Kirjoitukset avainsanalla ilo

Muisto yhdestä kauniista ja onnellisesta kesäpäivästä Ounasjoen rannalla.

Istuin kirjallisuusterapiaohjaajakoulutuksen ryhmässä, jossa saimme tehtäväksi miettiä paikan, missä on hyvä olla. Suljin silmäni ja saman tien näin itseni istumassa Ounasjoen rannalla. Ajatuksissani istuin rantakivellä, heiluttelin jalkojani viileässä vedessä, lämmin kesätuuli siveli kasvojani ja huojutti rannalla kasvavia horsmia. Siinä oli hyvä olla.

Ounasjoen ranta on minulle paikka, jossa on hyvä olla. Kokemäenjokivarren kasvatti saapui Oulu- ja Kemijokivarren kautta ensimmäisen kerran Ounasjoen rannalle syksyllä 1986 nuorena miniäehdokkaana ja sen jälkeen Ounasjoki on ollut osa elämääni.

Joki on nähnyt paljon

Jälleen on takana yksi kesä Ounasjoen rannalla. Kesä, jolloin rannalla on ollut hyvä olla. Eräänä kesäisenä hellepäivänä seisoin rannalla ja mietin, mitä kaikkea tämä joki on nähnyt. Se on nähnyt niin paljon elämää ja minun elämäni on vain yksi pieni osa kaikkea tätä suurta historian kokonaisuutta.

Joki ei paljon muutu, mutta elämä joen rannalla muuttuu. Joki on nähnyt sukumme elämää monen sukupolven ajan. Sen rannalta appeni on lähtenyt sotaan ja anoppini pienten lastensa kanssa sotaa pakoon Ruotsiin. Joen rannalle on palattu sodasta ja evakosta. Joki on nähnyt saksalaisten tuhoaman Lapin ja se on nähnyt sodan jälkeisen uudelleen rakentamisen. Sodan raunioista on noussut uusi Lappi. Kaiken tämän keskellä joki on virrannut uomassaan.

Katselin jokea ja otin siitä valokuvia, jälleen kerran. Mietin, kannattaako tätä samaa jokea kuvata joka kesä. Perheemme valokuva-albumeissa on lukuisia kuvia joesta kaikkina eri vuodenaikoina. Tulin siihen tulokseen, että kuvia kannattaa ottaa edelleen. Jokainen vuosi on erilainen ja jokainen kuva sisältää omat muistonsa.

Saa huutaa

Pari vuosikymmentä sitten olimme lastemme kanssa rannalla. Isä ja pieni poika kalastivat, minä ja tytöt touhusimme jotakin muuta. Perheemme nuorin jäsen ja nykyisin innokkain kalastaja oli silloin vielä liian pieni kalastamaan.

Melko pian rantaan saapumisemme jälkeen rantakiviltä kuului lapsen raivokasta huutoa, siima oli mennyt sotkuun ja sitä eivät pienen miehen hermot kestäneet. Koski pauhasi, lapsen huuto hukkui kosken pauhuun ja minut valtasi valtava vapaudentunne. Tajusin, että täällä saa huutaa niin paljon kuin ääntä lähtee, luonto kyllä kestää yhden ihmislapsen huudon.

Yhteisvoimin saimme siiman selvitettyä, kaikki oli taas hyvin ja kalastus sai jatkua. Joki, joka oli kuullut lapsen raivoamisen, sai myös todistaa virveliin tarttuneen kalan aiheuttamia ilon kiljahduksia. Koski pauhasi edelleen kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mikä elämisen vapaus.

Saa itkeä ja surra

Olimme Ounasjoen rannalla saadessamme tiedon, että miehen terveydessä on vakavia ongelmia. Emme vielä tienneet mitä, ja meille tuo tieto oli silloin lähes kuolemantuomio. Mies otti käteensä virvelin ja käveli rantaan. Minä en ottanut käteeni mitään, mutta kävelin myös rantaan.

Jäin ensimmäisille rantakiville katsomaan, kuinka mies eteni virvelinsä kanssa pitkin rantaviivaa. Vähitellen hänen hahmonsa pieneni ja hänen hahmonsa pienentyessä minun ahdistukseni ja yksinäisyyden tunteeni kasvoi. Vuolaana ja kohisevana virtaava joki sai todistaa kyyneleitäni.

