Kirjoitukset avainsanalla nuoret

Mummolassa kohtaavat eri sukupolvet.

Kuuntelin ja katselin tietokoneen näytöltä virtuaalista ammatillisen oppilaitoksen esittelyä. Nykyisinhän kaikki tapahtuu virtuaalisesti tietokoneen äärellä.

Oppilaitoksen edustajat esittelivät uudistuvaa sosiaali- ja terveydenhoitoalan perustutkintoa, siis tulevien lähihoitajien koulutusta. Alalle löytyy kyllä vuosittain hakijoita, mutta hakijat eivät ole kiinnostuneita ikääntyneiden hoitoon suuntautuvasta koulutusvaihtoehdosta.

Esittelyssä todettiin moneen kertaan, kuinka vanhukset ovat nuorten näkökulmasta katsottuna pelottavia. Nuoret eivät ole elämässään kohdanneet vanhuksia ja tuntemattomat asiat pelottavat. Tarvitaan siis pehmeä lasku hoitoalan opintoihin.

Olenhan minä sen omassakin opon työssäni huomannut, lastenhoito, päihde- ja mielenterveystyö sekä ensihoito kyllä kiinnostavat, ei vanhusten hoito. Tulevaisuudessa meillä on kuitenkin enemmän vanhuksia kuin lapsia.

Jotenkin tuo ajatus pelottavasta vanhuudesta pysäytti. Se pysäytti siksi, että puhuttaessa vanhuksista en näe silmissäni rumaa ja vastenmielistä olentoa, näen silmissäni vanhat vanhempani. He ovat minulle rakkaita ihmisiä, jotka ovat tulleet elämässään viimeiseen ikävaiheeseen.

Näen silmissäni myös omat edesmenneet isovanhempani ja monet vanhat ihmiset, jotka olivat ystäviäni nuoruudessa. Heidän esimerkkinsä avulla olen selvinnyt monista elämän karikoista.

Vanhuudessa on jotain todella kaunista ja samalla haurasta. Me tarvitsemme vanhuksiamme ja he tarvitsevat nuorempien apua ja hoitoa. Eivät nuoret, kauniit ja tehokkaat ihmiset ole sen arvokkaampia kuin vanhatkaan.

Vanhan ihmisen kehossa asuu sama ihminen, joka hän on ollut syntymästään asti. Hänen sisällään asuu lapsi, nuori, aikuinen ja vanhus, siis koko inhimillinen elämä. Hän ansaitsee hyvän hoidon ja arvokkaan elämän siinä missä lapset ja nuoretkin.

Ajatus pelottavasta vanhuudesta pysäytti myös siksi, että olen iässä, jolloin on jo helppo nähdä itsensäkin hoidettavana vanhuksena. Nuorena sitä kuvittelee, että vanhuus on jotain, joka ei kosketa minua, kunnes huomaa olevansa samanlainen kuolevainen ihminen kuin kaikki muutkin.

Ja siinä kuolevaisuudessa on myös asia, joka vanhuudessa pelottaa. Lapsista ja nuorista on helppo puhua, koska heillä on tulevaisuus edessään ja se tuntuu toiveikkaalta.

Mutta se tulevaisuuskin voi olla pelottava asia. Vanhuudessa on juuri siinä suuri vapautus, enää ei tarvitse yrittää ansaita mitään.

Vanhuus tulee nopeammin kuin mitä nuorena osasi kuvitella. Nykyaika tarjoaa meille paljon harhoja, joissa on helppo elää ja kuvitella olevansa jotenkin turvassa ja etuoikeutettu. Yksi harha on kuvitelma ikuisesta terveydestä ja nuoruudesta.

On hyvä, että oppilaitos pyrkii tarjoamaan nuorille pehmeän laskun vanhusten kohtaamiseen. Vielä pehmeämpi lasku olisi elää sellaisessa yhteisössä, jossa saisi lapsesta asti olla vanhojen ihmisten lähellä, ihan oikeasti eikä vain virtuaalisesti.

