Kirjoitukset avainsanalla historia

Muisto yhdestä kauniista ja onnellisesta kesäpäivästä Ounasjoen rannalla.

Istuin kirjallisuusterapiaohjaajakoulutuksen ryhmässä, jossa saimme tehtäväksi miettiä paikan, missä on hyvä olla. Suljin silmäni ja saman tien näin itseni istumassa Ounasjoen rannalla. Ajatuksissani istuin rantakivellä, heiluttelin jalkojani viileässä vedessä, lämmin kesätuuli siveli kasvojani ja huojutti rannalla kasvavia horsmia. Siinä oli hyvä olla.

Ounasjoen ranta on minulle paikka, jossa on hyvä olla. Kokemäenjokivarren kasvatti saapui Oulu- ja Kemijokivarren kautta ensimmäisen kerran Ounasjoen rannalle syksyllä 1986 nuorena miniäehdokkaana ja sen jälkeen Ounasjoki on ollut osa elämääni.

Joki on nähnyt paljon

Jälleen on takana yksi kesä Ounasjoen rannalla. Kesä, jolloin rannalla on ollut hyvä olla. Eräänä kesäisenä hellepäivänä seisoin rannalla ja mietin, mitä kaikkea tämä joki on nähnyt. Se on nähnyt niin paljon elämää ja minun elämäni on vain yksi pieni osa kaikkea tätä suurta historian kokonaisuutta.

Joki ei paljon muutu, mutta elämä joen rannalla muuttuu. Joki on nähnyt sukumme elämää monen sukupolven ajan. Sen rannalta appeni on lähtenyt sotaan ja anoppini pienten lastensa kanssa sotaa pakoon Ruotsiin. Joen rannalle on palattu sodasta ja evakosta. Joki on nähnyt saksalaisten tuhoaman Lapin ja se on nähnyt sodan jälkeisen uudelleen rakentamisen. Sodan raunioista on noussut uusi Lappi. Kaiken tämän keskellä joki on virrannut uomassaan.

Katselin jokea ja otin siitä valokuvia, jälleen kerran. Mietin, kannattaako tätä samaa jokea kuvata joka kesä. Perheemme valokuva-albumeissa on lukuisia kuvia joesta kaikkina eri vuodenaikoina. Tulin siihen tulokseen, että kuvia kannattaa ottaa edelleen. Jokainen vuosi on erilainen ja jokainen kuva sisältää omat muistonsa.

Saa huutaa

Pari vuosikymmentä sitten olimme lastemme kanssa rannalla. Isä ja pieni poika kalastivat, minä ja tytöt touhusimme jotakin muuta. Perheemme nuorin jäsen ja nykyisin innokkain kalastaja oli silloin vielä liian pieni kalastamaan.

Melko pian rantaan saapumisemme jälkeen rantakiviltä kuului lapsen raivokasta huutoa, siima oli mennyt sotkuun ja sitä eivät pienen miehen hermot kestäneet. Koski pauhasi, lapsen huuto hukkui kosken pauhuun ja minut valtasi valtava vapaudentunne. Tajusin, että täällä saa huutaa niin paljon kuin ääntä lähtee, luonto kyllä kestää yhden ihmislapsen huudon.

Yhteisvoimin saimme siiman selvitettyä, kaikki oli taas hyvin ja kalastus sai jatkua. Joki, joka oli kuullut lapsen raivoamisen, sai myös todistaa virveliin tarttuneen kalan aiheuttamia ilon kiljahduksia. Koski pauhasi edelleen kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mikä elämisen vapaus.

Saa itkeä ja surra

Olimme Ounasjoen rannalla saadessamme tiedon, että miehen terveydessä on vakavia ongelmia. Emme vielä tienneet mitä, ja meille tuo tieto oli silloin lähes kuolemantuomio. Mies otti käteensä virvelin ja käveli rantaan. Minä en ottanut käteeni mitään, mutta kävelin myös rantaan.

