Kirjoitukset avainsanalla nuoret

Heinäkuun aikana olen lukenut useista medioista artikkelia, jonka mukaan monet nuoret ovat pettyneet kummeihinsa. Pettymys johtuu siitä, että vanhemmat ovat valinneet kummeiksi ystäviään ja elämänpolkujen eriytyessä yhteys kummilapseen jää etäiseksi.

Nykyisin on tapana kysellä jatkuvasti mielipiteitä joka asiasta. Oletko aina tehnyt väärin? Oletko pettynyt siihen, tähän, tuohon? Oletko onnellinen hänen kanssaan? Miten onnistuimme?

Ei minulta ole koskaan kysytty, olenko pettynyt kummeihini enkä ole asiaa paljoa ajatellut. Vastaan siis kysymättä, että kun nyt tuli puheeksi, niin olen. Toinen kummini oli isän ystävä ja toinen sukulainen.

Kummini ovat jääneet etäisiksi. Jos he olisivat kävelleet kadulla vastaani, en todennäköisesti olisi tuntenut kumpaakaan eivätkä he minua. Alle kymmenvuotiaana sain toiselta kummiltani lahjoja, toiselta en sitäkään.

Koska kummit eivät ole olleet osa elämääni, en ole osannut olla heihin pettynyt. Moniin aikuisiin olin pettynyt ja ilmaisin sen myös ääneen. Yleensä sain vastaukseksi, että häntä täytyy ymmärtää, ja sitten tuli selostus, miksi.

Aikuisia täytyi ymmärtää, sillä heillä oli ollut vaikea elämä. Ymmärtämisen vaatimus oli pohjaton. Kuka olisi ymmärtänyt lasta tai teiniä, jonka tarve tulla ymmärretyksi jäi täyttymättä?

Vuosikymmenten jälkeen ajattelen, että kehotus ymmärtämiseen ei ollut huono. Jos jatkuvasti miettii omia pettymyksiään, ihmisten tekemiä virheitä ja elämänsä huonoja puolia, niitä myös löytää. Ajatukset on syytä suunnata ihmisten ymmärtämiseen eikä moittimiseen.

Elämän mittaisella matkalla olen myös oppinut ymmärtämään monenlaisia ihmisiä. Nyt minäkin sanoisin nuorille, että yrittäkää ymmärtää meitä aikuisia, sillä meillä on omat pettymyksemme ja elämänkokemuksemme, olemme oman aikamme lapsia.

Myös nuori tarvitsee kuuntelijaa ja ymmärtäjää. Hänelläkin saattaa olla vaikea elämä. Vaikea on nuoren oppia ymmärtämään ihmisiä, jos häntä itseään ei ymmärretä. Ihminen jakaa eteenpäin sitä, mitä on saanut itse kokea.

Nykyajan tapa suunnata ajatuksia omaan tyytyväisyyteen erilaisilla kyselyillä, ohjaa liian itsekeskeiseen elämään. Hyvinvoinnin sijaan ne luovat pahoinvointia, koska aina voi olla paremmin, joten aina on syytä olla tyytymätön.

Elämän ja ihmisten ymmärtämiseen ohjaaminen luo hyvinvointia, sillä ymmärtämällä asioita voi oppia jotain uutta ja arvokasta. Ymmärtämällä toisten puutteita voi hyväksyä myös oman elämänsä vajavaisuudet. Uhriutuminen on raskas elämäntapa.

Noin viisikymppisenä sain toiselta kummiltani anteeksipyynnön. Hän pahoitteli sitä, että oli ollut huono kummi. Anteeksipyyntö tuli isäni välityksellä, ei henkilökohtaisesti. Se nyt vain meni näin ja siihen oli syynsä.

Olen elänyt lapsuuden ja nuoruuden, jossa meitä ei kuunneltu eikä ymmärretty. Silti elämässäni on ollut myös ymmärtäväisiä aikuisia, kiitos heille, sillä heidän ansiostaan olen selvinnyt elämän pettymyksistä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luonto tarjoaa onnellisia hetkiä arjen keskellä.

