Sukunimeni ei ole Naskali, koska minulla on mieheni sukunimi. Tyttönimenikään ei ole Naskali, koska isäni adoptoitiin 3- vuotiaana pikkunaskalina sodan jaloista Karjalan kannakselta helsinkiläiseen perheeseen, jossa hän kasvoi aikuiseksi asti. Juuriltani olen karjalalaisen Naskalin suvun lapsenlapsi ja tunnen olevani luonteeltani aito naskali. Luin Antti Eskolan uskontotrilogiasta ensimmäisen kirjan ”Mitä Jumalasta pitäisi ajatella” ja siinä Eskola nimitti omaa uskoaan torpparin uskoksi. Hän oli torppareiden sukua ja oli ymmärtänyt, kuinka paljon tuo sukutausta on vaikuttanut hänen uskonnolliseen ajatteluunsa. Kirjaa lukiessani samaistuin vahvasti Eskolan ajatusmaailmaan, hänen uskonsa on torpparin uskoa ja minun uskoni on naskalin uskoa.

Isäni isä oli Naskali Karjalan kannakselta. Hän oli kuuden lapsen isä ja ammatiltaan suutari, mihin myös sukunimi viittaa. Isäni oli lapsista nuorin. Isäni äiti kuoli isäni ollessa vajaan kahden kuukauden ikäinen vauva. Isoisä jäi yksin kuuden lapsen kanssa juuri sodan kynnyksellä. Sota vei kodin, lapset ja terveyden. Viisi vanhinta lasta sijoitettiin lastenkotiin ja nuorimpana lapsena isäni sai kodin adoptiovanhempiensa luona. Biologinen isä jäi hänelle tuntemattomaksi sedäksi aikuisikään asti. Kaikesta tästä isäni sisimpään kasvoi valtava äidin- ja isänkaipuu, sitä kaipuuta eivät adoptiovanhemmat osanneet täyttää. He kasvattivat ja kouluttivat isäni, mutta lapsi jäi vaille rakkautta.

Isoisän sisaren kuoltua isäni sai luettavakseen isänsä sisarelleen kirjoittamia kirjeitä. Niissä kirjeissä näkyi vahva usko ja luottamus Jumalaan. Mies, joka oli elämässään menettänyt inhimillisesti katsoen kaiken, laittoi toivonsa Jumalaan. En ole koskaan saanut nähdä isoisääni, sillä hän kuoli vähän ennen syntymääni, mutta Naskalin usko on siirtynyt sukupolvelta toiselle.

Antti Eskola kirjoittaa kirjassaan tuntevansa uskovaisten ryhmissä ulkopuolisuutta, joskus melkein pakokauhua. Hän ei aisti ryhmän uskovaisuutta jumalallisena tuulahduksena, vaan ihmisistä lähtevänä tympeänä hajuna. Hän kokee kasvaneensa yksinäisyydessä ja yksinäisyyteen.

Minäkin olen kasvanut ulkopuolisuuteen. Isoisäni oli yksinäinen, hän oli leski, sotainvalidi ja evakko, isäni oli juureton adoptiolapsi ja minä olen lapsuudessani ja nuoruudessani muuttanut lukemattomia kertoja paikkakunnalta toiselle. En koe kuuluvani mihinkään ja samalla koen kuuluvani kaikkialle.

Ulkopuolisuuden tunne on hyvin voimakas myös uskonnollisissa liikkeissä, en vain sovi niihin raameihin, joita uskovaiset tarjoavat. Usko on kuitenkin eri asia kuin uskovaiset ihmiset. Jumala on luonut elämälleni sellaiset raamit, joihin minunkin elämäni sopii. En käy seurakuntien tilaisuuksissa uskovaisten ihmisten takia, vaan siksi, että kaipaan yhteyttä Jumalaan.

Hyväsydämiset ja nöyrät mummot olivat tehneet Antti Eskolaan vaikutuksen. Heitä on minunkin elämässäni riittänyt. Nuo mummot olivat hartaita kristittyjä, uskoivat Jumalaan, luottivat Häneen sekä saivat uskostaan rohkeutta ja voimaa. Kiitollisena muistelen elämäni uskovaisia mummoja, he ovat esikuviani. Eskola kirjoittaa mummoista, että yleensä Jumala jätti heidät toimimaan oman ymmärryksensä mukaan, mutta hänen tahtonsa löytyi tätäkin tietä. Se oli kaikissa toimissa mukana virityksenä, jota ei tarvinnut tuoda alituisesti esiin jonain uskovaisuuspuheena.

Omassa elämässäni olen nuoresta asti kokenut Jumalan johdatusta. Hän ei ole jättänyt minua toimimaan oman ymmärrykseni varassa, vaan hän on antanut minulle ymmärrystä, jonka varassa olen tehnyt elämäni ratkaisuja. Siitä johdatuksesta ei voi pitää suuria uskovaisuuspuheita, se on silti olemassa ja näkyy arkipäivän elämässä.

Naskalin usko on särkyneen ihmisen uskoa. Välillä elämä on palasina olosuhteiden takia ja välillä oman jääräpäisen luonteen takia. Olen usein elämässäni itkenyt sirpaleiden keskellä ja ajatellut, että tästä en enää nouse. Vähitellen on kuitenkin aina noustu ja Jumala on koonnut elämäni sirpaleista uuden ruukun. Ruukussani ovat säröt näkyvillä, mutta ruukku on ehjä ja vedenpitävä. Muistan, kuinka isäni joitakin vuosia sitten vertasi itseään saviruukkuun. Hän viittasi sillä omaan luonteeseensa ja sanoi, että hänellä ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin hyväksyä tämä saviruukku. Hieno asia on saada hyväksyä itsensä Jumalan luomana ihmisenä silloinkin, kun ihmiset eivät hyväksy tai elämä vaatii liikaa.

Haluan uskoa elämässäni johonkin, mikä kestää. Ihmisiin ei voi luottaa. Elämässäni on ollut paljon hyviä ja luotettavia ihmisiä, jokainen heistä on aarre. Mutta elämässäni on myös ollut ilkeitä ja petollisia ihmisiä, yksikin sellainen voi satuttaa pahasti.

Terveyttä on riittänyt, mutta olen myös kokenut sen, että terveellisetkään elämäntavat eivät takaa mitään, kuka tahansa voi koska tahansa menettää terveyden.

Taloudellisesti elämässäni on ollut hyviä ja vähemmän hyviä aikoja. Todella huonoja aikoja ei ole ollut koskaan, koska ruokaa ja kodin lämpöä on riittänyt elämäni jokaiselle päivälle.

Ihmiset, terveys ja talous voivat pettää, ainoa asia elämässä, jota kukaan ei voi ottaa minulta pois, on kristillinen usko. Se kantaa elämässä päivän kerrallaan ja tämän elämän päättyessä se on ainoa asia, jolla on merkitystä.