Kirjoitukset avainsanalla pelko

Kevät paljastaa routavauriot

On maanantai-ilta, seuraava koulupäivä pelottaa, sillä silloin olisivat pelottavan opettajan tunnit. Sama pelkotila iski joka maanantai, miten selviän seuraavasta koulupäivästä. Puhuin asiasta vanhemmilleni ja he kuuntelivat uskollisesti joka maanantai. Kuuntelivat ja rohkaisivat, mutta eivät tehneet asialle mitään, totesivat vain, että kyllä sinä selviät. Se oli sen ajan tapa, eivät vanhemmat puuttuneet koulukäyntiin eivätkä paljon muuhunkaan, paitsi huonoon käytökseen. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi selvitä itse ja niin minä selvisin koko lukuvuoden 1972-1973.

Edellisenä vuonna olin pelännyt ylempiluokkalaisten antamia lumipesuja ja seuraavana vuonna pelkäsin yhtä pelottavaa kouluauton kuljettajaa. Jokaiselle vuodelle riitti omat pelkonsa ja aikuisten apu olivat sanat: ”Kyllä sinä sen kestät.”

Meitä 1960- luvun lapsia ei kiitelty eikä kehuttu, meitä ei tuettu eikä passattu, sillä suurena vaarana oli, että meistä kasvaisi ylpeitä ja röyhkeitä. Meidät peloteltiin kilteiksi ja alistettiin ahkeriksi. Oppimisvaikeudet johtuivat tyhmyydestä tai laiskuudesta, kiusaajia vastaan piti itse puolustautua ja vaikeuksiensa kanssa itse selviytyä. Ja me kestimme ja kasvoimme aikuisiksi, ainakin osa meistä.

Kestimme, kunnes emme enää kestäneet. Eräänä päivänä alkoi itku ja sitä kesti pitkään. Se itku alkoi kuunnellessani luentoa kaikista nykyajan vaikeuksista. Luentoa kuunnellessani tajusin, että tuo kaikki on ollut osa minun elämääni. Olin tietämättäni ollut koulukiusattu, saanut paniikkikohtauksia, kärsinyt synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, kokenut läheisten ihmisten vakavia sairastumisia ja kuolemantapauksia ja ties mitä. Elämä oli vyöryttäyt ylitseni lukemattoman määrän raskaita asioita ja minä olin vain kestänyt. Olin kestänyt, koska apua ei ollut juuri tarjoiltu.

Tunsin olevani kuin keväinen routavaurio maantiessä. Tie oli tehty kestäväksi ja kaikki uskoivat sen kestävyyteen, mutta yhden kovan talven aikana tiellä oli kulkenut liikaa raskaita ajoneuvoja eikä se enää kestänytkään. Kevät paljasti pahat routavauriot. Näiden routavaurioiden äärellä suljen korvani jokaiselta, joka sanoo: ”Kyllä sinä sen kestät,” sillä en jaksa enää kuunnella heitä. Ihminen ei kestä määräänsä enempää.

Moni meistä 1960- luvun lapsista on joutunut kestämään ihan liian paljon. Olemme joutuneet kestämään paljon, koska meitä edeltävät sukupolvet ovat olleet liian rikki revittyjä jaksaakseen tai ymmärtääkseen kasvattaa meitä. He kasvattivat meidät hiljaisiksi ja alistuneiksi, jotta selviäisivät omasta elämästään. He jättivät meidät selviämään itse, koska heidän voimavaransa eivät riittäneet auttamaan meitä.

Oman elämäni routavaurioiden äärellä ymmärrän, että ei ihmisen tarvitse olla niin vahva. Eihän minun tarvitse kestää kaikkea. Apu, lohdutus, kiitos ja kannustus voivat kuulua minulle aivan yhtä hyvin kuin tämän päivän nuorille. Routavauriot korjataan ja matka jatkuu taas. ”Murtunutta ruokoa hän ei muserra, lampun hiipuvaa liekkiä hän ei sammuta.” (Jes 42: 3) Hän ei muserra, vaan tekee ehjäksi, hän ei sammuta, vaan sytyttää uudelleen palamaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hentoja korsia ja kylmää vettä vai vahvoja selviytyjiä ja talven kauneutta.