Vähitellen raastava ahdistus väistyi ja minut täytti rauhallinen olo. Virtaava vesi näytti ja kuulosti niin lohdulliselta. Jotenkin se sanoi minulle, että olen nähnyt pahempaakin ja aina on jotenkin menty eteenpäin. Elämä ei pysähdy. Mikä on rauhoittavampaa kuin virtaavan veden katseleminen ja kuunteleminen? Rauhallisin mielin kävelin pois rannasta.

Saa olla onnellinen

Kutsumme miehen sairastumiskesää katastrofikesäksi. Lähtiessämme silloin syksyllä pois Ounasjoen rannalta, kuvittelimme lähtevämme sieltä viimeisen kerran yhdessä. Haikealla mielellä seisoin joen rannassa hyvästelemässä rakkaan paikan. En uskaltanut edes ajatella, miltä tuntuisi tulla sinne seuraavana kesänä yksin, uskaltaisinko edes tulla.

Yksinäistä kesää ei ole vielä tullut, sen sijaan katastrofikesän jälkeen on tullut jo viisi onnellista, yhteistä kesää. Joki, joka oli todistamassa elämämme särkymistä, on saanut olla todistamassa särkymisen jälkeistä uutta elämää.

Viimeisinä vuosina on tuntunut entistä paremmalta saada viettää aikaa joen rannalla, ja meillä on ollut sitä aikaa. Yöttömän yön aurinko, rantaniityllä keltaisina loistavat kullerot ja tuulessa heiluvat horsmat ovat näyttäneet entistä kauniimmilta. Sisälläni on virrannut ilo yhdessä joen kanssa.

Joki elää omaa elämäänsä

Joki on nähnyt elämäni ilot ja surut, se on kuullut itkut ja naurut, se on ottanut vastaan monet tunteenpurkaukset ja samalla jatkanut omaa kulkuaan. Myös joella on omat vaiheensa.

Keväällä se vapautuu talven jääkuormasta kovalla rytinällä. Paksut jäälohkareet rynnistävät rantaan vieden mukanaan kaiken tielleen osuvan, rannan puut ja rakennelmat. Siksi rannalle ei kannata rakentaa eikä istuttaa, vaan on elettävä joen ehdoilla.

Alkukesällä joki virtaa vuolaana, vesi on korkealla ja kalat parveilevat viileässä vedessä. Kesän edetessä veden pinta laskee ja vähitellen vesi lämpenee. Heinäkuun matalassa ja lämpimässä vedessä eivät kalat enää viihdy, silloin virveliin tarttuu enemmän joenpohjan kasvillisuutta kuin kaloja.

Syksyn tullen joki valmistautuu ottamaan vastaan uuden jääpeitteen. Joki elää elämäänsä jääpeitteen alla, ihmissilmän saavuttamattomissa, odottaen uutta kevättä. Niin on ollut vuodesta ja vuosisadasta toiseen.

Joen vuodenkiertoon on helppo samaistua. Elämä on kuin vuodenajat Ounasjoella. Välillä painaa raskas taakka hartioilla ja välillä elämä virtaa vapaana ja iloisena solisten. Oma elämä kulkee vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen, joki jatkaa kulkuaan vuosisadasta ja vuosituhannesta toiseen.

Olen osa luontoa

Ounasjoen rannalla on helppo unohtaa kehittynyt, teknologinen ja digitaalinen maailma. Siellä on helppo unelmoida luonnonmukaisesta ja yksinkertaisesta elämästä. Mutta mikä on oikea määrä yksinkertaisuutta ja luonnonmukaisuutta?

Luopuessamme vesijohtovedestä ja laittaessamme pihaamme vesipostin elimme yhden syksyn kantamalla ämpäreillä vettä joesta. Juomavesi piti hakea lähellä olevasta sukulaistalosta. Luonto ei kysellyt vesipostimme valmistumista, vaan peitti joen jääpeitteellä meidän kannaltamme liian aikaisin.

Jäätyneestä joesta ei enää haettu vettä. Kovasti meni vaikeaksi veden saaminen. Samalla, kun veden saaminen meni vaikeaksi, kasvoi puhtaan juomaveden ja pesuvesien arvostus. Kasvoi myös teknologian arvostus. Vesiposti valmistui ja vesiongelma ratkesi, sitä ei ratkaissut luonto, vaan ihminen.

