Kirjoitukset avainsanalla särky

Elämän jäljet käsissä.

Hyppäsin onnellisena ja saunapuhtaana sänkyyn puhtaiden lakanoiden väliin ja huudahdin: "Kylläpäs elämä tuntuu hyvältä!" Takana oli mukava päivä melko tuoreen aviomiehen, pikkusiskon ja mummon kanssa. Sisko ja mies olivat yhtä onnellisia, mummo istui sohvan kulmalla, hieroi käsiään, huokaisi ja katsoi lempeästi meitä kolmea; tuoretta avioparia ja yhtä teini-ikäistä tyttöä. Tuosta illasta on kulunut yli kolme vuosikymmentä, mutta edelleen näen mummon kasvot silmissäni ja tilanne on mielessäni selkeänä muistikuvana.

Seuraavana aamuna herätessämme mummo ei ollut tuttuun tapaansa keittiössä keittämässä aamukahvia, vaan hän makasi tuskaisena sängyssään. Yöpöydällä oli avonainen nitropurkki. Rintaan koski ja olo oli kaikin puolin huono, mutta hän ei ollut malttanut herättää meitä nuoria. Hän oli viettänyt tuskaisen yön valvoen samaan aikaan, kun me nukuimme onnellisina ja terveinä seinän takana. Veimme mummon terveyskeskukseen, siitä hänet lähetettiin melkein saman tien lähimpään keskussairaalaan eikä hän enää kotiinsa palannut. Kahden kuukauden kuluttua seisoimme hänen haudallaan.

Kuinka usein olenkaan ajatuksissani palannut tuohon viimeiseen viikonloppuun mummon kanssa. En minä silloin osannut ajatella, miten hänen käsiään särki, en ymmärtänyt hänen sydänvaivojaan enkä paljon muutakaan. Tiesin, mutta en ymmärtänyt. Nyt hieron usein omia särkeviä käsiäni ja muistelen mummoa, nyt minä ymmärrän, miltä tuntuu elää särkevien nivelten kanssa. Ymmärrän jotain siitä syvästä huokauksesta ja lempeästä katseesta.

En syytä sitä nuorta ja onnellista aviovaimoa mistään. Se oli minun elämääni silloin. Ymmärrän, että ei mummokaan syyttänyt. Hän rakasti meitä ja oli onnellinen meidän puolestamme. Meidän läsnäolomme piristi häntä ja toi turvaa hänen vaivojensa keskelle. Yksin valvottu yö olisi ollut vielä tuskallisempi.

Samalla hänestä saattoi tuntua haikealta. Katsellessaan meitä, hän ehkä muisteli omaa nuoruuttaan, sodassa kuollutta ensimmäistä aviomiestään ja pari vuotta aikaisemmin kuollutta toista miestään. Ehkä hän muisteli elämänsä aktiivisia vuosia, niitä vuosia, jolloin hän oli ollut terve ja toimelias. Aktiiviset vuodet olivat silloin siirtymässä meille lapsenlapsille.

Nykyisin samaistun enemmän mummooni kuin silloiseen itseeni. Aktiiviset vuodet ovat vähitellen siirtymässä lapsilleni ja moni asia on omassa elämässä jo taakse jäänyttä elämää. Mummon muisteleminen tuntuu lohdulliselta. On turvallista kulkea kohti omaa vanhenemista tietäen, että tämän saman ovat kokeneet kaikki minua edeltäneet sukupolvet. Ei nuoren tarvitse ymmärtää, miltä vanheneminen tuntuu, se selviää hänelle aikanaan. Vanha voi muistaa ja ymmärtää, miltä tuntuu olla nuori, mutta nuori ei voi ymmärtää, miltä tuntuu olla vanha. Mummon huokaus ja lempeä katse ovat avautuneet minulle vuosien kuluessa ja säilytän niitä muistoissani arvokkaina aarteina.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (1)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ystävyys alkaa pienestä.

Huonosti nukutun yön jälkeen päivä alkoi huonosti. Minä olin nukkunut hyvin, mutta vieressäni nukkuva kaveri oli taas kerran valvonut särkyjensä kanssa ja yöllä valvoessa erilaiset pirut ilmestyvät nurkista kiusaamaan unettoman ajatuksia. Viikolla on puhuttu uutisissa, että suomalaiset nukkuvat nykyisin huonommin kuin koskaan aikaisemmin ja ilmiö on tuttu meidänkin perheessä. Aamulla herättyäni tuo huonosti nukkunut puoliso kaatoi ensimmäiseksi kaikki särkynsä ja ahdistuksensa yhtenä ryöppynä niskaani ja edessä oleva päivä näytti saman tien toivottomalta. Siinä me lopulta ruikutimme ja valitimme yhdessä kurjaa kohtaloamme.

