Kirjoitukset avainsanalla kiltteys

Kiltti tyttö

Minut kasvatettiin kiltiksi lapseksi.

Älä huuda, kun ihmiset kuulee.

Ole hiljaa, kun toiset puhuu.

Ole auttavainen, tunnollinen ja rehellinen.

 

Kyllä, kyllä, kyllä.

Hymyilevin kasvoin,

lempeällä äänellä,

KYLLÄ.

 

Niin minusta kasvoi kiltti aikuinen.

En huuda eikä minua kuulla.

Annan toisten puhua enkä saa suunvuoroa.

Olen auttavainen, tunnollinen, rehellinen

ja toiset kävelevät ylitseni mennen tullen.

 

Tämä kova maailma kaipaa kilttejä ihmisiä,

mutta ei arvosta heitä.

Tämä valehtelijoiden maailma kaipaa totuutta,

mutta ei kuuntele totuuden puhujia.

Tämä itsekkyyteen hukkuva maailma uuvuttaa auttajansa.

 

Te kaikki maailman kiltit ihmiset,

huutakaa niin, että kaikki kuulevat,

sillä tämä maailma tarvitsee teidän ääntänne.

Hymyilevin kasvoin,

lempeällä äänellä,

mutta kovaa.

KYLLÄ!

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsena kiltti tyttö leikki kiltisti ja hiljaa paperinukeilla

”Olehan sitten kiltisti”, sanoivat vanhemmat lähtiessäni lapsena johonkin ja tullessani kotiin he kysyivät: ”Olitko kiltisti?” Ja minähän olin kiltisti, ainakin useimmiten.

Jossain vaiheessa ymmärsin, että vanhemmat kehottivat olemaan kiltisti oman, ei minun etuni vuoksi. Aikuiset saivat rauhassa keskittyä omiin töihinsä tai asioihinsa, kun lapset olivat kiltisti eivätkä häirinneet heitä. Hiljainen lapsi on kiltti lapsi.

Viimeistään koulussa opin, että kiltteydestä ei ole etua. Kaveriporukoissa ei saanut suosiota olemalla kiltti, ihan toisenlaiset asiat olivat arvossa. Seurustelurintamallakaan kiltteys ei lisännyt vastakkaisen sukupuolen kiinnostusta.

Työpaikoilla kiltteys palkitaan antamalla lisää töitä ja töiden lisäksi vielä ylimääräinen kahvinkeittovuoro. Uralla etenemiseen tai palkannousuun kiltteys ei auta.

Kirjailijoiden ja elokuvan tekijöiden ei kannata etsiä aiheita kilteistä ihmisistä, koska suuri yleisö ei ole kiinnostunut kilteistä kertovista tarinoista. Kansa janoaa verta ja väkivaltaa ja sitä sille myös tarjotaan.

Miksi siis kannattaa olla kiltti, jos se ei kannata? Entä, jos tänä alkaneena vuonna 2021 nostaisimme kiltteyden kunniaan. Jospa pyrkisimme olemaan kilttejä muillekin kuin itsellemme.

Kannattaa olla kiltti, koska tämä maailma kaipaa kiltteyttä ja hyväntahtoisuutta. Kaipaamme sitä, että meitä kohdellaan hyvin, meistä ajatellaan kauniisti ja meille puhutaan ystävällisesti.

Kaipaamme kiltteyttä emmekä kuitenkaan palkitse siitä. Entäpä, jos koulussa kaveriporukat ihailisivat kilttejä, puolisoiksi valittaisiin vain kilttejä ihmisiä ja työpaikoilla valittaisiin parhaille paikoille ja palkoille kilteimmät työntekijät.

Ehkä pelkkää unelmaa, mutta saahan sitä unelmoida. Unelmaa ovat myös maailmanrauha ja koulujen nollatoleranssi. Ainakaan niitä eivät toteuta ne kaikista röyhkeimmät ja äänekkäimmät ihmiset, ja juuri he saavat äänensä kuuluville.

Kehitämme toinen toistaan hienompia strategioita suojellaksemme lapsia ja nuoria kiusaamiselta ja väkivallalta. Perustamme turvakoteja perheväkivallan uhreille ja laadimme lakeja kansalaisten turvaamiseksi. Turhia ovat lait ja strategiat, jos emme halua kohdella toisiamme kiltisti.