Jäin ensimmäisille rantakiville katsomaan, kuinka mies eteni virvelinsä kanssa pitkin rantaviivaa. Vähitellen hänen hahmonsa pieneni ja hänen hahmonsa pienentyessä minun ahdistukseni ja yksinäisyyden tunteeni kasvoi. Vuolaana ja kohisevana virtaava joki sai todistaa kyyneleitäni.

Vähitellen raastava ahdistus väistyi ja minut täytti rauhallinen olo. Virtaava vesi näytti ja kuulosti niin lohdulliselta. Jotenkin se sanoi minulle, että olen nähnyt pahempaakin ja aina on jotenkin menty eteenpäin. Elämä ei pysähdy. Mikä on rauhoittavampaa kuin virtaavan veden katseleminen ja kuunteleminen? Rauhallisin mielin kävelin pois rannasta.

Saa olla onnellinen

Kutsumme miehen sairastumiskesää katastrofikesäksi. Lähtiessämme silloin syksyllä pois Ounasjoen rannalta, kuvittelimme lähtevämme sieltä viimeisen kerran yhdessä. Haikealla mielellä seisoin joen rannassa hyvästelemässä rakkaan paikan. En uskaltanut edes ajatella, miltä tuntuisi tulla sinne seuraavana kesänä yksin, uskaltaisinko edes tulla.

Yksinäistä kesää ei ole vielä tullut, sen sijaan katastrofikesän jälkeen on tullut jo viisi onnellista, yhteistä kesää. Joki, joka oli todistamassa elämämme särkymistä, on saanut olla todistamassa särkymisen jälkeistä uutta elämää.

Viimeisinä vuosina on tuntunut entistä paremmalta saada viettää aikaa joen rannalla, ja meillä on ollut sitä aikaa. Yöttömän yön aurinko, rantaniityllä keltaisina loistavat kullerot ja tuulessa heiluvat horsmat ovat näyttäneet entistä kauniimmilta. Sisälläni on virrannut ilo yhdessä joen kanssa.

Joki elää omaa elämäänsä

Joki on nähnyt elämäni ilot ja surut, se on kuullut itkut ja naurut, se on ottanut vastaan monet tunteenpurkaukset ja samalla jatkanut omaa kulkuaan. Myös joella on omat vaiheensa.

Keväällä se vapautuu talven jääkuormasta kovalla rytinällä. Paksut jäälohkareet rynnistävät rantaan vieden mukanaan kaiken tielleen osuvan, rannan puut ja rakennelmat. Siksi rannalle ei kannata rakentaa eikä istuttaa, vaan on elettävä joen ehdoilla.

Alkukesällä joki virtaa vuolaana, vesi on korkealla ja kalat parveilevat viileässä vedessä. Kesän edetessä veden pinta laskee ja vähitellen vesi lämpenee. Heinäkuun matalassa ja lämpimässä vedessä eivät kalat enää viihdy, silloin virveliin tarttuu enemmän joenpohjan kasvillisuutta kuin kaloja.

Syksyn tullen joki valmistautuu ottamaan vastaan uuden jääpeitteen. Joki elää elämäänsä jääpeitteen alla, ihmissilmän saavuttamattomissa, odottaen uutta kevättä. Niin on ollut vuodesta ja vuosisadasta toiseen.

Joen vuodenkiertoon on helppo samaistua. Elämä on kuin vuodenajat Ounasjoella. Välillä painaa raskas taakka hartioilla ja välillä elämä virtaa vapaana ja iloisena solisten. Oma elämä kulkee vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen, joki jatkaa kulkuaan vuosisadasta ja vuosituhannesta toiseen.

Olen osa luontoa

Ounasjoen rannalla on helppo unohtaa kehittynyt, teknologinen ja digitaalinen maailma. Siellä on helppo unelmoida luonnonmukaisesta ja yksinkertaisesta elämästä. Mutta mikä on oikea määrä yksinkertaisuutta ja luonnonmukaisuutta?

