Kirjoitukset avainsanalla kävely

Jää kantaa, jos on tarpeeksi kevyt.

Päivän sana on ”peruttu”. Lähikaupan ilmoitustaululla on kaikkien tapahtumailmoitusten päälle vedetty vinosti tuo sana ”peruttu”. Tulee sellainen tunne, että koko elämä on peruttu ja tämän kaiken sai aikaan yksi pieni ja silmille näkymätön virus. Uhkaava ilmapiiri leijuu kaikkialla, vaikka mitään uhkaa ei ole silmin nähtävissä.

Sateisen ja harmaan talven jälkeen paistaa vihdoin aurinko, linnut laulavat ja kotipihan tulppaanit nostavat lehtiään nurmen alta. Elämää ei siis ole peruttu ja päätän lähteä pitkälle ja rauhalliselle kävelylenkille.

Astuessani kotiovesta kadulle, näen ensimmäisenä tutun eläkeläispariskunnan lähdössä sauvakävelylle. Hehän ovat täällä, vaikka tähän aikaan vuodesta heidän pitäisi olla Espanjassa. Jotain on siis muuttunut.

Tunnelma metsäpolulla on rauhallinen, ihmisiä on liikkeellä, mutta kenelläkään ei tunnu olevan kiire minnekään. Näen useita vanhempia pienten lastensa kanssa, jollakin on mukana pallo, toinen vanhempi keinuttaa lastaan ja kolmas tutkii lapsensa kanssa maahan pudonneita käpyjä. Kun on tottunut näkemään lapsia ulkoilemassa isoissa päiväkotiryhmissä huomioliivit päällään tai sitten vanhempiensa kanssa kauppakeskuksissa tai hoplopeissa, tämän päivän näky näyttää suorastaan idylliseltä. Näinhän sen kuuluisi olla.

Vastaan tulee myös muutama vanhempi kouluikäisen lapsen kanssa. Ehkä he ovat suorittamassa koulusta annettua liikunnan tehtävää. Olkoon mikä tahansa tehtävä, on hienoa seurata heidän yhteistä kävelyään ja puheensorinaansa. En muista nähneeni tällaista viime vuosina ja se näyttää hyvältä.

Välillä poikkean polulta lammen rantaan. Vesi on paikoitellen kevyessä jääpeitteessä ja paikoitellen sulana. Ihmisellä ei ole jäälle mitään asiaa, mutta sorsan se näyttää kantavan. Ja jos ei kanna, niin sorsa pistää uinniksi. Jos jää pettää, niin vesi kantaa, ajatus tuntuu rohkaisevalta tämän koronatilanteen keskellä.

Rauhallisesti kävelen korkean harjun päälle ja jään sinne hetkeksi seisomaan. Vanha mies on myös kävellyt kovan nousun ja pysähtyy kuvailemaan tunnelmiaan nousun jälkeen. Puhumme toisillemme huomioiden turvallisen välimatkan. Nyt on aikaa pysähtyä juttelemaan.

Kävelyn päätteeksi, vielä keskellä aurinkoista puistometsää aukaisen puhelimesta työporukan whatsupin. Siellä on 78 lukematonta viestiä ja lisää tulvii koko ajan. Opettajakollegat ovat aloittaneet tehokkaasti etäopetuksen. Viesteissä vilahtelevat kaikki mahdolliset koulun sähköiset oppimisalustat, joku toimii, joku tökkii, joku on ylikuormittunut jne.

Kävelyni aikana olen mielessäni käynyt läpi vallitsevan poikkeustilanteen. Kaikkialla leijuva uhkaava ilmapiiri ei enää hallitse ajatuksiani eikä elämää ole peruttu, se on vain vähän erilaista. En ole enää ylikuormittunut, hoitakoon digimaailma sen tehtävän. Elämä on tässä ja nyt.

Ehkä on hyvä aloittaa etäopetus tehokkaasti, mutta minä olen tyytyväinen omaan aloitukseeni. Tämä kävely oli kuin retriitti, nyt olen valmis siirtymään tähän poikkeustilanteeseen. Kovasti toivoisin, että olisimme valmiit oppimaan jotain tästä tilanteesta. Meidän tehtävämme ei ole ensisijaisesti suorittaa, vaan elää niin kauan kuin meille elämää annetaan.

