Kirjoitukset avainsanalla rohkeus

Autoilijan kiireet loppuvat tämän näyn edessä.

Eräänä syyskesän päivänä hyppäsin autoon tarkoituksena käydä pikaisesti kaupassa. Lähin kauppa sijaitsee kymmenen kilometrin päässä, joten ilman autoa siellä ei käy kovin pikaisesti. Ajettuani muutaman kilometrin huomasin tiellä useamman poron. Jarrutus, vaihde pienemmälle ja siinä sitten köröteltiin. Eipä minulla oikeastaan ollutkaan kiire minnekään. Kiire näytti katkenneen myös muilta tiellä liikkujilta, autojono takana kasvoi, samoin vastaantulevien kaistalla. Välillä vauhti seisahtui täysin, mihinpä sitä kiirehtimään poron katsellessa melkein tuulilasista sisään.

Usein porot jolkottelevat melko pikaisesti metsään, mutta näillä poroilla ei näyttänyt olevan aikomustakaan poistua tieltä. Olivat päiväkävelyllä. Ensin istuin rauhallisesti autossa odotellen, mutta lopulta minua alkoi naurattamaan ja ajatus lähti omille teilleen. Mietin, onko poro tyhmä vai viisas.

Poro ei ymmärrä tiellä piileviä vaaratilanteita. Se ei ymmärrä varoa autoja, vaikka törmäystilanteessa juuri se poro on heikompi osapuoli. Siinä se vain keikuttelee päätänsä tai takapuoltaan autoni nokkapellin edessä, vaikka voisin hyvin kaasuttaa ja ajaa sen kumoon. Tyhmä poro.

Poro elää omaa elämäänsä. Se syö tien vieriltä, pelloilta ja kasvimailta silloin, kun sillä on nälkä. Se tulee tielle pakoon sääskiä, mäkäräisiä, paarmoja, polttiaisia eli siis kaikkia mahdollisia Lapin taivaalla lenteleviä pieniä kiusankappaleita. Vain hirvikärpäset puuttuvat. Se tulee tielle pakoon myös hellettä tai sitten muuten vain. Jos tietää, mitä tarvitsee ja mitä haluaa, niin mitäpä sitä välittämään muiden mielipiteistä. Viisas poro.

Se ei pelkää tiellä liikkuvia polkupyöriä, moottoripyöriä, autoja, asuntoautoja, rekkoja, mitään. Vaaraa uhmaten se juoksee tielle, risteilee tien laidalta toiselle epämääräisen ajan ja lopulta palaa metsään. Tai se ei oikeastaan uhmaa vaaraa, sillä se ei vain taida ymmärtää sitä. Onko se rohkeutta vai tyhmänrohkeutta?

Mitä tapahtuisi, jos ihmiset eläisivät kuin porot, liikkuisivat miten sattuu ja minne sattuu, täysin omien ajatusten ja tarpeiden mukaan. Ainakin liikenne olisi pelkkää kaaosta ja samoin taitaisi käydä kaikessa toiminnassa. On viisautta ottaa elämän ja yhteiskunnan realiteetit huomioon. Ei kannata olla tyhmä poro.

Mitä tapahtuisi, jos ihmiset enemmän miettisivät omia arvojaan, taitojaan, lahjojaan, toiveitaan kuin toisten mielipiteitä, tekisivät asioita, jotka kokevat tärkeiksi välittämättä muiden arvostelusta. Jos tietää, mitä tahtoo, niin mitä sitä turhaan kyselemään muilta. Oman näköinen elämä on poron viisautta.

Viisas ihminen tunnistaa vaaran paikat ja osaa väistää tarvittaessa, ei kannata olla tyhmänrohkea. Tässä vaiheessa ajatusketjuni katkesi, sillä porot päättivät siirtyä metsän puolelle, minä vaihdoin vaihteen isommalle ja kaasuttelin kohti kauppaa. Kaupassa katselin hyllyissä porosäilykkeitä ja savuporonlihaa. Ei taida poronkaan elämä niin hääppöistä olla, vaikka pystyvätkin pysäyttämään liikenteen hetkellisesti.

Paluumatkalla en nähnyt poroja, mutta illalla tultuani saunasta valkoinen poro seisoi saunan rappusten edessä. Sen valkoinen turkki loisti aavemaisesti vasten pimeää iltaa. Siinä me katselimme hetken aikaa toisiamme lempeästi silmiin, sitten poro suuntasi kulkunsa saunan taakse metsään ja minä kohti päärakennusta. Hyvää yötä molemmille.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hentoja korsia ja kylmää vettä vai vahvoja selviytyjiä ja talven kauneutta.