Luopuessamme vesijohtovedestä ja laittaessamme pihaamme vesipostin elimme yhden syksyn kantamalla ämpäreillä vettä joesta. Juomavesi piti hakea lähellä olevasta sukulaistalosta. Luonto ei kysellyt vesipostimme valmistumista, vaan peitti joen jääpeitteellä meidän kannaltamme liian aikaisin.

Jäätyneestä joesta ei enää haettu vettä. Kovasti meni vaikeaksi veden saaminen. Samalla, kun veden saaminen meni vaikeaksi, kasvoi puhtaan juomaveden ja pesuvesien arvostus. Kasvoi myös teknologian arvostus. Vesiposti valmistui ja vesiongelma ratkesi, sitä ei ratkaissut luonto, vaan ihminen.

Elämä luonnon ehdoilla ja luonnon armoilla ei ole helppoa eikä edes täysin mahdollista. Ihminen tarvitsee omat elinolosuhteensa. Elämä teknologiankaan ehdoilla ei ole helppoa, sillä ihminen tarvitsee yhteyttä luontoon, olemme luontokappaleita, emme koneita.

Oma paikka

Ounasjoen ranta on meidän kevät-, kesä- ja syksypaikkamme. Minulle se on nykyisin vain kesäpaikka. Mutta voin milloin tahansa sulkea silmäni ja palata ajatuksissani joen rantaan. Voin myös katsella viime kesänä joen rannalta ottamiani valokuvia ja niiden välityksellä palata joen rantaan. Joki virtaa minussa silloinkin, kun olen fyysisesti kaukana.

Minun paikkani on Ounasjoki, mikä on sinun paikkasi. Sulje silmäsi ja siirry ajatuksissasi paikkaan, jossa sinun on hyvä olla, ehkä huomaat olevasi keskellä luontoa.

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kesä on kauneimmillaan, mutta aika ei pysähdy, vaan virtaa eteenpäin kuin joki.

Jalkapalloa, jalkapalloa ja vielä kerran jalkapalloa. Jos jalkapallo kiinnostaa, niin nyt sitä on tarjolla enemmän kuin riittävästi.

Kesä 2020 oli historiallinen, koska jalkapallon EM-kisat peruttiin koronapandemian takia. Kesä 2021 on historiallinen, koska Suomen joukkue on mukana EM-jalkapallokisoissa. Monelle suomalaiselle tämä historiallisuus on iso ja mieleenpainuva tapahtuma.

Suomen ensimmäinen peli näissä historiallisissa kisoissa oli myös historiallinen ja mieleenpainuva. Tanskan joukkueen Christian Eriksen sai sydänpysähdyksen ja kesken ottelun jalkapallo menetti pariksi tunniksi merkityksensä. Ihmisen henki on tärkeämpi kuin jalkapallo.

Jokainen päättyvä päivä luo historiaa. EM-kisat luovat eurooppalaista historiaa, Huuhkajat tekevät suomalaista jalkapallohistoriaa ja yksittäisen ihmisen kohdalla sattuvat tapahtumat luovat henkilökohtaista historiaa.

Henkilökohtainen historiamme rakentuu tapahtumista, jotka jakavat elämämme jaksoihin, joista puhumme sanoilla ennen ja jälkeen. Eri urheilulajien eri tasoisia kisoja tulee ja menee, jotain niistä jää mieleen ja paljon unohtuu.

Kun vakava sairastuminen osuu omaan henkilöhistoriaan, se ei unohdu. Sairastumisen jälkeen muistissa on viimeinen kesä ennen sairastumista ja sen jälkeen kesät sairauden kanssa. Kun suru läheisen menettämisestä osuu kohdalle, mieleen jää viimeinen kesä hänen kanssaan ja ensimmäinen kesä ilman häntä.

