Kirjoitukset avainsanalla totuus

Aamulla heräsin, katsoin ulos ikkunasta ja mietin, että haluaisin hautautua metsän keskelle, unohtaa koko pahan maailman. En halua avata radiota, en televisiota, en lukea lehtiä, haluan vain katsella metsän puita. Moni asia, johon uskon, on tänään saanut ison kolauksen.

Olen uskonut rehellisyyteen, hyviin käytöstapoihin ja ystävällisyyteen. Ei se niin mene. Tässä maailmassa rakennetaan menestystä röyhkeydellä, valheilla ja törkeällä käytöksellä. Rikollisella toiminnalla saa menestystä helpommin kuin rehellisyydellä. Uskomatonta.

Kaikkea edellä mainitsemaani olen opettanut lapsille ja nuorille, työssä ja kotona. Olenko johtanut heitä harhaan? Koulukiusaajat ja ne kaveriporukan törkeimmät tyypit porskuttavat menemään ja muut jäävät ikuisiksi kakkosiksi. Ei maailmassa ole mitään nollatoleranssia eikä asioita ratkaista kauniilla puheilla. Uskomatonta.

Vaikka maailma on täynnä epätasa-arvoa, olen uskonut tasa-arvoon. Vaikka olen itse naisena kokenut epäoikeudenmukaisuutta, olen uskonut, että paljon hyvää on tapahtunut ja olemme menossa hyvään suuntaan. Ei se niin ole. Naiset ovat ikuisia kakkosia. Uskomatonta.

Olen kohdannut elämässäni paljon miehiä, jotka ovat hyviä ihmisiä, monella tavalla hyviä. Olen uskonut, että machoilun aika on ohi ja ns. kiltit miehet saavat tilaa. Valitettavasti eivät saa, hekin ovat ikuisia kakkosia. Uskomatonta.

Monen muun lailla olen uskonut, että ihminen on oppinut historiasta jotain, että ei enää 2000-luvulla. Ihminen ei ole oppinut mitään, historia toistaa itseään ja ihminen on yhtä paha ja tyhmä vuosituhannesta toiseen. Uskomatonta.

Tänä päivänä synkkien ajatusten lista on pitkä. Katson uudelleen ulos ikkunasta, harmaa aamu on väistymässä ja aurinko kurkistelee pilvien takaa. Usko kaikkeen hyvään on saanut ison kolauksen, mutta kaikesta huolimatta jatkan valitsemallani tiellä. Jatkan, vaikka juuri nyt kaikki tuntuu uskomattomalta.

Uskon myös ristin mieheen, häneen, jonka nimeä ei uskalla monessakaan paikassa lausua ääneen. Hän teki hyvää, näytti siltä, että pahuus voitti kaiken hyvyyden, mutta se ei ollut viimeinen totuus. Edelleen uskon siihen, että hyvyys voittaa pahuuden. Joskus, jonain päivänä, jos ei tässä maailmassa, niin sitten tämän elämän jälkeen. Uskon, vaikka juuri nyt se näyttää uskomattomalta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Palmusunnuntain ikkuna

Voi teitä, te valtaan rakstuneet,

te valtaan sairastuneet.

 

Voi meitä, me valtaan rakastuneiden ihailijat,

me valtaan sairastuneiden maahan polkemat.

 

Voi meitä, me tyhjiin puheisiin luottaneet

ja valheiden varassa eläneet.

 

Meidän keskellemme hän ratsastaa aasilla,

ei lupaa valtaa, ei kunniaa,

vaan tarjoaa iankaikkista elämää.

 

Voi meitä, jos emme hänen seuraansa ihastu,

jos emme totuuteen rakastu.

Dokumentti naisesta, joka sai enemmistön uskomaan valheeseen.

Katsoin Ylen Teemalta dokumentin belgialaisesta Misha Defonsecasta, susitytöstä. Hän muutti 1990- luvulla Yhdysvaltalaiseen pikkukaupunkiin ja kertoi paikallisille ystävilleen toisen maailmansodan aikaista selviytymistarinaansa. Tarinan mukaan hän oli 7-vuotiaana paennut natsihallintoa metsään ja selviytynyt siellä susilauman suojelemana.

Tarina oli mielenkiintoinen, niin mielenkiintoinen, että siitä tehtiin kirja ja kirjasta elokuva. Sekä kirja että elokuva menestyivät maailmanlaajuisesti ja tuottivat tekijöilleen suuria summia rahaa ja julkisuutta. Vuosien kuluttua kuitenkin selvisi, että mielenkiintoinen menestystarina ei ollut totta, vaan Mishan, oikealta nimeltään Moniquen mielikuvituksen tuotetta.

Suuri yleisö ympäri maailman uskoi totena kerrotun tarinan, kirjaa luettiin ja elokuvaa katsottiin silmät kyynelissä. Tässä maailmassa julkaistaan paljon erilaisia tarinoita ja moni tarina jää vaille suurta yleisöä. Suuri yleisö ei aina juokse totuuden perässä.

Meille tarjoillaan monenlaisia totuuksia. On poliittisia ja uskonnollisia totuuksia, elämäntapoihin, ilmastonmuutokseen, koronaan, työelämään ja lähes jokaiseen elämänalueeseen liittyviä totuuksia. Osa huutelee totuuksiaan mielenosoituksissa, osa somessa, osa kirjoittaa kirjoja ja kolumneja.

