Kirjoitukset avainsanalla kuunteleminen

Yhdessä loppuun asti

Odotan vuoroani kaupan kassalla. Olen lastannut kärryllisen ruokatavaroita kassan liukuhihnalle, edessäni ei ole yhtään asiakasta, mutta myyjä on kiinni postipisteen puolella, sillä tämäkin kauppa on parantanut palvelujaan lisäämällä toimintaansa postipalvelut lisäämättä henkilökuntaa.

Odotan siis kassahenkilöä, joka hoitaa yksin kaupan kassaa, postipalveluita ja veikkauksia. Nyt hänellä on postin puolella asiakkaana vanha nainen, noin 80-90 -vuotias, lähettämässä korttia jollekin sukulaiselle. Ja se kortin lähettäminen kestää.

Mummo kyselee myyjältä osoitetta, kun ei hän sitä katua muista, mutta osaisitko sinä sanoa. Osoitteen miettimisen lomassa hän kertoo myyjälle, että öisin ei saa nukuttua ja sitten pitää päivällä nukkua monet päiväunet.

Takanani seisova nainen valittaa, että eikö tuo mummo ymmärrä pitää kiirettä, täällä on muitakin ihmisiä. Jono kasvaa. Lopulta kortti on kirjoitettu ja jotakin raapustettu osoitekenttään, vielä pitäisi selvitä postimerkin liimaamisesta ja kolikoiden kaivamisesta rollaattorin korissa olevasta käsilaukusta.

Myyjä on alkanut rahastaa minun ostoksiani siinä samalla, kun mummo etsii rahojaan. Maksan ostokseni, pakkaan ruokatavarat kasseihin ja olen valmis lähtemään, mummo jää edelleen postipisteelle. Kotimatkalla mietin, ymmärtääkö kortin vastaanottaja, kuinka iso asia sen lähettäminen oli.

Ajatellessani tuota mummoa, näen itseni muutaman vuosikymmenen päästä siinä postipisteellä. Miltä tuntuu, kun oma vauhti hidastuu, muisti ei toimi ja maailma ympärillä menee menojaan kiihtyvällä vauhdilla? Miltä tuntuu valvoa yöt yksinään omassa kodissa eikä ole ketään muuta kuin kaupan kassa, jolle siitä voi kertoa?

Miltä tuntuu, kun takana kasvaa äkäisten ja kiireisten ihmisten joukko eikä kenelläkään ole aikaa tai halua pysähtyä rinnalle? Ei hän paljoa vaatinut, oikeastaan ei mitään ja kuitenkin aivan liikaa, hän kaipasi rinnalleen ihmistä, jolla olisi aikaa kuunnella.

Kunnat tavoittelevat kovasti lapsiystävällisen kunnan titteliä ja mietin, että haluaisin asua vanhusystävällisessä kunnassa. Haluaisin asua kunnassa, jossa ihmisellä on arvo senkin jälkeen, kun aktiiviset vuodet ovat takana, lapset maailmalla ja työelämä on oman osuutensa saanut.

Haluaisin asua kunnassa, jossa osataan olla kiitollisia siitä työstä, jota jokainen vanhus on omalla paikallaan tehnyt ja osattaisiin antaa tilaa heidän elämänkokemukselleen. Haluaisin asua kunnassa, jossa vanhuksia kuunnellaan ja heille annetaan aikaa.

Jokainen vanhus on ollut luomassa pohjaa tämän päivän hyvinvoinnille, kiitos siitä heille. Emme voi luoda lapsiystävällistä kuntaa unohtamalla vanhukset. Vanhusten ja aikuisten elämänkokemus ja -työ ovat lasten turva ja tulevaisuus.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aapisessakin varoiteltiin meitä 1960- luvun lapsia olemasta vihaisia ja tuhmia.

Miten vihainen on tyttö!
Hyvä luoja! Kuka puhuisi tuolle?

Vuorilla kulkee tyttö
laumaansa paimentaen.
Hän on kaunis niin kuin kukka,
kuin meri vihainen.
Kuin meri vihainen
hän on, tuo tyttö.
Hyvä luoja! Kuka puhuisi tuolle?
- Arja Tiainen -

Luin tuon Arja Tiaisen runon ja sen sanat osuivat ja upposivat minuun kertaheitolla. Kuinka usein olenkaan ollut vihainen tyttö. Lapsena olin usein vihainen tyttö, vaikka olisi pitänyt olla kiltti tyttö ja voi luoja, kuinka moni aikuinen puhui minulle yrittäen tehdä minusta kilttiä. Olen ollut vihainen tyttö teininä, nuorena aikuisena, aikuisena ja nyt keski-ikäisenä ja voi luoja, kuinka moni on yrittänyt puhua minulle.