Tämän uuden vuoden ja uuden lukuvuoden alussa haluaisin nostaa kiltteyden sille kuuluvalle paikalle. Kannustetaan toisiamme kiltteyteen ja palkitaan siitä. Kiltteys ei ole alistumista eikä nössöilyä, vaan se on turvallisen maailman perusehto.

Kevät paljastaa routavauriot

On maanantai-ilta, seuraava koulupäivä pelottaa, sillä silloin olisivat pelottavan opettajan tunnit. Sama pelkotila iski joka maanantai, miten selviän seuraavasta koulupäivästä. Puhuin asiasta vanhemmilleni ja he kuuntelivat uskollisesti joka maanantai. Kuuntelivat ja rohkaisivat, mutta eivät tehneet asialle mitään, totesivat vain, että kyllä sinä selviät. Se oli sen ajan tapa, eivät vanhemmat puuttuneet koulukäyntiin eivätkä paljon muuhunkaan, paitsi huonoon käytökseen. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi selvitä itse ja niin minä selvisin koko lukuvuoden 1972-1973.

Edellisenä vuonna olin pelännyt ylempiluokkalaisten antamia lumipesuja ja seuraavana vuonna pelkäsin yhtä pelottavaa kouluauton kuljettajaa. Jokaiselle vuodelle riitti omat pelkonsa ja aikuisten apu olivat sanat: ”Kyllä sinä sen kestät.”

Meitä 1960- luvun lapsia ei kiitelty eikä kehuttu, meitä ei tuettu eikä passattu, sillä suurena vaarana oli, että meistä kasvaisi ylpeitä ja röyhkeitä. Meidät peloteltiin kilteiksi ja alistettiin ahkeriksi. Oppimisvaikeudet johtuivat tyhmyydestä tai laiskuudesta, kiusaajia vastaan piti itse puolustautua ja vaikeuksiensa kanssa itse selviytyä. Ja me kestimme ja kasvoimme aikuisiksi, ainakin osa meistä.

Kestimme, kunnes emme enää kestäneet. Eräänä päivänä alkoi itku ja sitä kesti pitkään. Se itku alkoi kuunnellessani luentoa kaikista nykyajan vaikeuksista. Luentoa kuunnellessani tajusin, että tuo kaikki on ollut osa minun elämääni. Olin tietämättäni ollut koulukiusattu, saanut paniikkikohtauksia, kärsinyt synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, kokenut läheisten ihmisten vakavia sairastumisia ja kuolemantapauksia ja ties mitä. Elämä oli vyöryttäyt ylitseni lukemattoman määrän raskaita asioita ja minä olin vain kestänyt. Olin kestänyt, koska apua ei ollut juuri tarjoiltu.

Tunsin olevani kuin keväinen routavaurio maantiessä. Tie oli tehty kestäväksi ja kaikki uskoivat sen kestävyyteen, mutta yhden kovan talven aikana tiellä oli kulkenut liikaa raskaita ajoneuvoja eikä se enää kestänytkään. Kevät paljasti pahat routavauriot. Näiden routavaurioiden äärellä suljen korvani jokaiselta, joka sanoo: ”Kyllä sinä sen kestät,” sillä en jaksa enää kuunnella heitä. Ihminen ei kestä määräänsä enempää.

Moni meistä 1960- luvun lapsista on joutunut kestämään ihan liian paljon. Olemme joutuneet kestämään paljon, koska meitä edeltävät sukupolvet ovat olleet liian rikki revittyjä jaksaakseen tai ymmärtääkseen kasvattaa meitä. He kasvattivat meidät hiljaisiksi ja alistuneiksi, jotta selviäisivät omasta elämästään. He jättivät meidät selviämään itse, koska heidän voimavaransa eivät riittäneet auttamaan meitä.

