”On aika kerätä leikit pois ja laittautua nukkumaan.” Kuulen vieläkin korvissani äidin äänen vuosikymmenten takaa. Rutiini toistui iltaisin, leikit ja leikkivälineet laitettiin paikoilleen ja sitten tehtiin iltatoimet. Samaa rutiinia toistin omien lasteni kanssa.
Sanotaan, että leikki on lasten työtä ja lapsi ei ole terve, jollei hän leiki. Lapsen mielikuvitus on ehtymätön leikin lähde, se kehittää leikin missä vain ja millä välineillä tahansa, jos sille vain annetaan tilaa.
Omassa lapsuudessani oli Peppi Pitkätossu-villitys. Kaupoissa myytiin Peppi-peruukkeja, joita varsinkin tytöt pitivät päässään samaistuessaan Peppiin. Jos vanhemmat eivät suostuneet ostamaan peruukkia, hiuksista yritettiin erilaisilla viritelmillä kehitellä Peppi-lettejä.
Mieheni otti kotinsa ikkunasta keittiön verhon, laittoi sen selkäänsä Batman-viitaksi ja viiletti pitkin metsiä verho selässään. Hänen äitinsä ei ollut yhtä mieltä verhon käyttötarkoituksesta, verho palautettiin ikkunaan ja leikki sai jatkua ilman verhoa. Batman oli poikien suuri idoli.
Veljeni leikki ihailemaansa Tarzania niin, että melkein kuristui köydestä kehittämäänsä liaaniin hypätessään sen varassa puusta. Onneksi maassa odottava kaveri Cheetah oli tilanteen tasalla ja haki lähimmän aikuisen apuun. Siitä selvittiin säikähdyksellä.
En tiedä, olivatko vanhempamme huolissaan leikeistämme, ainakaan sellaista ei puhuttu. En muista, kirjoiteltiinko lehdissä lasten huolestuttavista leikeistä, en lukenut lehtiä eikä sellaisista puhuttu. Aikuiset olivat huolissaan, jos ei menty kouluun, tultu ajoissa syömään tai oltu illalla kotona kotiintuloaikaan, siitä puhuttiin.
Olivatko silloin ammattiaikuiset huolissaan lasten identifioitumisesta leikkihahmoihinsa? En tiedä. Tänä syksynä ollaan huolissaan Therian-ilmiöstä, siitä puhutaan, kirjoitellaan, haastatellaan asiantuntijoita, tehdään monenlaista juttua ja kysellään lapsilta.
Olen minäkin nähnyt muutaman ”eläinlauman” lähimetsässä, se näytti lähinnä hauskalta. Tyhjät metsät, koulujen pihat ja leikkipuistot ovat surullinen näky.
Tämän digiajan ongelma on lähinnä se, että lapset eivät leiki. He istuvat niskat köyryssä, tuijottavat hypnoottisina puhelimiaan, eivät keskustele eivätkä liiku, se on huolestuttavaa.
Kyllä meistä menneiden vuosikymmenten Peppi Pitkätossuista, Batmaneista, Tarzaneista, prinsessoista, keijukaisista, merirosvoista, Smurffeista ja ties mistä leikkihahmoista kasvoi aivan tavallisia aikuisia. Miksi ei kasvaisi näistä nykyajan eläinhahmoista. Jos ei kasva, niin syy on todennäköisesti jossain muualla kuin leikissä.
Aikuisen tehtävä ei ole kauhistella ja päivitellä lasten leikkejä. Aikuisen tehtävä on ohjata ja kasvattaa lasta niin, että leikki pysyy sopivissa ja terveissä rajoissa. Lapselle pitää välillä sanoa, että nyt kerätään leikit pois ja mennään nukkumaan.
Leikki kuuluu lapsen elämään, mutta ei lapsikaan voi aina leikkiä. Lapsen pitää myös opetella hoitamaan velvollisuuksiaan ja elämään ihmisiksi. Eläimellinen meno ei voi olla ihmisen elämän perusajatus, tosielämässä olemme ihmisiä, emme eläimiä.
Hyvä teksti! Yritän itse matkata kohti tuota "viisas vanha nainen" tavoitetta. Yhteiskunnan asenne ei tässä auta. Kaari Utriolla oli mahtava kolumni Seurassa tästä pari viikkoa sitten.
Yhteiskunnan asenne ei auta eikä median jutut, mutta kukas se kissanhännän nostaa ellei kissa itse. Olemme myös sellaista ikäpolvea, ettei meitä ole oikein koskaan kauheasti kehuttu, joten olemme oppineet selviämään itse. Mitäs me viisaat, vanhat naiset.
Vastaan myöhässä, koska huomasin tuon kommentin vasta nyt. Juuri tuota olen usein ajatellut, että meitä ei kehuttu lapsina eikä nuorina ja nyt, kun alamme tulla vanhoiksi, meitä ei edelleenkään kehuta. Siksi haluan omalla tavallani kehua ja kiittää omaa ikäluokkaani. Nostakaamme itse se kissanhäntä ylös, koska toiset eivät sitä nosta.