Kirjoitukset avainsanalla väkivalta

Kehuja voi antaa kaiken ikäisille, jokainen kaipaa niitä.

Kuluneen syksyn aikana on puhuttu paljon nuorten väkivallasta. Alaikäiset lapset ja nuoret ovat syyllistyneet vakaviin väkivaltarikoksiin.

Alaikäisten tekemät rikokset ovat saaneet meidät kysymään, ovatko nykyajan nuoret väkivaltaisempia kuin aikaisempien sukupolvien nuoret ja jos ovat, niin miksi ja mitä asialle pitäisi tehdä.

Keskusteltaessa nuorten väkivaltaisuudesta löytyy aina joukko, joka keskittyy kehumaan nuoria. He ovat niin paljon fiksumpia ja taitavampia kuin me vanhemmat ikäluokat. Tämän näkökulman jälkeen ollaankin sitten sivuraiteella.

Eivät nuoret ole mikään yksi ja yhtenäinen joukko, kuten eivät aikuiset tai vanhuksetkaan. Meitä on joka ikäluokassa moneen junaan.

On myös joukko aikuisia, joka kuittaa nuorten huonon käytöksen toteamalla, että ollaanhan mekin oltu nuoria ja taas ollaan sivuraiteella.

Ollaanhan me kaikki oltu nuoria, paitsi he, jotka ovat nyt lapsia. Nykyisin lapset ja nuoret tekevät paljon asioita, jotka eivät meidän vanhempien nuoruudessa olleet sallittuja tai edes mahdollisia. Ja on meissä paljon sellaisiakin, jotka ovat viettäneet tosi ”kiltin” nuoruuden.

Koska olen neljän vuosikymmenen ajan tehnyt töitä nuorten keskuudessa, uskallan väittää tietäväni asiasta jotain. Kaikkien näiden vuosikymmenten aikana olen tavannut suuren joukon todella fiksuja ja taitavia nuoria. On ollut ilo saada tehdä työtä heidän hyväkseen ja heidän kanssaan.

Kaikkien näiden vuosikymmenten aikana olen myös kohdannut muutamia vaikeita tilanteita. Vaikea tilanne ja huonosti käyttäytyvä nuori tulee kohdata yksilönä eikä selittää hänen tekoaan tyhjäksi toteamalla, että nuoret ovat niin fiksuja tai nuoria pitää ymmärtää.

Yhdellä ikäluokalla ei pitäisi olla oikeutta aiheuttaa harmia muille ikäluokille. Jos emme salli aikuisten väkivallan tekoja, miksi pitäisi sallia nuorten tekemä väkivalta. Jos emme salli aikuisten rikkovan tai sotkevan yleisiä paikkoja, miksi se olisi nuorille sallittua.

Aikuisen ihmisen syyllistyessä rikokseen, siitä seuraa lain määrittelemä rangaistus. Alaikäisen paikka ei ole vankilassa eikä hänellä ole rahaa maksaa sakkoja, mutta jotenkin hänelle tulee tehdä selväksi, että toisen ihmisen vahingoittaminen on ehdottomasti väärin.

Käytännössä olen oppinut, että ymmärtäminen on hyödytöntä, jos toinen ei edes ymmärrä tarvitsevansa ymmärtäjää. Parempi on ensin tehdä selväksi, että pieleen meni, sitten tehdä selväksi, että tilanne pitää jotenkin korjata ja alkaa vasta sitten ymmärtämään.

Kommentit (1)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aapisessakin varoiteltiin meitä 1960- luvun lapsia olemasta vihaisia ja tuhmia.

Miten vihainen on tyttö!
Hyvä luoja! Kuka puhuisi tuolle?

Vuorilla kulkee tyttö
laumaansa paimentaen.
Hän on kaunis niin kuin kukka,
kuin meri vihainen.
Kuin meri vihainen
hän on, tuo tyttö.
Hyvä luoja! Kuka puhuisi tuolle?
- Arja Tiainen -

Luin tuon Arja Tiaisen runon ja sen sanat osuivat ja upposivat minuun kertaheitolla. Kuinka usein olenkaan ollut vihainen tyttö. Lapsena olin usein vihainen tyttö, vaikka olisi pitänyt olla kiltti tyttö ja voi luoja, kuinka moni aikuinen puhui minulle yrittäen tehdä minusta kilttiä. Olen ollut vihainen tyttö teininä, nuorena aikuisena, aikuisena ja nyt keski-ikäisenä ja voi luoja, kuinka moni on yrittänyt puhua minulle.