Kun olimme sopivasti päässeet ruikuttamisen makuun, löytyi postilaatikosta HUS: lta tullut kirje, jossa puoliso kutsuttiin pikaisesti uusintaverikokeeseen. Valituksemme sai uutta potkua ja ahdistunut ilmapiiri sai lisämausteen pelosta. Kirjeen mukana pelko astui taas kerran ovesta sisään.

Parin tunnin valitusvirren jälkeen sanoin puolisolleni, että nyt en enää jaksa. Heräsin tyytyväisenä, mutta nyt olimme yhdessä vajonneet kuilun pohjalle ja sieltä pitäisi päästä pois. Kannustajan ja rohkaisijan sijaan minusta oli tullut rinnalla ruikuttaja. Jos toinen ei jaksa nousta kuilusta, minun ainakin pitäisi nousta, muuten saamme ulista surkeudessamme koko päivän. Laitoin takin päälleni ja lähdin ulos.

Kaipasin elämääni jotain kaunista ja kaipasin ystävää. Kauneudenkaipuuseen löysin lääkkeen kukkakaupasta. Katsellessani kauniita kukkia maljakossa mietin, kuka olisi nyt sellainen ystävä, jolle haluaisin soittaa.

En kaivannut ketään positiivisuuden ilosanoman tuojaa. En kaivannut myöskään ”ota itseäsi niskasta kiinni”-tyyppejä enkä ”jollakin on vielä huonommin”-tyyppejä. Asiat, joita olimme yhdessä ruikuttaneet olivat olemassa olevia tosiasioita eikä niistä selvitä sillä, että vedetään suu hymyyn ja lopetetaan surkeilu. Kaipasin ystävää, joka ei väheksyisi meidän tilannettamme.

Mutta en kaivannut myöskään yhtään pessimistiä kertomaan minulle, että sellaista elämä vaan on. Kun varautuu pahimpaan, ei ainakaan pety. Kun koko aamupäivän olin katsellut puoliksi tyhjää lasia, halusin ryhtyä vaihteeksi katselemaan puoliksi täynnä olevaa lasia. Minulla oli jo rinnallani yksi ruikuttaja, sellaiseksi tunsin myös itseni, joten ei lisää ruikuttajia tänään tähän taloon.

Ehkä kaikista vähiten kaipasin ystävää, joka sormia napsauttamalla kykenee ratkaisemaan kaikki ongelmamme, tai ainakin kuvittelee ratkaisevansa. Kaipasin ystävää, joka neuvomisen sijaan kykenee kuuntelemaan. Kuka olisi ihminen, joka ei yliarvioi eikä aliarvioi vaikeuksiani, oikeastaan ei arvioi ollenkaan, vaan antaa minun itse arvioida ääneen omat asiani.

Ei minun tarvinnut kauaa miettiä, tiesin kyllä, kenelle soittaisin. ”Tavoittelemaanne henkilöön ei juuri nyt saada yhteyttä…”: kuului puhelimesta. Onneksi oli toinenkin ystävä, ja hän vastasi. Kuullessani hänen äänensä ongelmani oli jo puoliksi ratkaistu ja puhelun jälkeen elämä virtasi taas suonissani ja huomasin, että ulkonahan on ihan kaunis päivä.

Saatuani itseni ylös kuilusta, sanoin puolisolleni, että nyt lähdetään ulos kävelylle ja katsotaan sen jälkeen, miltä elämä näyttää. Kukkakimppu, ystävä ja ulkoilma tekivät tehtävänsä. Hoitakoot lääkärit terveyshuolet ja tehkööt diagnoosit, me keskitymme elämiseen. Se siitä ruikuttamisesta.

Illalla soitin uudestaan ystävälleni, johon en päivällä saanut yhteyttä. Hänen päivänsä oli kulunut lääkärissä ja pienessä operaatiossa. Hän kertoi omat vaivansa, minä kerroin omani ja lopulta totesimme, että kylläpä on hienoa omistaa ystävä, jolle saa puhua ja jota saa kuunnella. Ystävän kanssa jaettu kuorma on huomattavasti helpompi kantaa.

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Kategoriat