Katselen kuvaa, jossa pieni peltohiiri katselee maailmaa viljan tähkän varressa keikkuen. Peltohiiren paikka on tehdä onkaloita maahan ja kulkea maha maata viistäen, mutta tämä hiiri on päättänyt nousta vähän ylemmäs mielessään ehkä viljan varren päässä houkuttelevat viljantähkät. Peltohiiren kuuluisi liikkua öisin, mutta tämä hiiri on lähtenyt liikkeelle päivän valossa silläkin uhalla, että tulee nähdyksi ja saalistetuksi. Elämä on täynnä riskejä ja hiiri liikkuu periaatteella ken uskaltaa, se näkee. Ei hiiri kovin korkealla näköalapaikalla ole nytkään, vain muutaman kymmenen senttimetrin korkeudella turvallisesta maan pinnasta, mutta se riittää muuttamaan näköaloja. Katselen kuvaa ja ajattelen olevani kuin tuo peltohiiri. Vaatii uskallusta ylittää jokapäiväiset ja turvalliset, normaalin elinpiirin rajat, mutta samalla tekee myös hyvää katsella elämää välillä uudesta näkökulmasta. Elämän kauneus ja monipuolisuus häikäisee uudella tavalla ja antaa uskoa uusiin mahdollisuuksiin. Joskus kannattaa uskaltaa heittäytyä ohuen viljanvarren kannateltavaksi.

Viljanvarsi on kovin heiveröisen näköinen kantamaan pientä peltohiirtä ja siinä se kuitenkin keikkuu täysin rohkeasti ja luottavaisesti. Moni asia elämässä saattaa näyttää pettävältä ja heiveröiseltä, mutta usein heikkous onkin vahvuutta. Elämä heittää välillä eteen toivottoman näköisiä tilanteita, asioita, joiden kanssa elämä tuntuu toivottomalta selviytymistaistelulta. Kaikesta huolimatta sitä kuitenkin selviää, yksi heiveröinen viljanvarsi riittää kantamaan yhden vaikean asian yli ja elämä jatkuu. Vähitellen nousee ylemmäs ja löytyy uusia viljanvarsia ja kun jatkaa nousemista, näkee lopulta  kokonaisen pellon, elämän täynnä mahdollisuuksia. Kannatti uskaltaa luottaa yhteen pieneen viljanvarteen ja lähteä liikkeelle.

Luottamus kantaa, mutta luottamuksessa kannattaa olla viisas eikä kaikkeen tai kaikkiin voi luottaa. Jos peltohiiri olisi rynnännyt täydellä vauhdilla kertalaakista viljan tähkään asti, se olisi todennäköisesti mätkähtänyt takaisin maahan mahalleen. Ja se mätkähtäminen olisi voinut olla kipeä ja tuhoisa. Luottamus elämään ja ihmisiin rakentuu askel askeleelta, rauhallisesti edeten. Uusien näkökulmien avautuminen on syytä tehdä hitaasti ja harkiten, välillä pysähdellen katselemaan maisemia ja tarkastamaan suuntaa. Elämänrohkeus vie eteenpäin, mutta uhkarohkeus saattaa saada aikaan pahempaa jälkeä kuin paikallaan pysyminen.

Kuva peltohiirestä on herkkä ja kaunis, mutta onneksi se on kuva, sillä oikeasti minä pelkään hiiriä. Pellolla saattaisin kyllä ihailla viljanvarressa keikkuvaa hiirtä riittävän kaukaa ja jos se hiiri pysyy paikallaan, mutta edestakaisin vilistävä hiiri onkin kauhukuva, varsinkin mökin lattialla tai ruokakomerossa. Kovin kauaa en herkällä mielellä miettisi elämän hienoja ja uusia mahdollisuuksia vaan lähtisin kiivaasti etsimään ansaa, joka saisi tuon suloisen luontokappaleen hengiltä. Ehkä en jaksaisi jäädä edes miettimään, onko tuo loukutettava hiiri rauhoitettu peltohiiri tai jokin hiiri, jonka saa aivan laillisesti tappaa. Pelko saa joskus toimimaan odottamattomalla tavalla. Jos elämässä antaa pelolle vallan, se tappaa luottamuksen ja sulkee uudet näköalat. Joskus pelkääminen on viisautta, mutta jos pelko pääsee hallitsemaan elämää, se ei enää kannattele vaan tuhoaa. Pieni, suloisen näköinen hiiri on ruokakomerossa tuholainen.

Vaatii rohkeutta katsella elämää uudesta näkökulmasta ja mennä kohti pelkojaan. Välillä on viisasta pysyä tutulla ja turvallisella maankamaralla, peltohiiren tavoin rakennella turvallisia onkaloita ja kerätä talvivarastoja. Välillä kannattaa lähteä katselemaan uusia maisemia ja etsimään uusia mahdollisuuksia. Joku löytää oman paikkansa maan pinnalta ja joku toinen viljan varresta. Elämä voi olla hyvää ja kaunista niin monella tavalla ja niin monenlaisissa paikoissa. Luottamus elämään kantaa myös tulevana vuonna 2019.