Katselen kuvaa, jossa pieni peltohiiri katselee maailmaa viljan tähkän varressa keikkuen. Peltohiiren paikka on tehdä onkaloita maahan ja kulkea maha maata viistäen, mutta tämä hiiri on päättänyt nousta vähän ylemmäs mielessään ehkä viljan varren päässä houkuttelevat viljantähkät. Peltohiiren kuuluisi liikkua öisin, mutta tämä hiiri on lähtenyt liikkeelle päivän valossa silläkin uhalla, että tulee nähdyksi ja saalistetuksi. Elämä on täynnä riskejä ja hiiri liikkuu periaatteella ken uskaltaa, se näkee. Ei hiiri kovin korkealla näköalapaikalla ole nytkään, vain muutaman kymmenen senttimetrin korkeudella turvallisesta maan pinnasta, mutta se riittää muuttamaan näköaloja. Katselen kuvaa ja ajattelen olevani kuin tuo peltohiiri. Vaatii uskallusta ylittää jokapäiväiset ja turvalliset, normaalin elinpiirin rajat, mutta samalla tekee myös hyvää katsella elämää välillä uudesta näkökulmasta. Elämän kauneus ja monipuolisuus häikäisee uudella tavalla ja antaa uskoa uusiin mahdollisuuksiin. Joskus kannattaa uskaltaa heittäytyä ohuen viljanvarren kannateltavaksi.

Viljanvarsi on kovin heiveröisen näköinen kantamaan pientä peltohiirtä ja siinä se kuitenkin keikkuu täysin rohkeasti ja luottavaisesti. Moni asia elämässä saattaa näyttää pettävältä ja heiveröiseltä, mutta usein heikkous onkin vahvuutta. Elämä heittää välillä eteen toivottoman näköisiä tilanteita, asioita, joiden kanssa elämä tuntuu toivottomalta selviytymistaistelulta. Kaikesta huolimatta sitä kuitenkin selviää, yksi heiveröinen viljanvarsi riittää kantamaan yhden vaikean asian yli ja elämä jatkuu. Vähitellen nousee ylemmäs ja löytyy uusia viljanvarsia ja kun jatkaa nousemista, näkee lopulta  kokonaisen pellon, elämän täynnä mahdollisuuksia. Kannatti uskaltaa luottaa yhteen pieneen viljanvarteen ja lähteä liikkeelle.

Luottamus kantaa, mutta luottamuksessa kannattaa olla viisas eikä kaikkeen tai kaikkiin voi luottaa. Jos peltohiiri olisi rynnännyt täydellä vauhdilla kertalaakista viljan tähkään asti, se olisi todennäköisesti mätkähtänyt takaisin maahan mahalleen. Ja se mätkähtäminen olisi voinut olla kipeä ja tuhoisa. Luottamus elämään ja ihmisiin rakentuu askel askeleelta, rauhallisesti edeten. Uusien näkökulmien avautuminen on syytä tehdä hitaasti ja harkiten, välillä pysähdellen katselemaan maisemia ja tarkastamaan suuntaa. Elämänrohkeus vie eteenpäin, mutta uhkarohkeus saattaa saada aikaan pahempaa jälkeä kuin paikallaan pysyminen.

Kuva peltohiirestä on herkkä ja kaunis, mutta onneksi se on kuva, sillä oikeasti minä pelkään hiiriä. Pellolla saattaisin kyllä ihailla viljanvarressa keikkuvaa hiirtä riittävän kaukaa ja jos se hiiri pysyy paikallaan, mutta edestakaisin vilistävä hiiri onkin kauhukuva, varsinkin mökin lattialla tai ruokakomerossa. Kovin kauaa en herkällä mielellä miettisi elämän hienoja ja uusia mahdollisuuksia vaan lähtisin kiivaasti etsimään ansaa, joka saisi tuon suloisen luontokappaleen hengiltä. Ehkä en jaksaisi jäädä edes miettimään, onko tuo loukutettava hiiri rauhoitettu peltohiiri tai jokin hiiri, jonka saa aivan laillisesti tappaa. Pelko saa joskus toimimaan odottamattomalla tavalla. Jos elämässä antaa pelolle vallan, se tappaa luottamuksen ja sulkee uudet näköalat. Joskus pelkääminen on viisautta, mutta jos pelko pääsee hallitsemaan elämää, se ei enää kannattele vaan tuhoaa. Pieni, suloisen näköinen hiiri on ruokakomerossa tuholainen.

Vaatii rohkeutta katsella elämää uudesta näkökulmasta ja mennä kohti pelkojaan. Välillä on viisasta pysyä tutulla ja turvallisella maankamaralla, peltohiiren tavoin rakennella turvallisia onkaloita ja kerätä talvivarastoja. Välillä kannattaa lähteä katselemaan uusia maisemia ja etsimään uusia mahdollisuuksia. Joku löytää oman paikkansa maan pinnalta ja joku toinen viljan varresta. Elämä voi olla hyvää ja kaunista niin monella tavalla ja niin monenlaisissa paikoissa. Luottamus elämään kantaa myös tulevana vuonna 2019.

Kommentit (0)

Seuraa 

Olen Kaarina Peuraniemi, vuonna 1960 syntynyt peruskoulun opo. Koko työurani olen tehnyt nuorten parissa, mutta minua kiinnostavat kaiken ikäiset ihmiset ja se, miten sukupolvet vaikuttavat toinen toisiinsa. Olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa, minua vanhemmat sukupolvet ovat jättäneet jälkensä elämääni ja minä jätän jälkeni nuorempien sukupolvien elämään. Millaisen henkisen perinnön olen saanut ja millaisen perinnön haluan jättää lapsilleni? Joka tapauksessa elämä kulkee eteenpäin.

Kategoriat