Sairaus ja kuolema tulevat elämään yllättäen. Pelikentälle kävelee terve mies ja sieltä kannetaan paareilla pois vakavasti sairas mies. Muut ihmiset jatkavat elämäänsä hiljaisen hetken jälkeen, sairastuneen ja hänen läheistensä kohdalla elämä on muuttunut pysyvästi.

Kesään liitetään useammin hyviä kuin elämää pysäyttäviä asioita. Hyvät tapahtumat suunnitellaan etukäteen, niitä odotetaan, niihin valmistaudutaan ja niiden vuosipäiviä juhlitaan ehkä koko loppuelämän ajan.

Moni häitään suunnitteleva pari siirsi vihkimisensä kesältä 2020 tähän kesään 2021. Vaikka emme edelleenkään ole voittaneet pandemiaa, voimme viettää tätä kesää vapaammin kuin edellistä kesää. Nyt on aika juhlia.

Monen parin kohdalla kesä jakaa oman elämänhistorian aikaan ennen avioliittoa ja sen jälkeen kertyviin aviovuosiin. Kesällä juhlitaan häitä ja kultahäitä ja monia muita hääpäiviä. Rakkauteen liittyviä kesämuistoja on hieno palautella mieleen.

Huuhkajien osallistuminen jalkapallon EM-kisoihin oli hieno, historiallinen tapahtuma, joka ei toivottavasti jäänyt vain historiaan vaan toistuu myös tulevissa kisoissa.  Se ei kuitenkaan ollut kulkemista voitosta voittoon, tappioita tuli enemmän kuin voittoja.

Niin on myös kesä 2021. Jollekin se on suuren onnen ja rakkauden kesä, toiselle surun ja yksinäisyyden kesä. Voitot ja tappiot vaihtelevat myös kesällä, molemmat siirtyvät omaan henkilökohtaiseen historiaan. Hyvää juhannusta 2021, se on nyt, ensi viikolla se on historiaa.

Kommentit (0)

Elettiin talvea 1910 eräässä länsi-suomalaisessa merenrantakaupungissa. Kolme sisarusta oli lähtenyt jäälle leikkimään. Vanhimman sisaren tehtävänä oli vahtia nuorempiaan. Kesken leikkien jää petti nuorimman siskon alta ja hän vajosi jäihin. Vanhemmat sisarukset yrittivät hätääntyneenä pelastaa pikkusiskonsa, mutta kaikista yrityksistä huolimatta kylmä merivesi voitti ja sisko vajosi jään alle. Siskon mukana vajosivat jäihin myös vanhimman siskon tunteet. Syyllisyys siskon kuolemasta oli liian kova taakka nuorelle tytölle kannettavaksi, tunteet oli kätkettävä ja jatkettava elämää. Siitä alkoi Rauha-tytön elämän mittainen trauma, jonka kanssa hän eli yli 80 vuotta.

Tuon lapsuudessa koetun trauman jälkeen elämä marssitti eteen monta uutta, sekä kansallista että henkilökohtaista traumaa, Suomen itsenäistymisen jälkeisen sisällissodan, toisen maailmansodan ja Helsingin pommitukset, alkoholisoituneen miehen, avioeron ja yksinhuoltajuuden. Eronneen yksinhuoltajaäidin elämä 1940- ja 1950- luvun Suomessa ei ole ollut helppoa. Lisää ikäviä tunteita jäädytettäväksi ja itkemättömiä itkuja pakastettavaksi. Ei elämä ollut tunteita varten, elämä oli suuri suoritus ja Rauha selviytyi siitä moitteettomasti. Vuodet kuluivat ja ikää kertyi, mutta jää pysyi sulamattomana. Täysin tyynen ja rauhallisen ulkokuoren alla asui rauhaton mieli, kovia kokenut pikkutyttö tunteineen paksuun jääkerrokseen haudattuna.