Kommentit (0)

Vanha kuusi on nähnyt paljon elämää.

Sata vuotta sitten, keväällä 1918 isoisäni oli 3- vuotias pieni poika, kolmesta veljeksestä keskimmäinen. Eräänä päivänä valkoisten joukot tulivat hakemaan hänen isäänsä kotoa, isä vietiin läheiselle pellolle ja ammuttiin sinne. Nuori äiti jäi yksin vaatimattomaan pirttiin kolmen pienen pojan kanssa. Hänet tunnettiin kovana työihmisenä, mikä oli merkittävä asia sen ajan ”avioliittomarkkinoilla” ja niinpä hän muutaman vuoden leskeyden jälkeen avioitui uudelleen. Sisällissota oli taakse jäänyttä aikaa ja elämä sai jatkua.

Sata vuotta sitten, kesällä 1918 isoäitini oli viiden kuukauden ikäinen sikiö äitinsä kohdussa. Häntä odotettiin syntyväksi perheensä seitsemäntenä lapsena. Perheen isä oli juuri vapautunut punavankien leiriltä, saavuttuaan nälkiintyneenä kotiin, hän söi nälkäänsä perunankuorista lähtien kaiken näkemänsä ja kuoli sen seurauksena. Perheen äiti jäi yksin huoltamaan kasvavaa lapsijoukkoaan. Jotenkin hän selvisi lastensa kanssa, kunnes kuoli isoäitini ollessa 12- vuotias tyttö.

Kaksi sisällissodan orpoa, isoisäni ja isoäitini löysivät toisensa ollessaan piikana ja renkinä naapuritaloissa. Häitä tanssittiin isoäitini piikomistalon heinäladossa keväällä 1938 ja äitini syntyi samana vuonna loppukesällä. Isoisäni ehti melkein rakentaa nuorelle perheelleen oman kodin, kun sota tuli jälleen kerran muuttamaan elämänkulkua. Sisällissodan orpo kaatui talvisodassa jättäen jälkeensä yhden sotaorvon, äitini.

Niin paljon särkyneitä unelmia ja hukattuja ihmiskohtaloita, niin paljon isän ikävää. Usean sukupolven ajan ihminen on yrittänyt rakentaa turvallista elämää ja samalla tuhonnut sitä. Samanlaisia tarinoita löytyy monesta suomalaisesta suvusta. Sen mitä rauhan aikana rakennetaan, sota tuhoaa tälläkin hetkellä liian monessa paikassa. Näin sadan vuoden takaa on vaikea ymmärtää niitä tilanteita, joissa ihmiset ovat eläneet sisällissodan aikana. En osaa edes ajatella, olisinko ollut punaisten vai valkoisten puolella tai täysin puolueeton. En tiedä, kuinka vahvasti esi-isäni olivat punaisten puolella vai oliko heillä muuta mahdollisuutta. Punainen tai valkoinen, todennäköisesti jokainen halusi vain vaikeana aikana pelastaa sekä perheensä  että oman henkensä.

Sisällissodan ja toisen maailmansodan haamut ovat varjostaneet sukumme elämää lähes koko Suomen itsenäisyyden ajan. Sukupolvesta toiseen liian kovia kokeneet ihmiset ovat yrittäneet rakentaa hyvää elämää niistä raunioista, jotka elämä on heille tarjonnut. Olen heille kiitollinen siitä, että he ovat jaksaneet jatkaa elämää mahdottomilta tuntuneista olosuhteista huolimatta. Minäkin olen kahden sotaorvon lapsi, mutta en  ole orpo, sillä olen saanut kasvaa rauhan ajan lapsena. Sota on vienyt molemmat isoisät, mutta isäni olen saanut pitää. Minun lapseni ovat saaneet pitää sekä isänsä että isoisänsä. Rauhan vuodet ovat korjanneet sen, mitä sodan vuodet ovat tuhonneet.

Metsissä, joissa sukuni miehet ovat sata vuotta sitten piileskelleet ja menettäneet henkensä, kasvaa paljon isoja ja vanhoja kuusia. Minulle ne kuuset puhuvat omalla tavallaan sukuni tarinaa. Ne kertovat sellaista suomalaista historiaa, joka ei toivottavasti koskaan toistu. Toivottavasti viha ei saa enää koskaan tuhota sitä elämää, jonka rakkaus on rakentanut. Kuinka monta latvaa yksi kuusi voi kasvattaa yhden katkenneen latvan tilalle?  En tiedä, mutta tänä päivänä vanhan kuusen uudet latvat kurkottavat kohti vapaan Suomen sinistä taivasta.

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Kategoriat