Aki Kaurismäki sanoi HS: n kuukausiliitteessä 1/23 julkaistussa haastattelussa: ”Nythän kaikki masentuu, kun niiltä putoaa suklaapatukka asfaltille. Kolmasosa porukasta kärsii masennuksesta, ja en ihan tajua, että miksi.” Tuo ja muutama muu Kaurismäen kommentti on nostattanut somekohun. Monen mielestä vanha mies väheksyy nuorten kokemaa ahdistusta.

Koska teen töitä nuorten oppivelvollisten kanssa, olen usein miettinyt tuota masennusongelmaa. Miksi moni nuori on masentunut ja ahdistunut? Kysymys on aiheellinen, sillä masennus ja erilaiset ahdistuneisuushäiriöt ovat syy monen nuoren opintojen keskeytymiseen. Se on suurempi syy kuin opiskelupaikan puute.

Aki Kaurismäen tavoin moni vanhempi ihminen ihmettelee samaa. Minäkin ihmettelen. Kuunneltuani ahdistuneita opiskelijoitani olen ymmärtänyt, että olen itsekin ollut nuorena ahdistunut samoista asioista kuin he. Moni asia ahdistaa minua edelleen. Miksi minä olen ahdistuneena nuorena kyennyt opiskelemaan ja tekemään töitä eikä sama näytä onnistuvan nykyaikana?

En kuitenkaan vähättele nuorten kokemaa ahdistusta, sillä se on todellinen ja aiheuttaa paljon ongelmia henkilöille itselleen, heidän perheilleen ja koko yhteiskunnalle. Asialle pitäisi tehdä jotain muuta kuin verrata nuoria meihin menneiden vuosikymmenten nuoriin.

Psykiatrian professori Jyrki Korkeila puhuu ”lillukanvarsiahdistuksesta”. Se ei ole vähättelevä termi, sillä hänen mielestään ahdistus on todellinen, ja hän on myös pyrkinyt selvittämään, mistä nykyihmisen ahdistus johtuu.

Korkeilan mukaan ihmisen aivot eivät ole kehittyneet samaan tahtiin kuin maailma, jossa elämme. Aikaisempia sukupolvia on ahdistanut elämän perustarpeiden tyydyttäminen, miten löytää ravintoa, jatkaa sukua, pysyä suojassa pedoilta ja luonnon ilmiöiltä. Silloin ahdistuksesta oli hyötyä elämästä selviytymisen kannalta. Nykyisestä ahdistuksesta on haittaa elämälle.

Nykyihmisten ahdistuksen aiheet ovat niin moderneja, että aivot eivät niitä ymmärrä eikä niihin löydy yksinkertaista ratkaisua. Monelle nuorelle aiheuttavat ahdistusta erilaiset sosiaaliset tilanteet tai sellaiset vaatimukset, joihin heillä ei ole ratkaisua. Liian suurten vaatimusten edessä syntyy ahdistus.

Nykyihmiselle aiheuttaa ahdistusta myös onnellisuusharha. Kaurismäki oli sitä mieltä, että nykyihmisen suuri ongelma ovat älypuhelimet. Kaurismäen kommentti oli kärjistetty, mutta ei täysin väärä, sillä älypuhelimet ja somemaailma luovat tuota onnellisuusharhaa.

Korkeila vertaa onnellisuutta saippuapalaan vedessä, sen voi hetkeksi saada käteensä, kunnes se taas luiskahtaa karkuun. Onnellisuus ei ole pysyvä olotila, vaan se on hetken huuma, jonka voimalla jaksamme jatkaa arkista elämää.

Elämässä ei siis pidä tavoitella onnellisuutta, vaan oikeita asioita. Kun tietää, mitä elämässään haluaa ja minkä arvojen mukaan elää, on valmis tekemään sen eteen töitä ja kärsimään ahdistustakin. Kun työ on tehty, voi tuntea onnellisuutta siitä, että on saavuttanut päämääränsä.

Nuoremme tarvitsevat elämälleen selkeän suunnan, realistisia ja saavutettavissa olevia tavoitteita ja onnellisia hetkiä omalla työllä saavutetuista tuloksista.