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Harmaana tammikuisena päivänä lähdin kävelemään kaupungilta kotiin. Lähtiessäni mietin, että näitä harmaita ja märkiä päiviä on ollut aivan liian paljon, saisivat jo loppua. Aurinko ei ole paljon olemassaolollaan meitä suomalaisia muistanut, liekö unohtanut kokonaan tämän osan maapallosta. Mikä avuksi tähän jatkuvaan harmauteen?

Sitten mieleeni muistui koulumatka pienenä kansakoululaisena kauan sitten, edessäni oli reilun neljän kilometrin kävelymatka, siis sama kuin oli ollut koulumatkani. Päätin ajatuksissani siirtyä pienen koululaisen maailmaan ja kulkea kuten kuljin koulumatkalla puoli vuosisataa sitten.

Vauhtia pitäisi hidastaa ja ryhtyä uteliaana tarkkailemaan kaikkea mahdollista. Niinpä kuljin hitaasti, pysähtyen välillä katselemaan ympärilleni. Vieressä oleva järvi näytti houkuttelevalta, päätin poiketa kadulta ja kävellä järven rantaan. Vedenpinnalla oli hauraan näköinen jääpeite ja pitihän sitä kokeilla, kuinka hauras. Otin kiven ja heitin sen jäälle, pieni kivi jäi jään pinnalle, joten otin vähän isomman ja totesin, että nyt jää petti. Jää petti kiven alta, mutta silti jään pinnalla näkyi jonkun eläimen jalanjäljet, siinäpä mietittävää pikku aivoille.

Palattuani jalkakäytävälle kuului hälytysajoneuvojen ääni ja kaksi paloautoa viiletti ohitse. Pysähdyin seuraamaan niiden menoa kunnes ne hävisivät näkymättömiin miettien samalla kaikkia mahdollisuuksia, mihin tilanteeseen ne saattaisivat olla menossa.

Näiden pysähdysten jälkeen lähdin hitaasti kävelemään. Kiireiset ihmiset viilettivät ohitse ja minä mietin, että onko heillä kaikilla oikeasti kiire vai onko se vain nykyajan elämäntapa. Kävellessäni halusin tallata jokaisen jalkakäytävällä näkyvän lumipaakun päälle. Suurin osa lumesta littaantui kengänpohjan alle, jos ei littaantunut, potkin paakkua eteenpäin kunnes tulin seuraavan paakun kohdalle. Miten mielenkiintoista loskainen lumi olikaan.

Sen verran olin aikuinen ihminen, että en kehdannut lähteä vierittämään mukanani lumipalloa. Olisi kyllä ollut kiva nähdä, kuinka isoksi pallo olisi kasvanut matkan aikana. Silloin kauan sitten koulumatkoilla vieritin monesti lumipallon kotipihaan asti.

Matkan aikana kohtasin toisenkin hitaan kulkijan, arvioni mukaan 2-3- vuotiaan lapsen mummonsa (niin arvelisin) kanssa. Lapsella oli pitkä risu käsissä ja hän tökki sillä jokaista lätäkköä, sitä minä en ollut hoksannut. Mummo käveli rauhallisesti lapsen vieressä ja pysähtyi myös jokaisen lätäkön kohdalle. Miten ihana näky se olikaan. Pitihän minunkin hetkeksi pysähtyä lapsen kanssa ihmettelemään näitä veden eri olomuotoja.

Lapsuus ja kiire ovat huono yhdistelmä. Jokaisella lapsella pitäisi olla aikuinen, jonka kanssa saa edes joskus kulkea juuri niin hitaasti, kuin haluaa. Aikuinen, jolla on aikaa ihmetellä lätäköitä ja katsella maailmaa lapsen silmin. Aikuinen, joka ei koko ajan sano: ”Kävelehän nyt reippaasti”.

Jokaiselle aikuiselle tekisi joskus hyvää palauttaa mieleensä sisällään oleva pieni lapsi. Kävelyni aikana harmaa päivä oli muuttunut mielenkiintoiseksi seikkailuksi ja ympäristö näyttäytyi täynnä mahdollisuuksia olevana areenana. Mielikuvitus ei ole jättänyt mummoikäistä ihmistä. Ihmetelköön ohikulkijat, se ei minun onneani haittaa.

Saapuessani kotiin siellä odotti puoliso lihakeiton kanssa. Aivan niin kuin silloin puoli vuosisataa sitten äiti odotti pientä koululaista. Äidin askel on nykyisin aika lyhyt ja vauhti hidas, ehkä teen seuraavan hitaan kävelyni hänen kanssaan. Hänelle olen edelleen hänen pieni tyttönsä.

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Kategoriat