Onkohan tämä kielto tarkoitettu juuri nyt minulle?

Mies istui keittiön pöydän ääressä lukien sanomalehteä. Eräs artikkeli lehdessä sai tunteet pintaan ja hän aloitti kiukkuisen selostuksen sen sisällöstä. Aluksi olin hänen kanssaan yhtä mieltä asiasta, mutta asia paisui ja sai lopulta sellaiset mittasuhteet, että keskustelu tuntui enemmän riidan haastamiselta kuin mielipiteiden vaihdolta.

Siinä kuunnellessani hänen paasaustaan, päässäni syttyi lamppu ja kysyin häneltä: ”Puhutko sinä nyt minulle vai herra X: lle?”

Olin oivaltanut, että tällä kiukkuisella purkauksella ei ollut mitään tekemistä minun kanssani, vaikka jouduinkin sen kohteeksi. Ymmärsin myös, kenelle hän puhui. Asiaa kysyessäni, hän myönsi havaintoni todeksi ja sen jälkeen pääsimme todella puhumaan siitä, mistä kenkä puristi.

Monta kertaa olen löytänyt itseni samasta tilanteesta. Jokin tapahtuma tai asia tuo menneisyyden peikot esille ja oma reaktioni on tilanteeseen nähden turhan voimakas ja aivan väärät ihmiset, kuten puoliso tai lapset joutuvat syyttöminä kiukkuni kohteiksi. Olen yrittänyt opetella olemaan itselleni rehellinen, jotta sivulliset eivät joutuisi kantamaan minun elämäni taakkoja. Monelta perheriidalta olemme välttyneet yksinkertaisella rehellisyydellä. Turha syyttää puolisoa tai lapsia silloin, kun pitäisi puhua herra X: lle.

Tilanne on tuttu myös koulusta. Oppilas tulee tunnille kiukkuisena, jopa agressiivisena, kaikki on huonosti ja opettaja saa kuulla kunniansa. Opiskelusta ei tule mitään ja koko luokan opiskelu häiriintyy. Tunnin jälkeen jään juttelemaan oppilaan kanssa ja sama agressiivinen puhe jatkuu.

Lopulta kysyn häneltä: ”Onko tällä kiukulla nyt oikeasti mitään tekemistä minun tai edellisen tunnin kanssa?” Ja niin päästään asiaan, saan kuulla aamun tapahtumista kotona ja ymmärrän, että se kiukku, jota olen kuunnellut koko edellisen tunnin oli kohdistettu herra X: lle.

Niin on vanhempienkin kanssa. Oman lapsen opettaja saa joskus ottaa vastaan sellaista kiukkua, jonka taustalla ovat omat ikävät koulumuistot. Joskus tekisi mieli kysyä vanhemmilta: ”Puhutko nyt minulle vai omalle opettajallesi vuosien takaa?” Tai sitten: ”Puhutaanko nyt sinun lapsesi kiusaamisesta vai joistain kiusaajista omilta kouluajoiltasi?”

Tällaisia me ihmiset olemme, syytämme toisia ihmisiä usein liian helposti ja välttelemme omien kipeiden asioiden kohtaamista. Moni asia sujuisi paljon helpommin, kun uskaltaisimme olla rehellisiä itsellemme. Menneisyyden peikot voi karistaa kantapäiltään ja viattomien syyttämisen sijaan voi opetella puhumaan siitä, mistä kenkä oikeasti puristaa. Totuus vapauttaa kohtaamaan toisen ihmisen aidosti ja rehellisesti.

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Hae blogista

Kategoriat