Minulla on myös veli, joka on ollut usein vihainen. Hän oli vihainen lapsena ja nuorena, niin vihainen, että joskus melkein pelkäsin häntä, mutta minulle sanottiin, että häntä pitää ymmärtää. Hän on vihainen edelleen ja edelleen joskus melkein pelkään häntä. Ja voi luoja, miksi kukaan ei puhu hänelle, ei, koska hän on poika ja pojat saavat olla vihaisia. Nyt hän on mies ja miehillä on oikeat syyt olla vihaisia. Oikeastaan miehet eivät ole vihaisia, he vain hoitavat tärkeitä asioita.

Mutta en minäkään aina ole vihainen, en edes kovin usein. Olen vihainen silloin, kun kohtaan epäoikeudenmukaisuutta tai toisten ihmisten ilkeyttä. Olen vihainen myös silloin, kun raha ja valta nousevat ihmistä tärkeämmiksi, kun pienen ihmisen ääni hukkuu suurten ja mahtavien tyhjään kolinaan. Ja kun olen vihainen, en ole hiljaa. Ja kun en ole hiljaa, ihmiset päivittelevät, että mikä tuolle nyt tuli ja miksi siitä yht´äkkiä tuli niin vaikea ihminen. Mutta ei minusta tullut yht´äkkiä vaikea ihminen, vaikeat asiat vain tekivät minut vihaiseksi ja haluaisin niin vaikuttaa niihin asioihin, tehdä jotain, jotta maailma voisi olla oikeudenmukaisempi paikka elää. Niin tapahtuu miehillekin, hekin haluavat vaikuttaa eikä heistä silti tule vaikeita ihmisiä vaan heistä tulee rohkeita ihmisiä, jotka uskaltavat puuttua vaikeisiin asioihin.

Ei viha ole luonteenpiirre tai luonnevika, se on tunne. Tunteet tulevat ja  menevät ja tunteensa voi ilmaista monella eri tavalla. Ihminen on välillä vihainen ja välillä lempeä, välillä iloinen ja välillä surullinen ja tunteen takana on aina jokin asia. Ja naiset ovat niin tunneherkkiä ettei heitä voi ottaa vakavasti. Asiat kun pitää hoitaa asiallisesti eikä turhaan vetistellen tai hysteerisesti huutaen. Voi luoja, kuka puhuisi noille naisille, että ottakaa nyt rauhallisesti ja hoitakaa asiat asioina. Ja voi luoja, onko miesten tapa nostaa nyrkit pystyyn, ase olalle tai hukuttaa vihat ja surut viinaan sitten parempi tapa kuin itkeminen ja huutaminen. Itkemiseen ja huutamiseen kun ei kukaan kuole eikä vahingoitu fyysisesti. Kyllä tähän maailmaan ääntä mahtuu, mutta väkivaltaa täällä on jo aivan liikaa.

"Kuka puhuisi tuolle?" Toivottavasti ei kukaan, sillä puhumisesta tulee vain entistä vihaisemmaksi. Ei viha puhumalla lopu eikä vihastuttava asia häviä mihinkään. Pitäisi kysyä, että kuka kuuntelisi tuota. Kuka kuuntelisi vihaista tyttöä? Kuka haluaisi kuulla, miksi hän on vihainen? Eihän hän huvikseen tai pelkäksi ajankulukseen ole vihainen, vaan jokin asia on saanut hänet vihaiseksi. Hänhän vain kulkee vuorilla laumaansa paimentaen, tekee arkista työtään. Miksi vihaisille tytöille on niin vähän kuuntelijoita ja ymmärtäjiä, niitä he kaipaisivat. Vihaiselle voi puhua vasta sitten, kun on ensin kuunnellut, ja jos on oikeasti kuunnellut, ei ehkä ole enää tarvetta kovin suuriin puheisiin.

Aina välillä olen vihainen tyttö, vaikka olenkin aikuinen nainen. Ja kun olen vihainen, en edes yritä olla kiltti, sillä minulla on yhtä suuri oikeus olla vihainen kuin kaikilla maailman miehillä. Eikä minua tarvitse pelätä, en tartu aseisiin enkä pulloon, en edes  heittele kiviä, haluaisin vain korjata niin monta vääryyttä. Jospa joku kuuntelisi vihaista tyttöä.

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Blogiarkisto

Kategoriat