Rauhoittava avotuli.

Vietän parhaillaan juhlavuotta. Olen aloittanut työt nuorisonohjaajan virassa neljäkymmentä vuotta sitten. Työnkuva ja virkanimike ovat muuttuneet, mutta työ nuorten hyväksi jatkuu edelleen.

Yli neljäkymmentä vuotta sitten lähdin opiskelemaan nuorisonohjaajaksi. Halusin auttaa nuoria, koska itse olin nuorena ollut avun tarpeessa.

Maailma, jossa aloitin työurani 1980- luvun alussa, oli kovin erilainen kuin tämän päivän maailma. Olen tehnyt neljäkymmentä vuotta töitä nuorten hyväksi (se on ollut tavoite) ja viimeisinä työvuosina nuorten maailmasta kuuluu huolestuttavia viestejä joka suunnalta.

Mikä on mennyt pieleen? Koskaan aikaisemmin ei ole ollut niin paljon hankkeita ja auttamistahoja kuin on tänä aikana. Mitä enemmän rakennamme nuorten hyvinvointia, sitä huonommin he voivat.

Työurani alussa teimme asioita yhdessä nuorten kanssa. Yhdessä seurakunnassa maalasimme talkoilla leirikeskuksen. Osa maalareista oli alaikäisiä, työturvallisuussäännöt eivät varmasti olleet nykyajan mukaisia. Työn jälkikään ei todennäköisesti vastannut ammattilaisten tekemää työtä.

Mutta, meillä oli hauskaa ja nuoret olivat ylpeitä saavutuksestaan. Sen jälkeen oli hyvä kokoontua itse maalattuun leirikeskukseen. Työ palkitsi tekijänsä.

Toisessa kaupungissa nuorilla oli kesäpaikka saaressa. Kesä aloitettiin saaren kunnostustalkoilla. Paikat siistittiin, ulkovessojen alustat tyhjennettiin, sauna- ja nuotiopuut tehtiin itse. Yhteinen työ lisäsi yhteishenkeä ja taas saatiin tuntea ylpeyttä työn tuloksista.

Näin toimittiin, kunnes joku keksi valittaa, että alaikäisillä ei saa teettää töitä. Sitten tulivat monet muut valitukset, niiden seurauksena säännöt ja toiminta loppui.

Yhteiset hankkeet, valmiit toimintaohjeet, lukuisat raportit, erilaiset toimintasuunnitelmat, uudet lait ja jatkuvat uudistukset vievät nykyisin nuorten parissa työtä tekevien ihmisten työajan.

Me nykyajan ihmiset olemme mestareita tekemään yksinkertaisista asioista monimutkaisia. Sanna Marin antoi yksinkertaisen vastauksen, kun häneltä kysyttiin Ukrainan sodan loppumisesta: ”Sota loppuu, kun Venäjä poistuu Ukrainasta.”

Samalla logiikalla voi vastata moneen kysymykseen. Kouluihin palaa työrauha, kun opettajien ohjeita noudatetaan. Jäljet korjaa ja maksaa hän, joka rikkoo ja syyllinen kiusaamiseen on hän, joka lyö tai pilkkaa. Jokainen vastatkoon omista teoistaan, myös nuoret.

Olen tämänkin vuoden aikana istunut monessa palaverissa, jossa paikalla on hupun taakse piiloutunut puhelintaan tuijottava nuori, huoltaja ja kolmesta kuuteen viranhaltijaa. Me aikuiset puhumme, miten voisimme auttaa nuorta, nuori ei sano mitään ja lopputulos jää nähtäväksi.

Mieluummin lähtisin sen nuoren kanssa nuotiolle. Hakisimme polttopuut, sytyttäisimme nuotion, paistaisimme makkaraa tai omenoita ja siinä samalla juttelisimme elämästä ja tulevaisuudesta. Ilman huppua ja puhelinta, ihminen ihmiselle.

Elämä on lopulta aika yksinkertaista, kaikessa ei tarvitse onnistua, ei ainakaan heti. Yksi nuotioilta voisi korvata monta hienoa strategiaa.

