Istun tuijottaen tietokoneen näyttöä. Edessäni on kolme riviä tekstiä. Se sisältää yhden lauseen, joka ei ala isolla alkukirjaimella eikä pääty pisteeseen, sillä lauseessa ei ole yhtään välimerkkiä. Välimerkkien puuttumisen lisäksi lauseessa on yksi yhdyssanavirhe, kolme väärin kirjoitettua sanaa, ja asiasisältökin jää vähän kyseenalaiseksi. Tekstillä ei myöskään ole otsikkoa eikä siihen ole kirjoitettu tekijän nimeä. Tuijotan tekstiä epätoivoisena ja huokaan syvään. Onko tämä oppilastyö hyväksytty vai hylätty suoritus? Kuinka alas riman voi laskea?
Olen antanut oppilaille selkeät ohjeet tähän tehtävään. Tekstin pituuden pitäisi olla noin yhden sivun verran tietyllä fontilla ja rivivälillä. Kolmea riviä ei hyvällä tahdollakaan voi laskea yhdeksi sivuksi. Sisällön suhteen olin suunnitellut paljon eri vaihtoehtoja, jotta jokaiselle varmasti löytyisi jotakin kirjoitettavaa. Halutessaan tehtävän sai suorittaa myös piirtämällä tai tekemällä vaikka sarjakuvan. Aikaakin oli kahden oppitunnin verran, kotona ei tarvinnut tehdä mitään. Mutta ei auta, tässä oli tulos.
Sain luettavakseni monta todella hyvää tekstiä. Sain luettavakseni myös aivan liian monta, aivan liian surkeaa tekstiä. Niin surkeaa, että jos tekijä olisi vähänkään viitsinyt nähdä vaivaa, hän olisi pystynyt parempaan. Tai jos tekijää olisi edes vähän hävettänyt, hän ei olisi palauttanut tekstiään opettajan luettavaksi.
Katsellessani tietokoneen näyttöä sanat ”saman lainen, tieteelinen ja taitteellinen” suorastaan hyppivät silmilleni ja mietin, mitä ne minulle kertovat. Ne kertovat, että yhdeksänvuotisen, ilmaisen peruskoulun viimeisenä keväänä nuori arvostaa saamaansa koulutusta niin vähän, että tämä riittää näytöksi kirjallisesta osaamisesta. Yhtä vähän hän arvostaa minua opettajana, koska ei halua näyttää minulle parasta osaamistaan, oikeastaan hän ei halua näyttää minkäänlaista osaamista. Tai sitten hän ei arvosta opoa oppiaineena, koska siitä ei anneta arvosanaa todistukseen. Joka tapauksessa sanat kertovat arvostuksen puutteesta.
Sanat voivat kertoa myös välinpitämättömyydestä. Vaatiessani kirjoitusvirheiden korjaamista saan vastaukseksi: ”Mitä väliä, ei tämä ole mikään äikän tunti.” Ei ole äikän tunti, mutta miksi kirjoittaa huonoa tekstiä, jos kerran pystyy parempaan. Miksi ei haluaisi näyttää parasta osaamistaan kaikilla tunneilla? Osaamistaan voisi näyttää ylpeänä kaikissa mahdollisissa tilanteissa.
Onko meidän länsimainen sivistyksemme tullut vaiheeseen, jolloin osaamisella ja viisaudella ei ole enää merkitystä? Olemmeko tulleet vaiheeseen, jolloin enemmistön ääni ratkaisee, vaikka enemmistö ei edes tiedä, mitä huutaa? Asiantuntijoiden ääni hukkuu suuren metelin alle. Jos tyhmyys ja viisaus, sivistys ja sivistymättömyys ovat saman arvoisia, meidän kulttuurimme on tuhon tiellä. Toivoisin, että tyhmyyden ja osaamattomuuden esille tuominen edelleen edes vähän hävettäisi.
Mitä teen? Annan tästä tekstistä hyväksytyn merkinnän, koska se on ainakin tehty. Juuri tässä tilanteessa energiani ja aikani riittää vain niiden oppilaiden patistamiseen, jotka eivät ole kirjoittaneet edes kolmea riviä huonoa tekstiä. Syvä huokaus! Riman voi laskea olemattoman alas.
Kysymys on siitä, että tekstin aikakausi on päättymässä. Yhä useammat kokevat, ettei kirjoittamista tarvita mihinkään, ja pian vain harvat osaavat enää lukea. Ohjeistukset halutaan videolla. Meidänkin aikuiset nuoret (alle 30) viestivät matkoiltaan jo ääniviesteillä ja videoilla, eivät kirjoittamalla, vaikka pari riviä riittäisi. Laura Saarikoski kirjoitti tästä juuri Helsingin Sanomiin näin:
Luin tuon Saarikosken kirjoituksen ja siinä on paljon asiaa. Siinäkin puhutaan kevyestä sisällöstä ja käytetään siitä termiä "huttu". Hyväksymme koulussa hyvin monenlaisia suorituksia, tässäkin tehtävässä oli mahdollisuus tehdä se monella tavalla. Esimerkin oppilas oli kuitenkin valinnut tekstin. Oppilaat tekevät tosi hyviä videoita, muutamat piirtävät hienoja ja sisältörikkaita sarjakuvia, suurin osa valitsee tekstin. Ongelma on tässä tapauksessa mielestäni siinä, että se, mitä tehdään, tehtäisiin ajatuksella ja niin hyvin, kuin osataan. Moni yrittää vain päästä mahdollisimman helpolla ja meidän koulujärjestelmämme hyväksyy sen.
Uskon kuitenkin, että kirjoitustaidolla on tulevaisuudessakin merkitystä.