Oman elämäni routavaurioiden äärellä ymmärrän, että ei ihmisen tarvitse olla niin vahva. Eihän minun tarvitse kestää kaikkea. Apu, lohdutus, kiitos ja kannustus voivat kuulua minulle aivan yhtä hyvin kuin tämän päivän nuorille. Routavauriot korjataan ja matka jatkuu taas. ”Murtunutta ruokoa hän ei muserra, lampun hiipuvaa liekkiä hän ei sammuta.” (Jes 42: 3) Hän ei muserra, vaan tekee ehjäksi, hän ei sammuta, vaan sytyttää uudelleen palamaan.

Metsän ja lapsuuden taikaa.

Pieni poika istui keittiön pöydän ääressä sylissään suuri pehmolelukani. Hän kutsui kania nimellä Kiu, koska se hänen mielestään oli kissa eikä kani. Kissa tai kani, joka tapauksessa hän oli ihastunut siihen niin suunnattomasti, että vierailulla ollut äidin ystävä ei raaskinut ottaa kania mukaansa vaan jätti sen pojalle. Ystävä oli ostanut kanin lahjaksi sukulaistytölleen, mutta nyt siitä tuli pojan oma Kiu. Siitä päivästä lähtien Kiu oli aina siellä missä poikakin.

Pehmoeläinten lisäksi poika rakasti myös kaikkia eläviä eläimiä. Hän pelasti haavoittuneita pikkulintuja, hoiti kulkukissoja eikä tehnyt pahaa kärpäsellekään. Kun toiset pojat rikkoivat linnunpesiä, riensi poika Kiu kainalossa pelastamaan linnunpoikia. Aikuiset olivat huolissaan pojan liiallisesta kiltteydestä ja pojat naureskelivat sille. Oikeastaan aikuiset eivät olleet huolissaan kiltteydestä, vaan pojan erilaisuudesta. Hän ei viihtynyt poikien leikeissä, ne olivat hänelle liian rajuja. Hän viihtyi tyttöjen ja naisten kanssa. Naapurin mummojen luona hän oli aina tervetullut vieras, tädit rakastivat iloista ja nauravaista poikaa. Mikä olisi ollut suloisempaa kuin iloinen ja hyväntahtoinen poika Kiunsa kanssa juttelemassa mummoille.

Koulun alkaessa pojan piti jättää Kiu kotiin ja lähteä yksin opin tielle. Hän ystävystyi muutamien luokan tyttöjen kanssa, poikien maailma ei edelleenkään avautunut hänelle. Tytöille hän oli pieni ritari, joka oli aina valmiina puolustamaan heitä. Kerran hän menetti palan etuhampaastaan tullessaan pelastamaan siskoaan poikien lumipesuilta. Sisko ei saanut lumipesuja, mutta poika sai jäisen lumipallon naamaansa ja oli sen seurauksena puolta hammasta köyhempi.

Kouluvuosien edetessä kuilu poikien maailman ja pojan välillä kasvoi. Koulun pojat kyllä ”opettivat” hänet miesten tavoille eli tupakoimaan ja ottamaan alkoholia. Kilttiä luonnetta ja ystävällistä puhetta he eivät onnistuneet hävittämään. Tytöt olivat edelleen pojan kavereita, mutta vähitellen hekin kiinnostuivat kovista jätkistä ja seurustelusta heidän kanssaan. Kiltti poika oli hauskaa seuraa ja sellaiseksi hän jäikin.

Kiu ei enää kulkenut vapaa-ajallakaan teini-ikäisen pojan kainalossa. Ei hän silti ollut sitä hylännyt, vaan se istui uskollisesti kotona pojan sängyn päällä. Koulussa oli pieni ryhmätyöhuone, johon opettaja oli tuonut kotoaan pehmoeläimiä. Yksi pieni pehmokani oli kuin pojan oma Kiu ja sitä katsellessa hänelle tuli hyvä ja turvallinen olo. Eräänä päivänä yhdellä oppitunnilla pari luokan poikaa raiskasi opettajan pehmokanin. He tökkivät kania lyijykynillä, puhuivat rivoja ja naureskelivat likaisesti. Kiltti poika katseli sitä touhua vierestä ja tunsi lapsuutensa päättyneeksi. Sen tunnin jälkeen pehmokani katosi luokasta ja poika jäi miettimään, onko tässä maailmassa tilaa kilteille ja herkille pojille.

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Blogiarkisto

Kategoriat