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Hän käveli sisään työhuoneeseeni ja ilmoitti asiansa hyvin päättäväisesti:

”Olen ajatellut, että en mene tettiin.”

TET, lyhenne sanoista työelämään tutustuminen kuuluu osana peruskoulun opetussuunnitelmaan ja jokaisen peruskoululaisen pitäisi suorittaa TET-jaksot saadakseen peruskoulun päättötodistuksen.

No, hän ei siis aio mennä tettiin, siinä pieni pähkinä opolle purtavaksi. Sinunhan kuuluu mennä tettiin, koska se kuuluu peruskoulun opetussuunnitelmaan. Ei OPS kiinnosta nuorta, joten huono perustelu, pitää sanoa jotain, mikä on lähellä hänen omaa elämäänsä.

Siispä sanon, että siellähän sinä voit tutustua erilaisiin työpaikkoihin ja siitä on hyötyä omaa työelämää ajatellen. Ei kelpaa. Hän ilmoittaa yhtä päättäväisesti:

”En aio mennä töihin.”

Aha, siis tällainen pähkinä purtavaksi. Tässä pähkinässä olisi purtavaa koko hallitukselle. Hän ei ole ensimmäinen nuori, joka on ilmoittanut minulle, ettei aio mennä töihin. Todennäköisesti hän ei ole viimeinenkään.

Siis taas yksi luuseri ja syrjäytynyt. Väärin päätelty. Fiksu nuori, koulumenestys hyvä, ei poissaoloja, vapaa-ajalla hyviä harrastuksia ja tarkoitus siirtyä peruskoulun jälkeen lukioon. Hän ja moni muu nuori vain yksinkertaisesti haluaa elämältä jotain muuta.

Miksi minä aikanaan opiskelin? Siksi, että pääsisin töihin ja saisin aloittaa oman elämän. Toiveeni toteutui. Valmistuin ammattiin 21-vuotiaana, sain ensimmäisen vakituisen virkani ja kykenin aloittamaan oman elämän.

Myöhemmin jatkoin opiskelua saadakseni paremman aseman, paremmat työehdot ja paremman palkan. Kaikki se toteutui. Siis pelkkiä itsekkäitä tavoitteita. Olen opiskellut itseni ja perheeni hyvinvoinnin vuoksi, en kartuttaakseni Suomen kansantaloutta.

Miksi nuoret haluaisivat opiskella? Siksikö, että pääsevät kirjoittamaan satoja hakemuksia päästäkseen lyhyeksi ajaksi töihin ja sen jälkeen taas kirjoittamaan satoja hakemuksia seuraavaa lyhytaikaista työpaikkaa varten.

Pitäisikö heidän opiskella päästäkseen työpaikkaan, joka vaatii heiltä kaiken eikä anna paljon mitään? He ovat niin fiksuja, että ymmärtävät tämän kuvion. Niitä työmarkkinoita, joille me vanhemmat olemme joskus opiskelleet, ei enää ole.

”En ole menossa töihin” ei ole sama asia kuin ”en aio tehdä töitä”. Eivät nämä nuoret aio jäädä toimettomiksi tai yhteiskunnan elätettäviksi, he eivät vain halua astua kilpailuyhteiskunnan rattaisiin. He haluavat tehdä töitä vain sen verran, että se riittää omaan, vaatimattomaan elämään.

Työ on arvovalinta ja jokainen sukupolvi haluaa elää oman arvomaailmansa mukaan. Nykyisen työelämäpuheen ja nuorten arvomaailman välillä on iso arvoristiriita. Niin iso, että sitä pähkinää ei toistaiseksi ole uskallettu ottaa purtavaksi.

Kommentit (0)

Nykyisin ollaan huolissaan mm. siitä, että nuoria ei enää kiinnosta kielten opiskelu.

Nykyajan lempitermit ovat erilaisuuden hyväksyminen, josta voidaan käyttää myös ilmaisua suvaitsevaisuus ja tasa-arvo. Näistä termeistä käydään kiivaasti keskustelua mediassa, somessa ja myös ihmisten kohdatessa fyysisesti.

