Kirjoitukset avainsanalla sosiaalinen media

Kaupallinen yhteistyö
Ylämäkeen hiihtäminen ei tunnu ihanalta.

Sain päätökseen taas kerran yhden kirjan. Suljettuani sen otin saman tien käteeni seuraavan, odottamassa olevan kirjan. Kirja on Annie Proulxin ”Maan tomua” ja sen alkulehdellä oli seuraava teksti:

”Väitetään että tässä maailmassa on ihmeen ihana elää, mutta minä en katso todellakaan eläneeni missään ihmeen ihanassa maailmassa.

Sarjamurhaaja Charlie Starkweather tunnustuksessaan vuonna 1958.”

Ei siitä kirjasta sen enempää, koska en ole kirjaa vielä lukenut, mutta tuo aloitussivu pysäytti minut. En ole sarjamurhaaja eikä minusta toivottavasti sellaista koskaan tulekaan, silti samaistun noihin sanoihin täysin. En koe eläneeni missään ihmeen ihanassa maailmassa enkä tiedä, onko tämä elämäkään ollut niin ihmeen ihanaa. Silti tämä on ollut elämisen arvoista.

Usein koen eläväni aivan toisenlaista todellisuutta kuin suurin osa kanssaihmisistä. Ainakin mikäli uskon sosiaalisen median julkaisuja. Minun elämäni ei ole niin ihmeellisen ylellistä ja juhlavaa kuin se näyttää muilla olevan. En edes koe, että hyvä elämä olisi jokin tavoite itsessään, miksi elämän pitäisi olla hyvää, kunhan vain elän elämääni sellaisena, kun se minulle annetaan. Suurempi tavoite kuin hyvän elämän tavoittelu olisi tuoda jonkin toisen ihmisen elämään jotain hyvää.

Työelämässä olen aina miettinyt, miksi muut ovat niin päteviä, jaksavia ja osaavia, kun minä en ole. Koulut ovat täynnä suuria asiantuntijoita, innostuneita uudistajia ja nyt etäopetuksen myötä mahtavan digiloikan ottaneita teamsmestareita. Hyvin olen minäkin selvinnyt, vaikka uskalsinkin sanoa ääneen, että tämä etäopetus ahdistaa minua. Ei ahdista enää, mutta ei tämä silti mitään mahtavaa ole eikä ainakaan ihmeen ihanaa.

Sitäkin olen miettinyt, että niin monilla kristityillä on niin ihmeen hyvä Jumala. Sellainen, joka johdattaa elämässä hienosti, antaa hyviä asioita, ihania ihmisiä ja tekee mielen niin iloiseksi. Kyllä minullakin on hyvä Jumala ja kai minäkin olen matkalla taivaaseen, mutta on tämä kristityn taival usein melkoista rämpimistä. Ei tässä kuljeta siunauksesta toiseen. Tai kuljetaan, vaikka ei se siltä tunnu.

Nuorten kanssa työtä tekevät ihmiset tuntuvat aina kohtaavan vain ihania nuoria. Jostain syystä olen tämän melkein 40 vuotta kestäneen työurani aikana kohdannut lukuisten ihanien nuorten lisäksi myös tosi vaikeita nuoria. Eiväthän kaikki nuoret voi olla ihania, tai mistä sitten tulevat kaikki kiusaamisjutut tai nuorten tekemät rikokset. Tekevätkö niitä ne ihanat nuoret? Ja sitten ihmetellään, miksi kukaan ei huomannut mitään.

Tulin vähän aikaa sitten juoksulenkiltä. Aurinko paistoi, hanki kimalsi, tuuli oli myötäinen ja tuntui ihmeen ihanalta juosta. Mutta sitten, tie kääntyi ja tuuli sen mukana, lunta kinostui hangelle ja juokseminen alkoikin tuntua raskaalta. Yhden lenkin aikana tunne voi muuttua raskaasta taapertamisesta euforiseen hyvän olon tuntuun ja päinvastoin.

Kolikolla on aina kaksi puolta, siitä vähemmän ihanastakin puolesta on uskallettava puhua, sillä jos kaikki on aina vain ihanaa, ei ole tarve muuttua tai kehittyä. Elämä riittää, välillä se on hyvää ja välillä ahdistavaa. Parasta on aitous ja se, millaisen jäljen jätämme jälkeemme.

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Blogiarkisto

Kategoriat