Minulla on myös veli, joka on ollut usein vihainen. Hän oli vihainen lapsena ja nuorena, niin vihainen, että joskus melkein pelkäsin häntä, mutta minulle sanottiin, että häntä pitää ymmärtää. Hän on vihainen edelleen ja edelleen joskus melkein pelkään häntä. Ja voi luoja, miksi kukaan ei puhu hänelle, ei, koska hän on poika ja pojat saavat olla vihaisia. Nyt hän on mies ja miehillä on oikeat syyt olla vihaisia. Oikeastaan miehet eivät ole vihaisia, he vain hoitavat tärkeitä asioita.

Mutta en minäkään aina ole vihainen, en edes kovin usein. Olen vihainen silloin, kun kohtaan epäoikeudenmukaisuutta tai toisten ihmisten ilkeyttä. Olen vihainen myös silloin, kun raha ja valta nousevat ihmistä tärkeämmiksi, kun pienen ihmisen ääni hukkuu suurten ja mahtavien tyhjään kolinaan. Ja kun olen vihainen, en ole hiljaa. Ja kun en ole hiljaa, ihmiset päivittelevät, että mikä tuolle nyt tuli ja miksi siitä yht´äkkiä tuli niin vaikea ihminen. Mutta ei minusta tullut yht´äkkiä vaikea ihminen, vaikeat asiat vain tekivät minut vihaiseksi ja haluaisin niin vaikuttaa niihin asioihin, tehdä jotain, jotta maailma voisi olla oikeudenmukaisempi paikka elää. Niin tapahtuu miehillekin, hekin haluavat vaikuttaa eikä heistä silti tule vaikeita ihmisiä vaan heistä tulee rohkeita ihmisiä, jotka uskaltavat puuttua vaikeisiin asioihin.

Ei viha ole luonteenpiirre tai luonnevika, se on tunne. Tunteet tulevat ja  menevät ja tunteensa voi ilmaista monella eri tavalla. Ihminen on välillä vihainen ja välillä lempeä, välillä iloinen ja välillä surullinen ja tunteen takana on aina jokin asia. Ja naiset ovat niin tunneherkkiä ettei heitä voi ottaa vakavasti. Asiat kun pitää hoitaa asiallisesti eikä turhaan vetistellen tai hysteerisesti huutaen. Voi luoja, kuka puhuisi noille naisille, että ottakaa nyt rauhallisesti ja hoitakaa asiat asioina. Ja voi luoja, onko miesten tapa nostaa nyrkit pystyyn, ase olalle tai hukuttaa vihat ja surut viinaan sitten parempi tapa kuin itkeminen ja huutaminen. Itkemiseen ja huutamiseen kun ei kukaan kuole eikä vahingoitu fyysisesti. Kyllä tähän maailmaan ääntä mahtuu, mutta väkivaltaa täällä on jo aivan liikaa.

"Kuka puhuisi tuolle?" Toivottavasti ei kukaan, sillä puhumisesta tulee vain entistä vihaisemmaksi. Ei viha puhumalla lopu eikä vihastuttava asia häviä mihinkään. Pitäisi kysyä, että kuka kuuntelisi tuota. Kuka kuuntelisi vihaista tyttöä? Kuka haluaisi kuulla, miksi hän on vihainen? Eihän hän huvikseen tai pelkäksi ajankulukseen ole vihainen, vaan jokin asia on saanut hänet vihaiseksi. Hänhän vain kulkee vuorilla laumaansa paimentaen, tekee arkista työtään. Miksi vihaisille tytöille on niin vähän kuuntelijoita ja ymmärtäjiä, niitä he kaipaisivat. Vihaiselle voi puhua vasta sitten, kun on ensin kuunnellut, ja jos on oikeasti kuunnellut, ei ehkä ole enää tarvetta kovin suuriin puheisiin.

Aina välillä olen vihainen tyttö, vaikka olenkin aikuinen nainen. Ja kun olen vihainen, en edes yritä olla kiltti, sillä minulla on yhtä suuri oikeus olla vihainen kuin kaikilla maailman miehillä. Eikä minua tarvitse pelätä, en tartu aseisiin enkä pulloon, en edes  heittele kiviä, haluaisin vain korjata niin monta vääryyttä. Jospa joku kuuntelisi vihaista tyttöä.

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Kategoriat