikkoja on tarjolla harvoin ja yksi kerrallaan, joten kannattaa suunnitella varavaihtoehtoja, joiden kautta lähteä tätä unelmaa kohti. En tiedä, minkä ikäisenä Alexander Stubb on ensimmäisen kerran miettinyt mahdollisuuksiaan presidentiksi. Pitkä poliittinen ja kansainvälinen ura on johtanut tähän tehtävään.

Sossupummiheitto on enemmän sellainen epävarmuuden ilmaisu, en jaksa miettiä asiaa ja pelkään tulevaisuutta. Joku unelmoi suuria ja toinen ei uskalla unelmoida edes pieniä.

Mummuni, joka oli syntynyt Venäjän vallan aikana, ei elämässään saanut mahdollisuutta tehdä urasuunnitelmia, vaikeat aikakaudet sanelivat elämisen ehdot. Minä olen saanut mahdollisuuden toteuttaa suunnitelmiani. Tällä hetkellä teen eläköitymissuunnitelmia, ei kenenkään ura jatku loputtomasti.

Nuoret eivät tiedä, millaiseen työelämään ovat suuntaamassa. Toivon, että heillä on mahdollisuus suunnitella ja toteuttaa suunnitelmiaan. Elämä vie mihin vie, on vain otettava askel kerrallaan ja jatkettava suunnittelemista vaihe vaiheelta.

Arvokas vanha ihminen

Me haluamme elää mahdollisimman pitkään, mutta emme halua tulla vanhoiksi. Tämä asia tuli taas todistetuksi, kun viime päivinä olen lukenut useista medioista, kuinka ihmiset eivät halua, että heitä kutsutaan vanhoiksi.

Eläkeliitto toteutti huhti- toukokuussa 2021 kyselyn vuosina 1930- 1960- syntyneille suomalaisille. Kyselyn mukaan harva haluaisi kutsua itseään vanhukseksi tai vanhaksi ihmiseksi. Ikään liittyvien termien suosio on selvästi laskenut.

Miksi koemme termin vanha tai vanhus niin negatiivisena, että emme halua meitä kutsuttavan vanhoiksi? Eihän vanha ole adjektiivina sen huonompi kuin nuorikaan.

Elää pitkään tulematta vanhaksi on mahdoton yhtälö, sillä mitä pitempään elää, sitä vanhemmaksi tulee. Jos elää kovin pitkään, vanhuusvuosien määrä vain kasvaa. Pitkä elämä ei tarkoita pitkää nuoruutta vaan pitkää vanhuutta.

Jos haluamme elää pitkään, meidän on syytä oppia arvostamaan vanhuutta ja vanhuksia. Jos yhteiskuntana haluamme, että ihmiset elävät vanhoiksi, meidän on syytä todella miettiä, miten hoidamme vanhuuttaan elävät kansalaisemme.

Kuihtuvat maaseutukunnat kärsivät muuttotappiosta ja kilpailevat muuttajista. Kunnat kaipaavat nuoria aikuisia ja lapsiperheitä. Löytyykö jostain kunta, joka kaipaa vanhuksia?

Moni kunta on käynnistänyt kampanjan, jolla houkutellaan nuoria aikuisia palaamaan lapsuusmaisemiin. Hyvä juttu. Voisiko myös käynnistää kampanjan, jolla houkutellaan eläkeikää lähestyviä ihmisiä palaamaan lapsuusmaisemiin?

Moni eläkeläinen tai lähivuosina eläköityvä ihminen on aikanaan lähtenyt työn perässä kotiseudulta. Eikö heitä kaivata takaisin kotiseudulle? Nuoret ikäluokat eivät turvaa kunnan tulevaisuutta sen paremmin kuin vanhuksetkaan.

Tai miksi yhdenkään kuntalaisen pitäisi turvata kunnan tulevaisuus? Emme elä menneisyydessä emmekä tulevaisuudessa, me elämme nyt. Parasta on nyt elää kunnassa, jossa kaiken ikäisillä ihmisillä on hyvä olla.

Lapsiperheet tarvitsevat valtavan määrän kunnan kustantamia palveluita eikä ole mitenkään varmaa, että ne kalliisti hoidetut ja koulutetut lapset ja nuoret jäävät kuntaan asumaan.

Vanhuksetkin tarvitsevat kunnan palveluita. Suurin osa vanhuksista on kuitenkin työvuosinaan maksanut veronsa kuntaan ja maksetaanhan eläkkeestäkin veroa. Kunnissa olisi aika alkaa arvostamaan vanhusväestöään.

Meidän yksittäisten ihmisten on aika opetella arvostamaan lähellämme eläviä vanhoja ihmisiä. Vanhoissa ihmisissä näemme oman tulevaisuutemme. Nuoruus on jokaisen kohdalla katoavaa, kyse on vain ajasta, joka kuluu.

Vanhuus ei siis ole jokin välttämätön paha, vaan se on arvokas ikävaihe jokaiselle, joka sen pääsee kokemaan. On etuoikeus saada elää vanhaksi.

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Blogiarkisto

Kategoriat