On ihmisiä, jotka huutelevat totuuksia asioista, joihin ovat perehtyneet ja joista oikeasti tietävät. Ja on ihmisiä, jotka huutelevat totuuksia pelkkien mielikuvien ja uskomusten perusteella. Usein suuri yleisö uskoo niitä mielikuvien mukaan huutelijoita ja asiantuntijat saavat huudella puolityhjille saleille.

Elämä olisi helppoa, jos aina voisi olla varma siitä, kuka puhuu totta ja kuka puhuu vain lämpimikseen tai vallan- ja rahanhimosta. Vallan- ja rahanhimosta on moni aatesuunta ja uskonnollinen liikehdintä saanut alkunsa. Totuutta kaipaavat ihmiset ovat uskoneet sen, mitä heille on tarjottu totuutena.

Dokumentin lopussa ihmiset miettivät, mikä sai suuren yleisön uskomaan Mishan tarinan. Selityksiä löytyi monia. Lopputoteamuksena yksi ohjelman kertojista sanoi: ”Olimme vain niin sinisilmäisiä.”

Asioille ja omille erehdyksilleen voi etsiä hienoja syitä ja selityksiä. Usein selitys on kuitenkin yksinkertainen, uskomme sen, minkä haluamme uskoa, mikä tuottaa meille mielihyvää, mikä tarjoillaan sopivan mielenkiintoisessa muodossa ja helposti. Me ihmiset olemme sinisilmäisiä.

Totuus asioista ei ole helposti löydettävissä, mutta totuutta kannattaa etsiä ja sitä kannattaa pitää esillä. Jossain vaiheessa valhe kuitenkin paljastuu. Niin kävi Mishallekin, siis Moniquelle, on noloa jäädä kiinni valheesta koko maailman edessä.

Onkohan tämä kielto tarkoitettu juuri nyt minulle?

Mies istui keittiön pöydän ääressä lukien sanomalehteä. Eräs artikkeli lehdessä sai tunteet pintaan ja hän aloitti kiukkuisen selostuksen sen sisällöstä. Aluksi olin hänen kanssaan yhtä mieltä asiasta, mutta asia paisui ja sai lopulta sellaiset mittasuhteet, että keskustelu tuntui enemmän riidan haastamiselta kuin mielipiteiden vaihdolta.

Siinä kuunnellessani hänen paasaustaan, päässäni syttyi lamppu ja kysyin häneltä: ”Puhutko sinä nyt minulle vai herra X: lle?”

Olin oivaltanut, että tällä kiukkuisella purkauksella ei ollut mitään tekemistä minun kanssani, vaikka jouduinkin sen kohteeksi. Ymmärsin myös, kenelle hän puhui. Asiaa kysyessäni, hän myönsi havaintoni todeksi ja sen jälkeen pääsimme todella puhumaan siitä, mistä kenkä puristi.

Monta kertaa olen löytänyt itseni samasta tilanteesta. Jokin tapahtuma tai asia tuo menneisyyden peikot esille ja oma reaktioni on tilanteeseen nähden turhan voimakas ja aivan väärät ihmiset, kuten puoliso tai lapset joutuvat syyttöminä kiukkuni kohteiksi. Olen yrittänyt opetella olemaan itselleni rehellinen, jotta sivulliset eivät joutuisi kantamaan minun elämäni taakkoja. Monelta perheriidalta olemme välttyneet yksinkertaisella rehellisyydellä. Turha syyttää puolisoa tai lapsia silloin, kun pitäisi puhua herra X: lle.

Tilanne on tuttu myös koulusta. Oppilas tulee tunnille kiukkuisena, jopa agressiivisena, kaikki on huonosti ja opettaja saa kuulla kunniansa. Opiskelusta ei tule mitään ja koko luokan opiskelu häiriintyy. Tunnin jälkeen jään juttelemaan oppilaan kanssa ja sama agressiivinen puhe jatkuu.

Lopulta kysyn häneltä: ”Onko tällä kiukulla nyt oikeasti mitään tekemistä minun tai edellisen tunnin kanssa?” Ja niin päästään asiaan, saan kuulla aamun tapahtumista kotona ja ymmärrän, että se kiukku, jota olen kuunnellut koko edellisen tunnin oli kohdistettu herra X: lle.

Niin on vanhempienkin kanssa. Oman lapsen opettaja saa joskus ottaa vastaan sellaista kiukkua, jonka taustalla ovat omat ikävät koulumuistot. Joskus tekisi mieli kysyä vanhemmilta: ”Puhutko nyt minulle vai omalle opettajallesi vuosien takaa?” Tai sitten: ”Puhutaanko nyt sinun lapsesi kiusaamisesta vai joistain kiusaajista omilta kouluajoiltasi?”

Tällaisia me ihmiset olemme, syytämme toisia ihmisiä usein liian helposti ja välttelemme omien kipeiden asioiden kohtaamista. Moni asia sujuisi paljon helpommin, kun uskaltaisimme olla rehellisiä itsellemme. Menneisyyden peikot voi karistaa kantapäiltään ja viattomien syyttämisen sijaan voi opetella puhumaan siitä, mistä kenkä oikeasti puristaa. Totuus vapauttaa kohtaamaan toisen ihmisen aidosti ja rehellisesti.

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Blogiarkisto

Kategoriat