Elämä luonnon ehdoilla ja luonnon armoilla ei ole helppoa eikä edes täysin mahdollista. Ihminen tarvitsee omat elinolosuhteensa. Elämä teknologiankaan ehdoilla ei ole helppoa, sillä ihminen tarvitsee yhteyttä luontoon, olemme luontokappaleita, emme koneita.

Oma paikka

Ounasjoen ranta on meidän kevät-, kesä- ja syksypaikkamme. Minulle se on nykyisin vain kesäpaikka. Mutta voin milloin tahansa sulkea silmäni ja palata ajatuksissani joen rantaan. Voin myös katsella viime kesänä joen rannalta ottamiani valokuvia ja niiden välityksellä palata joen rantaan. Joki virtaa minussa silloinkin, kun olen fyysisesti kaukana.

Minun paikkani on Ounasjoki, mikä on sinun paikkasi. Sulje silmäsi ja siirry ajatuksissasi paikkaan, jossa sinun on hyvä olla, ehkä huomaat olevasi keskellä luontoa.

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Leskenlehti - ilo keväästä vai suru yksin jäämisestä.

Oli tiistaipäivä 50 vuotta sitten. Odotin kovasti koulupäivän päättymistä, sillä tiistaisin tuli radiosta lasten tiistaisoitto, jonka kuunteleminen oli yksi viikon kohokohtia. Ohjelma tuli päivällä, mutta isä nauhoitti sen radiosta magnetofoninauhalle ja koulun jälkeen kuuntelimme sen yhdessä pikkusiskon kanssa. Viikon aikana kuuntelimme ohjelman moneen kertaan, kunnes seuraavana tiistaina tuli uusi tiistaisoitto. Oi, miten ihania lapsuusmuistoja.

Tuona kyseisenä tiistaina olin juuri kuunnellut tiistaisoiton, kun isä ja äiti tulivat olohuoneeseen ja sanoivat, että heillä olisi asiaa. Ja se asia oli: ”Eeva-täti on kuollut.” En muista, mitä sanoin, ehkä en mitään. Hetken kuluttua kelasin magnetofoninauhaa taaksepäin, siellä oli laulu, jossa kerrottiin pienen hylkeenpoikasen kuolemasta. Kuuntelin laulun uudelleen ja uudelleen, lukuisia kertoja. Laulussa oli kohta, jossa sanottiin: ”…menetti henkensä rassu…”. Sanat jäivät soimaan ajatuksiini, Eeva-täti oli menettänyt henkensä. Ja sitten jostain tuli ajatus, en voi koskaan enää nauraa.

Tuosta päivästä on kauan, mutta edelleen muistan sen kuin eilisen päivän. Eeva-tädin muisto ei ole kuollut, elämäni kymmenen ensimmäisen vuoden aikana hän jätti sydämeeni lähtemättömän jäljen. Tietyllä tavalla ikävöin häntä edelleen, se ikävä on osa elämääni, mutta nauru ei kuollut. Olen nauranut usein ja paljon.

Tuo tiistaipäivä silloin kauan sitten tuli mieleeni tämän koronakriisin aikana kohdatessani jälleen yhden henkilökohtaisen elämän kriisin. Yksi ihminen on poistunut lähipiiristäni ja siskoni sanoi muutama päivä sitten sanat: ”Voinko enää koskaan olla onnellinen?” Ja hetken päästä: ”Poistuuko tämä tuska koskaan?”

Siskoni kysymyksiin ei ole vastausta. Näin pääsiäisen aikaan olisi helppo luetella kristillisiä lauseita ylösnousemuksesta, kuoleman voittamisesta ja riemullisesta jälleen näkemisestä kerran taivaassa. Hauta on tyhjä ja Jeesus on ylösnoussut, se on totta, mutta poistuuko tämä tuska koskaan. Pääsiäinen on ilosanoman juhla, mutta voinko minä koskaan enää nauraa. Isoja kysymyksiä ilman vastauksia.

Tämän pääsiäisen evankeliumi tuli kohdalleni kuunnellessani radiosta Horisontti-ohjelmaa. Ohjelman otsikkona oli ”onko pääsiäinen peruttu”. Yksi keskustelijoista oli ortodoksipappi ja lähihoitaja Lars Ahlbäck. Hän sanoi lauseen, joka kolahti: ”Trauman keskellä ei tarvita sanoja, vaan hoivaa ja huolenpitoa”.