Koulussakin pitäisi opettaa erilaisuuden hyväksymistä ja kohdella kaikkia tasa-arvoisesti. Hallitukset vaihtuvat, mutta nykyisellä hallituksella on koulumaailmaan tarjolla samoja ratkaisuja kuin edelliselläkin hallituksella. Tämä ainoa ratkaisu on: tehdään uusi laki.

Koulupudokkaiden ongelmaan tarjotaan lakia eli oppivelvollisuuden pidentämistä. Siis lisää oppivelvollisuutta heille, joille nykyisenkin oppivelvollisuuden suorittaminen tuottaa vaikeuksia.

Kielten opiskelu ei enää kiinnosta nuoria, paitsi se englanti ja sitä moni nykynuori osaakin kiitettävästi. Jälleen on tarjolla sama ratkaisu, jos kieltenopiskelu ei kiinnosta, niin tehdään siitä pakollista kaikille jo alaluokilta lähtien. Siis lisää kieliä heille, jotka eivät niitä jaksa opiskella.

Kun meidän pitäisi hyväksyä erilaiset ihmiset, meille tarjotaan ratkaisuksi tasa-arvon nimissä kaikkien lasten ja nuorten niputtamista yhdeksi kimpuksi.

Voisimmeko hyväksyä sen, että kaikkia nuoria ei kiinnosta opiskella yhtä paljon. Meillä on kaikille tasa-arvoinen peruskoulu eli jokaisella lapsella ja nuorella on sama mahdollisuus suorittaa peruskoulun oppivelvollisuus.

Jospa peruskoulun jälkeen tasa-arvoa olisikin se, että saa oikeasti valita, mihin suuntaan lähtee kulkemaan. Suurin osa nuorista jatkaa joka tapauksessa opiskelua toisella asteella. Heille, jotka eivät jatka, voidaan miettiä sellainen ratkaisu, johon he ovat sekä kykeneviä että halukkaita.

Peruskoulussa on nuoria, joille kielten opiskelu on todella vaikeaa. He selviytyvät pakollisista englannista ja ruotsista kovalla työllä ja erilaisten tukitoimien avulla. Tasa-arvon nimissä heiltä ei pitäisi vaatia yhtään enempää.

Omalla työlläni haluaisin olla rakentamassa sellaista peruskoulua, joka viestittää jokaiselle nuorelle, että hän on arvokas ihminen ja hänellä on paikka yhteiskunnassa juuri sellaisena kuin hän on. Ei tarvitse yrittää olla akateeminen, jos ei sitä ole.

Tasa-arvoinen koulu antaa kaikille samat mahdollisuudet, mutta myös vapauden valita, mitä mahdollisuuksia lähtee toteuttamaan. Jokaisella olkoon vapaus valita kieliä niin paljon kuin haluaa, ei siitä tarvitse tehdä lakia.

Tasa-arvoa on se, että myös suppealla kielitaidolla, lyhyellä matematiikalla ja vähän huonommalla keskiarvolla pärjää elämässä.

Itse olen opiskellut hyvällä menestyksellä viittä kieltä, käytännössä osaan puhua vain englantia ja ruotsia, koska niillä muilla kielillä ei juuri ole ollut käyttöä. Olen silti tyytyväinen, että minulla on ollut mahdollisuus opiskella kaikkia niitä. Jokaisella on oma tiensä.

Kommentit (1)

Täydellinen juhannus. Luonto on kauneimmillaan, säätila näyttää parhaat puolensa ja ympärillä on rakkaita ihmisiä. On siis aika keskittyä nauttimaan ja unohtaa työasiat. Niin teenkin, mutta kun joku asia on osa omaa persoonaa ja täyttää sydämen, niin siitä voi pysähtyä kirjoittamaan myös keskellä täydellistä juhannusta.