Mummolassa kohtaavat eri sukupolvet.

Kuuntelin ja katselin tietokoneen näytöltä virtuaalista ammatillisen oppilaitoksen esittelyä. Nykyisinhän kaikki tapahtuu virtuaalisesti tietokoneen äärellä.

Oppilaitoksen edustajat esittelivät uudistuvaa sosiaali- ja terveydenhoitoalan perustutkintoa, siis tulevien lähihoitajien koulutusta. Alalle löytyy kyllä vuosittain hakijoita, mutta hakijat eivät ole kiinnostuneita ikääntyneiden hoitoon suuntautuvasta koulutusvaihtoehdosta.

Esittelyssä todettiin moneen kertaan, kuinka vanhukset ovat nuorten näkökulmasta katsottuna pelottavia. Nuoret eivät ole elämässään kohdanneet vanhuksia ja tuntemattomat asiat pelottavat. Tarvitaan siis pehmeä lasku hoitoalan opintoihin.

Olenhan minä sen omassakin opon työssäni huomannut, lastenhoito, päihde- ja mielenterveystyö sekä ensihoito kyllä kiinnostavat, ei vanhusten hoito. Tulevaisuudessa meillä on kuitenkin enemmän vanhuksia kuin lapsia.

Jotenkin tuo ajatus pelottavasta vanhuudesta pysäytti. Se pysäytti siksi, että puhuttaessa vanhuksista en näe silmissäni rumaa ja vastenmielistä olentoa, näen silmissäni vanhat vanhempani. He ovat minulle rakkaita ihmisiä, jotka ovat tulleet elämässään viimeiseen ikävaiheeseen.

Näen silmissäni myös omat edesmenneet isovanhempani ja monet vanhat ihmiset, jotka olivat ystäviäni nuoruudessa. Heidän esimerkkinsä avulla olen selvinnyt monista elämän karikoista.

Vanhuudessa on jotain todella kaunista ja samalla haurasta. Me tarvitsemme vanhuksiamme ja he tarvitsevat nuorempien apua ja hoitoa. Eivät nuoret, kauniit ja tehokkaat ihmiset ole sen arvokkaampia kuin vanhatkaan.

Vanhan ihmisen kehossa asuu sama ihminen, joka hän on ollut syntymästään asti. Hänen sisällään asuu lapsi, nuori, aikuinen ja vanhus, siis koko inhimillinen elämä. Hän ansaitsee hyvän hoidon ja arvokkaan elämän siinä missä lapset ja nuoretkin.

Ajatus pelottavasta vanhuudesta pysäytti myös siksi, että olen iässä, jolloin on jo helppo nähdä itsensäkin hoidettavana vanhuksena. Nuorena sitä kuvittelee, että vanhuus on jotain, joka ei kosketa minua, kunnes huomaa olevansa samanlainen kuolevainen ihminen kuin kaikki muutkin.

Ja siinä kuolevaisuudessa on myös asia, joka vanhuudessa pelottaa. Lapsista ja nuorista on helppo puhua, koska heillä on tulevaisuus edessään ja se tuntuu toiveikkaalta.

Mutta se tulevaisuuskin voi olla pelottava asia. Vanhuudessa on juuri siinä suuri vapautus, enää ei tarvitse yrittää ansaita mitään.

Vanhuus tulee nopeammin kuin mitä nuorena osasi kuvitella. Nykyaika tarjoaa meille paljon harhoja, joissa on helppo elää ja kuvitella olevansa jotenkin turvassa ja etuoikeutettu. Yksi harha on kuvitelma ikuisesta terveydestä ja nuoruudesta.

On hyvä, että oppilaitos pyrkii tarjoamaan nuorille pehmeän laskun vanhusten kohtaamiseen. Vielä pehmeämpi lasku olisi elää sellaisessa yhteisössä, jossa saisi lapsesta asti olla vanhojen ihmisten lähellä, ihan oikeasti eikä vain virtuaalisesti.

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Blogiarkisto

Kategoriat