Rauha ei puhunut ikävistä asioista, ei niistä puhunut moni muukaan.  Ei hän suostunut kertomaan lapsuudestaan tai nuoruudestaan, ei hän suostunut kertomaan ex-miehestään tai avioerostaan, hän puhui maailman kuninkaallisista, misseistä, muodista, kaikesta sellaisesta, joka ei satuttanut tai tuonut ikäviä muistoja mieleen. Hän ei puhunut eikä hänelle voinut puhua, paitsi niistä misseistä ja muodista ja hyvistä arvosanoista. Rauhallisuudella ja hyvällä käytöksellä tönkkösuolattu rauhaton Rauha ei kestänyt heikkoutta tai epävarmuutta, hän ei kestänyt tunteita, sillä hänhän ei tuntenut, vaan suoritti elämäänsä ja oli aina oikeassa.

Tämän maan historia on pitänyt sisällään paljon itkemättömiä itkuja ja jäädytettyjä tunteita.  Aivan liian paljon vaiettuja ihmiskohtaloita. Liian monta ulkonaisesti rauhallista, mutta sisältä rikkinäistä ja rauhatonta ihmistä. En ole kiitollinen isovanhemmilleni siitä, että he veivät menneisyytensä mukanaan hautaan. Edellisten sukupolvien hoitamattomat traumat ovat jättäneet perinnöksi monta kipeää haavaa, liian monta ja niiden selvittämiseen on mennyt puoli vuosisataa. Kauniin, tyylikkäästi pukeutuneen ja sivistyneesti käyttäytyvän isoäidin sijaan olisin niin usein kaivannut turvallista syliä, lempeää katsetta ja kuuntelevia korvia. Jatkuvien käyttäytymis- ja pukeutumisohjeiden sijaan olisin kaivannut hyväksyviä ja rohkaisevia sanoja, mutta ei tunteensa jäädyttänyt Rauha osannut rakastaa, ei myöskään vihata, hän osasi vain käyttäytyä ja puhua misseistä. Kovia kokenut pikkutyttö oli jäässä eivätkä seuraavien sukupolvien pienet tytöt voineet sitä ymmärtää.

Lopulta dementia armahti rauhattoman Rauhan. Maatessaan elämänsä viimeiset vuodet terveyskeskuksen vuodeosastolla, jää alkoi sulaa ja tunteet nousta pintaan. Moitteeton ulkokuori oli pettänyt hänet, mutta sen ulkokuoren alta alkoi näkyä ihminen. Vuodeosastolla sain silittää hänen hiuksiaan ja pitää häntä kädestä, vasta siellä. Syliin oli myöhäistä kiivetä, mutta joskus laskin oman pienen poikani hänen syliinsä. Mummu ja minun poikani, siinä oli ikäeroa 90 vuotta, melkoinen pala historiaa ja heitä katsellessani minä päätin, että minun lasteni kohdalla historia ei toistaisi itseään. Haluan olla lapsilleni enemmän elossa kuin oikeassa. Ehkä en jaksa joka päivä laittaa hiuksiani moitteettomasti, meikata ja pukeutua viimeisen muodin mukaan, mutta haluan pitää sylini avoinna ja korvani auki. En halua jättää perinnöksi jäädytettyjä tunteita ja vaiettuja asioita, vaan haluan hoitaa omat kipeät haavani itse enkä siirtää niitä lasteni kannettaviksi. Haluan sulattaa viimeisenkin jääpeitteen ja jättää lapseni katselemaan vapaana aaltoilevaa elämän merta. Rauhaton Rauha on saanut ikuisen rauhan, jää on lopullisesti sulanut, niin minä uskon ja me hänen jälkeläisensä jatkamme elämää ilman salaisuuksia, välillä itkien ja välillä nauraen. Ja osaamme me myös käyttäytyä hyvin, ainakin välillä.

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Blogiarkisto

Kategoriat