Juhannus on Johannes Kastajan päivä ja siksipä mietinkin, mitä sanottavaa hänen elämällään olisi minulle. Hän syntyi vanhoille vanhemmille, he olivat pitkään toivoneet omaa lasta ja ikänsä takia jo luopuneet toivosta. Syntymällään Johannes Kastaja teki toivottomasta asiasta todellisen. Elämässä on ollut niin paljon tilanteita, joiden suhteen olen jo menettänyt toivoni ja sitten onkin tapahtunut se, mitä en enää osannut odottaa. Vaikka ympärillä onkin täydellinen juhannus, tälläkin hetkellä elämässä on toivottomalta tuntuvia asioita. Keskellä kauneinta kesää sydän voi itkeä.

Elämässä usko ja toivo kulkevat käsikkäin, silloin, kun toivo loppuu, usko kantaa, sillä usko näkee jotain, mitä silmä ei näe. Usko näkee jotain hyvää myös toivottomalta näyttävässä ihmisessä. Jokaisesta nuoresta voi tulla jotain, ilman sitä uskoa ei opon työssä ole mitään mieltä. Opon tehtävä on uskoa nuoreen ja hänen mahdollisuuksiinsa.

Johannes Kastajan tehtävä oli kulkea suuremman eli Jeesuksen edellä. Hän näytti tietä, jotta toinen voisi loistaa. Ajatus on kovin epäinhimillinen, ihminen haluaa loistaa itse. Opona ajattelen olevani kuin Johannes, tehtäväni on johdattaa nuorta sellaiselle tielle, jolla hän voi loistaa. Peruskoulun päättyessä opo siirtyy syrjään ja nuori jatkaa toivottavasti kohti omaa tehtäväänsä. Olen onnellinen aina, kun kuulen jonkun entisen oppilaani loistavan omassa elämässään.

Johannes Kastaja eli toisia, ei itseään varten. Tällainen toisten edestä uhrautuminen ei ole nykymaailmassa ollenkaan muotia. Elämme aikaa, jolloin pitäisi keskittyä oman elämän asioihin, itsestä huolehtimiseen ja omaan hyvään oloon. Itsestään on hyvä huolehtia ja usein on niin, että jos ei pidä kiinni oikeuksistaan, niin toiset pitävät huolen siitä, että niitä oikeuksia ei ole. Silti uskon, että sitä toisten puolesta uhrautuvaa elämäntapaa tämä aika kaipaa. Jospa joskus unohtaisin sen, mitä minä haluan ja kysyisin kaverilta, mitä hän haluaa. En halua täyttää elämääni itsekkyydellä. Haluaisin todella oppia ajattelemaan itseäni ja samalla elämään toisten hyväksi.

Juhannuksen sanoma ei ole täynnä auringonpaistetta ja luonnon kauneutta, sillä Johannes Kastaja kuoli mestaamalla. Sen me ihmiset osaamme, vaatia päitä vadille. Jokaiseen tilanteeseen pitää löytyä syyllinen ja se syyllinen on aina joku toinen. Kun koulunkäynti ei suju, oppilaat ja vanhemmat syyttävät opettajia, opettajat syyttävät oppilaita ja vanhempia, yhteiskunta syyttää koulua ja koulu syyttää yhteiskuntaa, kierre on loputon. Epäkohtien näkeminen ja virheiden korjaaminen on eri asia kuin jatkuva syyllisten etsiminen. Tärkeämpää kuin päiden saaminen vadille on keskittyä ratkaisemaan ongelmat ja mennä eteenpäin. Ja syyllisen voi myös armahtaa syyttämisen sijaan.

Miksi opo kirjoittaa saarnan, hommahan kuuluu papeille ja suutari pysyköön lestissään. Opona toivon, että nuoret saavat kaikilta elämänsä aikuisilta ohjausta, tukea, kannustusta ja rakkautta. Kovin on köyhät eväät, jos ne tulevat pelkästään koulusta. Eiköhän sama päde myös uskon suhteen. Kovin heikoilla on sellainen kirkko, jossa vain papit saavat puhua. Kirjoitin saarnan, koska juhannuksen evankeliumi herätti minussa ajatuksia. Aina ei tarvitse kysyä lupaa, joskus voi vain toimia.

Kommentit (1)

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Blogiarkisto

Kategoriat