Pahinta ei ole se, että ei ole sanoja, pahinta on se, että tämän koronaepidemian takia ei saa tavata ja surra yhdessä, ei saa halata, ei silittää päätä eikä lopulta mennä edes hautajaisiin. Miten osoittaa huolenpitoa, kun jokainen istuu omassa kodissaan ja välissä kulkee suljettu Uudenmaan raja.

Ei pääsiäistä ole peruttu. Mutta suruakaan ei ole peruttu. Pääsiäinen on juuri siksi, että meillä on suru ja tuska. Tämä suru ja tuska on tullut osaksi elämäämme, ei se lopu, mutta vähitellen se antaa tilaa uusille asioille. Tulee aika, jolloin sanoillakin on taas merkitystä, nyt olemme hoidon tarpeessa.

Kommentit (0)

Istun koulun liikuntahallin katsomossa katselemassa päättöluokkalaisten tanssia, kauniita ja komeita, onnellisen näköisiä nuoria. Omassa mielessä on helppo yhtyä nuorten onneen. Opettajan sydämessä tuntuu sekä haikealta että ylpeältä. Tunnen itseni etuoiketetuksi saadessani tehdä töitä näiden nuorten kanssa.

Mieleen muistuvat myös omat ja omien lasten juhlat. Nuorten tanssi on herkkä hetki vanhemmille. Eläydyn takanani istuvien äitien tunteisiin ja silmäkulmat kostuvat. Heidän kasvoistaan paistaa rakkaus ja ylpeys, juuri nyt elämä hymyilee leveintä hymyään. Nämä ovat niitä tilanteita, jotka säilyvät vanhempien muistoissa elämän loppuun asti.

Vieressäni istuu tulevia päättöluokkalaisia. Ehkä he näkevät jo ajatuksissaan itsensä vuoden päästä tanssimassa tuolla lattialla. Viimeinen tanssi on omistettu heille ja osa heistä lähtee tanssilattialle, myös lähinnä minua istuva poika.

Hetken kuluttua poika tulee takaisin ja sanoo: ”Kukaan ei huolinut minua.” Kyynel vierähtää poskelle, kohta toinen ja pienen ajan kuluttua hän itkee valtoimenaan. Pettymys ja hylätyksi tulemisen tunne on suunnattoman suuri. Avuttomana ojennan hänelle nenäliinan.

Hallissa soi Monrepos- valssi ja vieressäni virtaavat kyyneleet. Istun hiljaa paikallani ja muistoihin hiipivät lukaisat elämän varrella virranneet kyyneleet. Kuinka monesti elämässä toisen onni on toisen suru. Matka naurusta itkuun voi olla lyhyt.

Kevät ja kesä ovat täynnä elämän vastakohtaisuuksia, joku pääsee ylioppilaaksi ja joku reputtaa, joku saa opiskelupaikan ja joku ei, joku viettää häitä ja joku kantaa hylätyksi jääneen taakkaa. Jonkun vanhemman sydämen täyttää onni ja toisen sydän on täynnä huolta ja murhetta oman lapsen tulevaisuudesta. Sellaista on elämä.

Mieleeni tulevat laulun sanat: ”On ilo sulla, mut suru mulla, on mulla hautajaiset, sulla häät…” Myös vieressäni itkevällä pojalla on äiti. Hänenkin tilanteeseensa osaan eläytyä. Tuota Suomen synkimmäksikin lauluksi nimettyä häätanhua voi sanoa myös lohdulliseksi. Elämä osaa yllättää ja osat voivat vaihtua. Se, joka tänä keväänä ja kesänä itkee, saattaa vuoden päästä iloita. Keväinen aurinko joka tapauksessa paistaa kaikille, kukat kukkivat ja linnut laulavat. Myös matka itkusta nauruun voi olla lyhyt.

Tunnen itseni etuoikeutetuksi saadessani istua itkevän pojan vieressä. Ehkä jopa etuoiketetummaksi kuin mitä olisin onnellisten keskellä. Onnelliset eivät kaipaa lohduttajaa. En osaa lohduttaa itkijää enkä voi poistaa hänen suruaan, mutta jospa ojentamani nenäliina välittää hänelle toivon siitä, että elämällä on vielä jotain hyvää varattuna hänellekin.

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Blogiarkisto

Kategoriat